Hyde kävi täällä

Hannele saapui sitten Hampuriin viime keskiviikkoaamuna, Mari haki hänet lentokentältä, viihdytti päivän ja laittoi iltapäivällä junaan. Olin siis vastassa asemalla heti töiden jälkeen, ja Hyden junan vihdoin saavuttua viitisentoista minuuttia myöhässä käytiin viemässä matkatavarat mun luo ja suunnattiin takaisin kaupungille. Päätettiin ihan ensimmäiseksi syödä illallista keskustan ExtraBlatt-kahvilassa. Ruoka oli hyvää ja kohtalaisen edullista, mutta palvelu oli kyllä aivan käsittämättömän hidasta, joten eipä tarvitse mennä toiste. Sitäpaitsi meitä kiusasi koko ajan pöydän ympärillä pörräävä ampiainen, joka tietysti päätyi lopulta olutpullosta Hyden suuhun – elävänä! Tästä selvittiin onneksi säikähdyksellä, inhotuksella ja kirvelyllä kielessä. Hydellä ei muutenkaan ollut kyllä lomalla onnea ampiaisten suhteen, koska myöhemmin yksi pisti häntä käsivarteen. Tästä oli tosin se hyöty, että oma paukamani sai selityksen: olin muutaman päivän ihmetellyt käsivarteen ilmeisesti sunnuntaina ilmestynyttä punaista pattia, joka näytti pahemmalta ja kesti kauemmin kuin itikanpurema muttei oikeastaan kutissut. Vilkaisu Hyden ampiaisenpistoon selvensi, että jossain vaiheessa sunnuntaita yksi niistä miltei jatkuvasti ympärillä pörräävistä ampiaisista oli päässyt pistämään minua, oli nimittäin täysin identtinen jälki. Enkä edes ollut huomannut mitään! Vähän ihmetyttää, koska ampiaisen piston pitäisi kuulemma sattua, toisaalta taas äiti ja iskä on mulle kertonut jo vuosia tarinaa siitä, kuinka yksivuotiaana Tallinnassa en reagoinut vastaavaan pistoon juuri mitenkään. Ilmeisesti en ole ainakaan yliherkkä!

Kun sitten vihdoin oltiin saatu lasku (toiset tilatut juomat jäi saamatta, mutta eipä niitä ollut laskussakaan), esittelin Hydelle Hannoverin keskustaa lähinnä shoppailumahdollisuuksien kannalta. Kävimme myös etsimässä bussipysäkkiä, josta Hyde pääsisi seuraavana päivänä uimarannalle, koska oli luvattu hellettä. Valitettavasti bussi kulkikin vain iltaisin ja viikonloppuisin, mutta onneksi löysimme illalla netistä helpomman matkan päässä kämpältä olevan ulkoilmauima-altaan. Söimme vielä jätskit (suklaa-chili-jäätelö oli tosi hyvää!) ja menimme kotiin ruokakaupan kautta.

Torstai oli todella helteinen, +36 astetta. Hyden oli tarkoitus viettää koko päivä uima-altaalla, mutta tuli kuulemma liian kuuma, kun altaalle ei tuullut. Minulla taas oli iltapäivällä se kokous järjesteltävänä ja tällä kertaa kaikki sujui hyvin. Olin jopa valmis 10 minuuttia ennen alkua, vaikka puhelimen kanssa oli aluksi vähän johto-ongelmia. Neljän jälkeen tapasin Hyden keskustassa, kävelimme Aegidientorplatzille, jossa syötiin pastaa suositussa Ständige Vertretung –ravintolassa. Sitten käveltiin ihastelemaan uutta raatihuonetta ja Hannoverin keskustan vanhimpia osia. Jälkiruuaksi isot jäätelöannokset Tapanin lemppari-Eis-Kaffeessa ja kävellen kotiin.

Perjantaina oli vähän harmaampaa ja sateista varsinkin illalla. Hannele oli shoppaillut koko päivän, mutta päätimme mennä kuitenkin Ernst August Galerie –ostoskeskukseen sadetta pakoon. Illallisen söimme amerikkalaistyyppisessä Play Off -ravintolassa, jälkiruuaksi viereisestä kahvilasta taas isot jätskiannokset. Tällä kertaa annokset oli kyllä niin isot, että meinasi jäädä kesken… Vähän vielä shoppailtiin, sitten käytiin kämpällä lepäämässä. Iltaa kohti sää onneksi kaunistui, joten pystyimme suunnitelman mukaan lähtemään vähän ennen yhdeksää Herrenhäuser Gärteniin katsomaan puutarhan iltavalaistusta. Ja kyllä kannattikin! Barokkipuutarhan valtavat suihkulähteet kauniisti valaistuna pimeässä mutta lämpimässä elokuun illassa ja taustalla soiva klassinen musiikki olivat kyllä upea kokemus!

Lauantaiaamuna menimme aamiaiselle kämpän lähellä sijaitsevaan Schweinske-ravintolaan. Pöytään tuotiin tuoreita sämpylöitä, makkaraa, juustoa, paistettuja kananmunia, kinkkua, voita ja marmelaadia, sekä kupillinen kahvia tai teetä, ja hinta oli alle 4 euroa/hlö! Aamupalan jälkeen sitten vietiin laukut rautatieasemalle säilytykseen ja kierreltiin kauppoja pari tuntia, ennenkuin kahden jälkeen haettiin laukut, ostettiin eväät ja lähdettiin junalla Hampuriin.

Hampurissa vietettiin alkuilta lähinnä lepäillen ja iltaan valmistautuen. Myöhemmin lähdettiin sitten Marin ja Hyden kanssa katsastamaan ensin Hamburger Dom, joka on sellainen iso tivolityyppinen tapahtuma. Laitteisiin ei uskaltauduttu, ei edes pienen harkinnan jälkeen maailman suurimpaan liikuteltavaan maailmanpyörään (meitä epäilytti nimenomaan se laitteiden liikuteltavuus – jotenkin paikalleen rakennetut tuntuu varmemmilta). Käveltiin sen sijaan koko alue läpi ja syötiin vähän herkkuja: schmalzkucheneita ja suklaakuorrutettuja hedelmiä.

Domilta siirryttiin sitten viereiselle Reeperbahnille („St.Pauli ja Reeperbahn…“, videolla vilahtelee myös varsin tuttu teksti, mutta hyssss, enempää en paljasta ;) ). Käytiin yhdessä baarissa juomassa yhdet, sitten jatkettiin taas kävelyä ulkosalla. Näin myös niitä prostituoituja, niillä oli ihan oma „univormu“, jonka oppi aika äkkiä tunnistamaan: Fiorella-tyyppiset pissisfarkut (voimakkaasti valkaistu reisistä yms), tennarit tai paksupohjaiset ysärikengät ja vyölaukku. Hiukset olivat suurimmaksi osaksi pitkät, hampuksi valkaistut ja auki tai saparoilla (erityisesti jos nainen oli vanhempi ja yritti näyttää nuoremmalta), osalla latvat värjätty erivärisiksi. Naiset seisoskelivat paikallaan, mutta ottivat välillä kontaktia ohikulkeviin miehiin koputtamalla olkapäähän ja alkamalla jutella. Ilmeisesti heillä oli jokin tietty kohderyhmä, koska osa miehistä sai kävellä ohi rauhassa. Aika tylsää hommaa näytti kyllä olevan, koska näin useita naisia seisoskelemassa pitkään paikallaan, mutta vain yhden saavan lopulta asiakkaan.

Mari ja Hyde söivät hampurilaiset yhdessä Reeperbahnin Hesburgereista, sitten yritimme löytää Marin pari kaveria ja menimme lopulta istumaan yhden irkkubaarin ulkopuolelle. Irkkubaarissa oli se hyvä puoli että sieltä sai Strongbowia, muutenhan täällä ei siidereitä harrasteta. Pian Marin kaverit löysivätkin meidät, ja istuskeltiin siinä sitten jutellen ja ohikulkevaa ihmismassaa katsellen. Lopulta päätettiin lähteä puoli kahden aikoihin, koska tiedettiin kotimatkaan menevän vielä n. tunti: ensin S-bahnilla ja metrolla, sitten vielä n.15 minuutin kävely. Loppumatkaa kävellessä kyllä huomasi, että syksy on tulossa: ilma oli varsin kylmä ja autojen ikkunoissa kosteutta. Nukkumaan käytiin n.kolmelta.

Aamulla heräsin yhdeksän jälkeen, mutta valvottuani reilut puoli tuntia nukahdin onneksi täysin epäsirjemäisesti uudelleen ja heräsin vasta 11.20! Päivä kuluikin sitten lähinnä puutarhassa istuskellen ja kirjaa lukien, kunnes Mari alkuillasta saattoi junalle sekä minut, että käymässä olleen pikkuveljensä (Jan on nykyään jo 20, ja minä kun muistan sen aina sellaisena pikkupoikana!). Hyde jäi vielä Hampuriin pariksi päiväksi, lähtiessämme oli juuri menossa kävellen katsomaan läheistä uimapaikkaa, koska tänäseksi oli luvattu hellettä.

Oli kyllä kivaa viettää aikaa isosiskon seurassa, ja pääsin juttelemaan hetken puhelimessa Joninkin kanssa, kun sattui soittamaan äidilleen juuri kun tämä oli suihkussa. Toivottavasti Hydelläkin oli kiva loma, ainakin sää suosi suurimmaksi osaksi! Nyt mulla ei olekaan sitten vierailijoita luvassa ennenkuin lokakuussa.

Töissä on mennyt hyvin, vaikka jouduin perjantaina ja tänään tuuraamaan Frau M:n tuuraajaa – siis toimimaan pomon sihteerinä. Tuuraajan tuuraajana ei ole kiva olla, kun asioista ei oikein tiedä mitään, mutta selvisin hengissä. Viime viikon kohokohta töissä ehkä sen hyvin sujuneen kokouksen lisäksi oli, kun mulle annettiin pureskeltavaksi powerpoint-ongelma tyyliin „Kaksi aiempaakaan harjottelijaa ei ole keksinyt minkäänlaista ratkaisua, mutta yritä nyt miettiä vähän kuiteskin“. Pari tuntia myöhemmin mulla oli tarjota kaksi erilaista toimivaa ratkaisuvaihtoehtoa :).

Cuxhaven

Merenrantalomaltahan usein palataan iho punoittaen, ja niin kävi nyt minullekin, vaikkei Pohjanmeren rannikolla juuri palmujen katveessa pääsekään makoilemaan. Paahteinen hellesää yhdistettynä jatkuvasti vilvoittavaan merituuleen teki tepposet, ja oikea käsivarsi, kaula-aukko ja nenänpää hohtavat nyt punaisina. Muuten viikonloppu oli kyllä oikein onnistunut, kannatti ehdottomasti mennä!

Lähdin siis junalle perjantaina suoraan töistä. Asemalla oli kunnon perjantaitungos, ja ensimmäinen juna olikin alkumatkasta ihan täynnä. Onneksi sain sentään istumapaikan. Matkalla oli kaksi vaihtoa, jotka sujuivat ongelmitta. Erityisesti matkan viimeinen pätkä Bremerhaven-Lehestä Cuxhaveniin oli kiva, kun rata kulki keskellä maaseutua. Elokuinen ilta oli kaunis, taivas osin lampaankarvalla. Paljon tuulivoimaloita ja lehmiä, jokunen hevonen, poni ja lammaskin. Lehmien vahva haju tunkeutui välillä ilmastoinnin kautta sisään luoden hauskan vastakkainasettelun modernilta kaupunkijunalta näyttävän vaunun kanssa. Yhdellä pellolla pomppi jänis mustat korvanpäät vilkkuen. Peltotiet ylittivät junaradan useassa kohtaa, ja juna tuututti ennen jokaista tasoristeystä. Suurin osa lehmistä ei edes korvaansa lotkauttanut, jokunen lönkytti hitaasti kauemmas radasta ja vain yksi ryhmä nuoria mullikoita innostui ottamaan juoksuaskelia. Maalaistalon pihassa oli hedelmäpuu, jonka alusta oli keltaisenaan – ehkä luumuja? Puoli yhdeksän saavuin perille, Mari ja Sebastian olivat asemalla vastassa.

Sebastianin vanhempien talo on 1800-luvun lopulta: iso, sokkeloinen ja ihana! Puutarha on myös kaunis. Siirryimmekin sinne heti grillaamaan, ja herkuttelimme iltapalaksi possulla, kanalla ja patongilla. Ilta pimeni nopeasti, ja nukkumaan mentiin aika aikaisin. Minä nukuin samassa huoneessa Saran kanssa. Sara äännähteli yöllä muutaman kerran puoliunissaan, yhden kerran jouduin nousemaan ojentamaan toisen tutin. Aamulla Sara heräsi seitsemän aikoihin, mutta touhusi sängyssään itsekseen rauhassa, joten en mennyt häiritsemään vähään aikaan. Kun sitten kävin kysymässä, haluaisiko Sara mennä äidin ja isän luo viereiseen huoneeseen vai alakertaan Oman ja Opan luo, säikähti raukka tietysti “vieraita“ kasvoja ja yritti ensin piilotella peiton ja käden takana, kunnes antoi minun nostaa itsensä pois sängystä ja kipitti itkemään säikähdystään äidin luo.

Aamupalan jälkeen Mari ja Sebastian veivät minut kävellen katselemaan vähän Cuxhavenia. Käveltiin rantavallia pitkin satamaan katsomaan Miriä, venäläistä kadettien koulutuslaivaa, joka oli vierailulla kaupungissa. Keskustassa näkikin kuljeskelemassa kadettipoikia merimiesasuissaan – voi kuinka ne ovat nuoria nykyään! Cuxhaven on oikein viehättävä pieni rannikkokaupunki, ja näin kesällä täynnä turisteja. Jotenkin muistutti vähän Englannin etelärannikon kaupunkeja, tosin niissä vierailusta on jo kymmenen vuotta, joten muistini saattaa pettää.

Olisikohan siitä nyt kahdeksan vuotta, kun vietin kolme viikkoa Marin vieraana Emdenissä. Siltä matkalta muistan, että jostain syystä Pohjanmeren rannikon ilma väsyttää, ja niin kävi nytkin. Lounaan jälkeen siis Saran käydessä päiväunille myös minä kävin ottamassa tunnin nokoset. Iltapäivä menikin puutarhassa istuskellessa, Saran kanssa leikkiessä ja valmistautuessa illan puutarhajuhliin: Sebastianin sisko Annika lähti kahdeksi vuodeksi lähetystyöhön Kongoon, joten illalla pidettiin hänelle yhdistetyt synttäri- ja lähtiäisjuhlat. Tarjolla oli sekä suolaisia että makeita herkkuja, ja illan pimetessä sytytettiin kynttilöitä ja nuotio. Menin kuitenkin nukkumaan jo yhdeltätoista, koska silmät ei yksinkertaisesti meinannut enää pysyä auki.

Ennen juhlia ehdittiin muuten vielä pikaisesti rannalle, kun Mari, Sebastian ja Basti halusivat käydä uimassa. Meriveden lämpötila oli kokonaiset 20,4 astetta, mutta jättäydyin silti rannalle toimimaan valokuvaajana, koska Mari halusi todisteita uimaretkestään.

Toisen yön Sara nukkui paremmin, eikä aamulla enää säikähtänyt minua niin pahasti. Sain jopa Saran herättyä vielä vähän nukuttuakin, tosin olin ollut jo liian kauan valveilla koska lisänukkumisesta tuli lähinnä inhottavan pöllämystynyt olo. Aamupalalla satuin keskelle erittäin mielenkiintoista keskustelua: Annika ja eräs toinen myöhemmin lähetystyöhön lähtevä pariskunta keskustelivat eri ihmisten reaktiosta lähtöön. Pariskunnan naispuolisko kertoikin, että eräs hänen ystävistään oli ilmoittanut, ettei hyväksy heidän päätöstään ollenkaan, eikä aio heitä siinä tukea. Suunnilleen siis “Tehkää omat tyhmyytenne, mä en siihen puutu!”. Ymmärrän kyllä täysin tämän ystävän kannan, enkä itsekään suhtaudu lähetystyöhön mitenkään hirveän positiivisesti, mutta musta tuollainen on aika rankkaa tekstiä ystävälle, koska eikö ystäviä nimenomaan ole tarkoitus tukea, oli heidän päätöksistään sitten miten eri mieltä tahansa? Ainakin voisi olla hiljaa, jos toinen kerran toteuttaa suurta unelmaansa. Keskustelu oli juuri siirtymässä vielä mielenkiintoisemmille vesille, kun alettiin kyseenalaistaa tämän ystävän uskon oikeellisuutta, koska hän oli mennyt sanomaan, että kaikki jumalat voi ehkä olla se yksi ja sama, kun Sebastianin äiti tuli hoputtamaan lähtijöitä kirkkoon. Ehkä hyvä niin, koska seuranneesta keskustelusta olisi varmasti tullut minulle lähinnä vihastus ja paha mieli, minusta kun jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta juuri niinkuin haluaa, eikä sitä kuulu toisten repostella.

Sekä Mari ja Sebastian että Sebastianin perhe ovat onneksi siinä mielessä hienotunteisia, että minun annetaan aina automaattisesti ja asiasta minkäänlaista numeroa tekemättä jäädä pois jumalanpalveluksista yms (mistä johtuen meidän täysin erilaiset käsitykset uskonnosta ei häiritse meidän välejä – eroavaisuudet tiedostetaan, mutta niiden annetaan olla). Siispä Mari, Sebastian ja Sara lähtivät näyttämään minulle lisää Cuxhavenia, tällä kertaa autolla. Kävimme kävelemässä kahdessa pienessä turistikylässä, ja palasimme jälleen lounaalle joka syötiin puutarhassa. Iltapäivä pakkailtiin ja istuskeltiin ulkona. Minä leikin Saran kanssa samaa leikkiä kuin edellisenäkin päivänä. Leikki meni niin, että Sara osoitti jotain paikkaa puutarhassa, ilmoitti “Da Schiissass!” (Da Spielplatz!), jonne sitten kahdestaan siirryimme, minä kantaen pehmokoiraa ja Sara kokoontaitettuja nukenrattaita. “Leikkikentälle” päästyämme Sara asetteli rattaat maahan, koiran istumaan, ja pysyimme paikallamme muutaman sekunnin, jonka jälkeen Sara osoitti uutta paikkaa ja lähti johtamaan meitä sinne huudahdellen välillä sormella osoittaen “Da lang!”. Jos yritin mennä eri suuntaan tai jättäytyä pois, tuli ponteva komento “Siesje mippomme!” (Sirje mitkommen!). En tosin useinkaan yrittänyt, koska tämä oli nyt kuitenkin minulta varsin vähän vaativa leikki ja puutarhassa oli ihan kiva kävellä ympäriinsä. Kävimme yhteensä varmaan viidelläkymmenellä eri leikkipaikalla, pari kertaa päiväkodissa ja lopulta jopa koulussa.

Vähän ennen neljää saimme sitten kyydin rautatieasemalle, josta Mari, Sebastian ja Sara lähtivät Hampuriin ja minä Hannoveriin. Lipun osto automaatista olikin tällä kertaa mielenkiintoinen kokemus, koska huomasin vasta lipun jo valittuani, että automaatti ei hyväksykään käteistä. No, ehkäpä se toimisi Visa Electronilla, kun Visan merkki kuitenkin näkyi olevan... Työnsin kortin sisään, ja automaatti käski miltei samantien ottaa sen pois, kysymättä koodia tai mitään. Ajattelin, että kortti ei sitten kelvannut ja etsiskelin jo katseellani Maria apuun, mutta automaatti tulostikin minulle lipun ja kuitin. Maksuksi siis ilmeisesti riitti vain kortin käyttäminen automaatissa, mikä kuulostaa aika pelottavalta. Ehkä se oli jotenkin rikki tai kysyy koodin vasta isompien summien ollessa kyseessä? Tililtä oli kuitenkin juuri se 20 euroa lähtenyt.

Junaa odotellessa ostin itselleni aseman pikkukaupasta annoskupillisen Ben&Jerry’sin Cherry Garciaa. Ei voita Chocolate Fudge Brownieta edelleenkään. Paluumatka sujui ongelmitta, tosin varsinkin ensimmäisessä junassa oli kuuma. Vaihtoja oli vain yksi, ehdin onneksi ostaa sillä aikaa kaupasta vesipullon. Kotona olin joskus kahdeksan jälkeen. Oli kyllä tosi kiva tavata vihdoin Sebastianin vanhemmat ja nähdä Cuxhaven, josta olen niin paljon kuullut. Sääkin siis todellakin suosi, hellettä riitti koko viikonlopun. Toisaalta tunsin itseni välillä vähän tunkeilijaksi, kun toiset viettää viimeistä viikonloppua Annikan kanssa kahteen vuoteen ja minua pitää viihdyttää...

Hannele tulee sitten keskiviikkona tänne, ja joitakin suunnitelmia on ohjelmasta jo Marin kanssa tehty. Tällä hetkellä sääennuste lupaa loppuviikoksi toisaalta yli kolmeakymmentä astetta lämmintä ja toisaalta rankkasateita. Saisi nyt olla lämmintä ja aurinkoista, olisi Hydellä kivempi loma!

Maschseefest ja myrskyä Rengasfirmassa

Eilen päivällä sää ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta Maschseefestia ajatellen: sääennustus oli luvannut 50% todennäköisyyttä sateelle ja taivas oli koko päivän harmaa. Sitä sadetta ei kuitenkaan näkynyt, joten olin toiveikas – kunnes astuin töiden jälkeen ulos ruokakaupasta keskelle oikein kunnon kuuroa. Töistä lähtiessä ei sateesta ollut tietoakaan, ja nyt yhtäkkiä kaduilla oli vettä useita senttejä. Onneksi kuuro oli nopea ja ohi jo, kun nousin ratikasta pari pysäkinväliä myöhemmin. Sitten seurasi tietysti tosin vielä toinen samanlainen kuuro vähän myöhemmin… Kuuden jälkeen sää kuitenkin jälleen muuttui, joten päätin lähteä paikalle joka tapauksessa, ja loppuillan aurinko paistoikin pilvettömältä taivaalta. Saimme siis loppujen lopuksi melko täydellisen sään Maschseefestille!

Porukkaa ilmestyi paikalle n.12 kappaletta. Olimme suurin osa toisillemme tuntemattomia: minä tunsin lähinnä muutaman, jotka olivat olleet siellä cross-cultural –tapahtumassa, sekä romanialaisen Andrean, joka on siinä ryhmässä jonka kanssa käyn syömässä. Löysimme yhdestä Biergarten-tyyppisestä paikasta pitkän pöydän jonne sovimme kaikki istumaan, ja siellä sitten oltiin ja juteltiin. Ulkomaalaisia harjoittelijoita ei ollut paikalla kovin montaa, ja hekin puhuivat kaikki parempaa saksaa kuin minä (esim. Andrea on käynyt sekä saksankielistä leikkikoulua että koulua), joten sain taas tuntea olevani se jonka kielitaito on heikoin. (Yritin tosin lohduttaa itseäni muistuttamalla, että saksa ei ole mun toinen eikä edes kolmas kieli…Alunperin saksa on mun kuudes kieli, vaikka nykyään mennyt jo monesta muusta ohi.) Täytyy kyllä sanoa, että ainakin näin IB- ja CEMS-opiskelijalle Rengasfirman harjoittelijoiden kansainvälisyys on ehdottomasti ylimainostettua: harjoittelijoista varmaan 90% on paikallisia, ja lopuistakin suurin osa Itä-Euroopasta.

Myöhemmin päätimme kävellä vähän, joten maleksimme pitkin Maschseefestin aluetta jutellen. Päädyinkin sitten juttelemaan enemmän (saksaksi) Andrean ja puolalaisen Kristinen kanssa. Andrea on kotoisin Brasovista ja oli kovasti hämmästynyt kuultuaan, että olen käynyt siellä! Vaikka siis olemme samassa ruokailuryhmässä, ei ole paljon juteltu aiemmin, joten oli kiva tutustua paremmin. Kristinekin on opiskellut saksaa ala-asteelta lähtien, joten musta ei tuntunut vähäisempi kielitaito enää niin pahalta. Mähän aloitin kuitenkin vasta lukiossa.

Kello alkoi lähestyä puolta kymmentä ja ilma viiletä, joten kun Andrea ja Kristine sanoivat lähtevänsä kävelemään kotiin, liityin heidän seuraansa koska tiesin meidän olevan menossa aika lailla samaan suuntaan. Jos olisin ollut yksin, olisin mennyt kyllä ratikalla, mutta kolmistaan oli ihan mukava tehdä pieni iltakävely. Epätoivotulta huomiolta ei tosin vältytty, kun yksi poikaporukka huuteli perään. Paikasta jossa erosimme ei ollutkaan enää pitkä matka kotiin, ja sekin lähinnä vilkasliikenteisen tien vartta. Perillä olin vähän ennen kymmentä.

Muutenpa täällä ei hirveästi ole lähiaikoina tapahtunutkaan. Kyselyjä sain siitä perjantain intranet-kurssista. Se meni ongelmitta, eihän uusien ohjelmien opettelu tälläiselle puolinörtille ole ikinä mikään ongelma ollut. Vaikka olin kurssin ainoa ei-saksalainen, oli minulla sukupolvietu puolellani: viidestä osanottajasta kolme oli keski-ikäisiä ja tarvitsivat siten huomattavasti enemmän aikaa kaikkeen.

Mikä jonkun verran työpaikan arjessa kyllä näkyy, on Rengasfirman tämänhetkinen, varsin myrskyisä tilanne mitä tulee mm. johtoryhmään. Täytyy myöntää, etten ihan tiennyt mihin pääni pistän, kun hain tänne töihin, Suomessa ei nimittäin näistä ole kovasti uutisoitu. Irtisanomisista muutamilla tehtailla kuulin kyllä talousuutisista vähän sen jälkeen kun olin jo hakenut, ja silloin mietin että siinä taisi mennä se mahdollisuus… No, ei mennyt, mutta täällä onkin meneillään mielenkiintoinen tilanne aivan toisesta syystä. Eräs toinen autoalan yritys nimittäin on ollut ostamassa Rengasfirmaa jo jonkin aikaa, ja jotenkin tilanne on onnistunut kehittymään johtoryhmien kokouksissa pienestä hiekkalaatikkonahistelusta nakkikioskitappelun kautta suorastaan kylmäksi sodaksi. Huippuna oli, että tämä toinen autofirma „ehdotti“ (ts. ilmoitti) jokin aika sitten ostavansa Rengasfirman toimitusjohtajan ulos ja laittavansa oman miehensä tilalle. Siitäkös se vasta haloo syntyi! Oli siinä mielessä heiltä vähän huono liike, että Rengasfirma on nyt täynnä antipatiaa ostajaa kohtaan. No, erinäisten käänteiden kautta tilanne on nyt se, että Rengasfirman toimitusjohtaja vaihtui tosiaan autofirman edustajaan. Uusi yrittää nyt kovasti vakuuttaa työntekijöille, että vihanpidon sijaan pitäisi keskittyä pitämään firma pinnalla tässä taloudellisessa tilanteessa, mikä tietysti on ihan totta. Voi vaan olla, että joku rengastehtaan tehdastyöläinen välittää ehkä enemmän siitä, että renkaat ei perinteisesti ole olleet autofirman ydinaluetta, joten koko rengasosan tulevaisuus on kyseenalainen. Ei ehkä niin hirveästi mietiskele liiketoimintastrategiaa siellä koneiden vieressä miehet...

Kuinka tämä myrsky sitten näkyy arjessa? Koska työpaikkani sijaitsee kuitenkin firman pääkonttorissa, on erityisesti johtoryhmän kokouspäivinä ollut parkkipaikka täynnä tv-kanavien lähetysautoja ja turvamiehiä. Lisäksi on ollut pari tiedotustilaisuutta työntekijöille, yksi juuri tänään iltapäivällä. Kyllä yleisö pistikin uuden toimitusjohtajan koville... Onpahan vähän vaihtelua, ja ehdottomasti mielenkiintoista näin kauppatieteilijänä päästä seuraamaan tälläisiä tapahtumia paikan päältä!

Heti perjantaina töiden jälkeen matkustankin sitten viikonlopuksi Pohjanmeren rannalle Cuxhaveniin, jossa Mari on perheineen lomailemassa appivanhempiensa luona. Matkaan menee kolme tuntia ja kaksi junanvaihtoa, mutta vanhalle reilaajallehan se ei ole mikään ongelma. Sitäpaitsi DB (eli paikallinen VR) teki mulle junamatkailun helpommaksi tarjoamalla juuri nyt neljäksi kuukaudeksi 25% alennukseen oikeuttavaa korttia hintaan 25e. Normaali vuosihinta on 57e, mutta mähän en tarvitse korttia vuodeksi, vaan aika lailla nimenomaan neljäksi kuukaudeksi. Tottakai siinä on catchina se, että kortti pitää sitten perua kuusi viikkoa ennen voimassaoloajan loppua tai joudun maksamaan ensi vuodesta sen 57e, mutta kyllä tolla alennuksella yksi kirje Frankfurtiin kannattaa lähettää.

Niin, ja loppuun vielä että maistoin just sitä unikko-marsipaani -jugurttia. On kyllä oudointa jugurttia ikinä! Maistuu marsipaanilta ja on täynnä unikonsiemeniä. En ole ollenkaan varma, että haluan syödä ton loppuun.

Lentotarjous ja uusi jugurttimaku

Jos joku nyt vielä harkitsee tulevansa käymään syksyn aikana täällä kylässä (tai vaihtoehtoisesti Marin luona, tai molempia), niin nyt kannattaa ehdottomasti tehdä päätös ja tarttua tilaisuuteen. Air Berlinillä on nimittäin parin päivän ajan voimassa tarjous, jossa lippuja Helsinki-Hampuri -välille myydään hintaan 29e. Ja siis oikeasti 29e, tuohon sisältyy verot jne. Tapani osti juuri itselleen siis menopaluun lokakuulle 58 eurolla, ja itse ostin paluulipun Helsinkiin 17.1. tuolla 29 eurolla! Tämän halvemmaksi noin hyvällä lentoyhtiöllä hinnat tuskin laskevat, kun verotonta hintaa noille lennoille tulee 6e/kpl...

Ja jottei tämä postaus nyt menisi ihan pelkästään Air Berlinin mainostamiseksi, niin tässä uusi löytö sarjassamme "outoja saksalaisia jugurttimakuja":



Mohn-Marzipan, eli unikko-marsipaani! En ole maistanut vielä, yleensä en tykkää unikosta, mutta eihän tälläistä voi jättää maistamatta!

Goslar

Yksisarvinen apteekin ulkoseinällä Goslarissa.

Meinasi aamulla tulla kiire junalle, kun aamupalalla uppouduin liiaksi kirjaan. Sitten tietysti ratikkakin meni suunnilleen nenän edestä, joten aika huolestuneena katselin kelloa ja laskeskelin minuutteja junan lähtöön siinä seuraavaa odotellessani. Onneksi asun lähellä keskustaa: olin loppujen lopuksi junassa kymmenisen minuuttia ennen lähtöaikaa. Eikä se myöhästyminenkään nyt niin olisi haitannut, olisi vain pitänyt odottaa tunnin verran seuraavaa junaa. Lähinnä olisi harmittanut, että olisin raahautunut sängystä ylös kahdeksalta turhan takia.

Junamatka Goslariin meni lähinnä maisemia katsellessa. Peltoja, vieriviereen rakennetuista punakattoisista taloista koostuvia pikkukyliä kirkontorneineen, tuulivoimaloita joista vain muutama jaksoi pyöriä laiskasti, jokunen puimuri työssään, yhden pellon laidalla pystyynkuivuneen puunkarahkan ylimmällä oksalla haukka vaanimassa saalista... Pikkuhiljaa tasaiset peltoaukeat muuttuivat kukkuloiksi horisontissa, sitten kukkulat tulivat lähemmäksi ja kasvoivat korkeutta, kunnes ne olivat yhtäkkiä aivan vieressä ja saavuimme Goslariin, kaupunkihan sijaitsee Harz-vuoriston pohjoisreunalla.

Goslarin rautatieasemalta on vain pari sataa metriä keskustaan. Sää oli helteinen, muttei painostava. Huomasin heti, etteivät paikan suosittelijat olleet olleet väärässä. Kaupunki on aivan käsittämättömän idyllinen! Valokuvat eivät tee oikeutta ollenkaan, koska niistä puuttuu se pikkukujien ja vanhojen rakennusten tunnelma. Ensivaikutelma oli suunnilleen, ettei tällaista paikkaa oikeasti voi olla! Satumaista tunnelmaa lisäsi ohittamani hääseurue: morsian oli kaunis kuin mikä, ja pari säteili onnea. Melkein liikutuin minäkin heitä katsellessani. Ainoa silmiinpistävä seikka oli hääseurueen pukeutuminen: osalla oli päällä puvut ja juhlamekot, mutta osa taas oli paikalla farkuissa!

Kävelin keskustan läpi Kaiserpfaltzille, joka on alunperin 1000-luvulla rakennettu ja 1800-luvulla restauroitu keisarillinen palatsi. Palatsi eli loistoaikojaan 1000-1200 -luvuilla, jolloin Saksan keisari ei pitänyt hovia missään yhdessä paikassa, vaan siirtyi hovinsa kanssa linnasta ja palatsista toiseen pitämään valtiopäiviä. Goslarin Kaiserpfaltzissa tätä tarkoitusta varten oli kaksi valtavaa salia: yläkerrassa yhdeltä seinältä osittain avoin kesäsali ja sen alapuolella talvisali. Talvisali pystyttiin lämmittämään tunnissa jopa 15-17 -asteiseksi lattian alla kulkevan höyryjärjestelmän avulla. Lattialämmitys, siis! Valitettavasti saksalaiset ovat kokemukseni mukaan jostain syystä vielä näin tuhat vuotta myöhemminkin siinä käsityksessä, että tuo 15-17 astetta on sopiva sisälämpötila, mistä syystä odotan talvea kauhulla...


Goslarin keisarillinen palatsi.

Kaiserpfaltz restauroitiin 1800-luvulla, koska Saksan yhdistyessä haluttiin vetää yhteneväisyyksiä keskiajan mahtavien keisareiden ja uuden keisari Vilhelm I:n välille. Niinpä muun restauroinnin lisäksi valtavaan kesäsaliin palkattiin taitelija maalaamaan seinille historiallisia kuvia entisajan keisareista ja ruhtinaista. Erityisen tärkeä oli Fredrik I Barbarossa, joka tarun mukaan ei hukkunutkaan Turkin-matkallaan vaan elää luolassa, josta käy kerran sadassa vuodessa tarkistamassa, ovatko Saksan mahdin päivät jälleen palanneet. Tarkoituksena oli tietenkin vihjata että Saksan yhdistymisen tapahtuessa näin oli käynyt ja Vilhelm I oli suunnilleen Barbarossa uudelleensyntyneenä. Salin keskimmäinen ja isoin maalaus esittikin sitten tietysti Saksan uusia keisareita, Vilhelm I:n lisäksi maalauksesta löytyvät ns. 99 päivän keisari Fredrik III ja hänen poikansa Vilhelm II, joita vanhat keisarit siunaavat ylhäältäpäin. Oli siellä Bismarckkin... Palatsi oli silti hieno kokemus ja herätteli taas kiinnostustani varhaiskeskiaikaan.

Mitä muuten tulee tuohon ensimmäisen keisarikunnan mahdin ihailuun myöhemmin, niin natsit itseasiassa yrittivät vähän samaa, he vain ottivat kohteekseen Barbarossan aikalaisen ja alaisen, ruhtinas Henrik Leijonan, jolla oli valtava herttuakunta. Sattui vain käymään niin, että kun natsit avasivat Henrikin sarkofagin ei sisällä ollut vainaja vastannutkaan aivan heidän odottamaansa vaaleaa urhoa: ruumis oli tummahiuksinen, pienikokoinen ja rampa. Henrik Leijona jätettiin sikseen, eikä hänestä tullut natsien esikuvaa.

Henrik Leijonaan liittyy sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että hänen vaimonsa Matilda oli Rikhard Leijonanmielen sisar, mikä todistaa että tämä kuningassukujen ristiinnainti ja sisäsiittoisuus ei ollut uusi asia 1800-luvulla, jolloin se tuntui suorastaan kärjistyvän. Aiemmin mainitun Vilhelm III:n isoäitikin oli kuningatar Viktoria, jolle tuntuvat olevan sukua kaikki mahdolliset kuningassuvut jotain kautta nykyään...

Mutta tästä historialuennosta takaisin Goslariin. Loppupäivän vietin yksinkertaisesti kuljeskelemalla ympäri keskustaa. Jokaisen kadunkulman takaa tuntui löytyvän lisää käsittämättömän kauniita näkymiä ja idyllisiä paikkoja. Lounaan söin raatihuoneentorilla, jonka jälkeen jatkoin vaeltelua ympäriinsä. Muutamassa kaupassakin kävin, tosin muuta ei tullut ostettua kuin vihdoin sitä äidin niin kovasti vaatimaa käsidesiä.


Lounas: crepesejä kirsikoiden, jäätelön ja suklaahippujen kera.


Näkymä lounaspaikasta.

Illansuussa palasin junalla takaisin Hannoveriin väsyneenä kaikesta kävelystä, tuijottamisesta ja ihailusta. Oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, eikä turistejakaan ollut lopulta kovinkaan paljon, ainakaan verrattuna kaupungin viehättävyyteen. Annan lopuksi valokuvien puhua puolestaan...

Maschseefest ja alkoholittomista drinkeistä

Kirjoitustahti blogissa on hidastunut, kun arki alkaa asettua uomiinsa eikä erityistä raportoitavaa juuri ole. Töitä ja gradua, välillä käyn kaupungilla kaupassa tai muuten vaan. Hyvä tietysti teille, jotka ette ole yhtä innokkaina odottamassa uusia postauksia kuin lähimmät perheenjäsenet. Tulee melkein huono omatunto, kun huomaa trackerista, että äiti, Tapani, Mari ja Jüri on taas käyneet katsomassa olisiko mitään uutta, vaikkei mitään uutta ole.

Nyt on kuitenkin sentään jotain kirjoitettavaa, koska kävin eilen HRD-kollegoiden kanssa Maschseefestillä. Sää oli ihana: aurinkoinen ja niin lämmin, että farkuissa tuli alkuillasta liiankin kuuma, ja poislähtiessä kymmenen aikoihinkin tarkeni hyvin t-paidassa. Meille oli varattu pari pöytää Cocktailhouse-terassin yläkerrasta, josta oli tosi kaunis näköala itse järvelle, mutta myös hyvä näkyvyys läheiselle lavalle, jossa muutama bändi kävi heittämässä amerikkalaisia poprockcovereita. Siellä sitten istuskeltiin juomien kanssa ja juteltiin kaikenlaista. Lähdin puoli kymmenen jälkeen illan alkaessa pimentyä. Oli kiva ilta, tutustuin paremmin joihinkin työkavereihini, ja Maschseefestia oli kyllä kiva seurata kun sääkin oli niin kaunis.

Eilisillasta saankin sopivan aasinsillan jälleen yhteen kulttuurieroon: alkoholittomat cocktailit. Täällä on ilmeisesti ihan tavallista juoda erityisesti kesähelteellä alkoholittomia cocktaileja, niitä on jokaisen kahvila-baarin juomalistassa useita, ja ne ovat hyviä!. Suomessahan alkoholittomia drinkkejä juo lähinnä limppariin kyllästynyt seurueen kuski, ja tilauskin on silloin tyyppiä "Tee joku alkoholiton!" (Mistä taas johtui mieleen, että tämä "kuskikulttuuri" taitaa olla Suomessa maaseudulla huomattavasti yleisempää kuin isommissa kaupungeissa, koska niissähän pääsee kuitenkin aina julkisilla kotiin… Ovatko kaupunkilaisystäväni siis kokonaan jääneet paitsi kaikista "Kuka on tällä kertaa kuski?" –keskusteluista* ja kuskina olemisen iloista, ts. siitä kuinka yrittää jaksaa ainoana selvänä cokiksen voimalla pitää silmiä auki valomerkkiin saakka ja olla nukahtamatta rattiin? Parhaassa tapauksessa saa vielä taluttaa jonkun autoon ja autosta ulos.).

Tapani keksi kerran kaikista mahdollisista paikoista laivalla, että kokeillaan alkoholittomia drinkkejä listalta (jossa ne laivoilla on tietty lähinnä lasten takia) ja meni tilaamaan, jonka jälkeen tapahtui suunnilleen seuraavaa:

Baarimikko, odottaen selvästi että muutamme tilausta: Niin, tässähän ei siis ole alkoholia.
Tapani: Niin, ei se mitään.
Baarimikko: Ymmärrätte siis että tämä on alkoholiton drinkki?
Tapani ja Sirje: Joojoo.
Baarimikko: Niin, siis tähän ei tule ollenkaan alkoholia.
Tapani ja Sirje: Niin, tiedetään.
Baarimikko alkaa tehdä drinkkejä, katsellen meitä hämmästyneenä ja epäluuloisena. On ilmeisesti varma, että olemme niin kännissä, ettemme ymmärrä mitä tilaamme.
Baarimikko ojentaa drinkit ja sanoo hinnan, sekä: Nää on sitten alkoholittomia!
Tapani ja Sirje: Joo, niin pitikin.
Baarimikko jää selvästi vielä vilkuilemaan perään, ilmeisesti varmana että maistettuamme ettei drinkeissä ole alkoholia hyökkäämme raivoissamme takaisin. Hyvä ettei soittanut järjestysmiehiä laittamaan laivan putkaan tuollaisia sekopäitä, aikuiset ihmiset juo alkoholittomia drinkkejä

No, Maschseefestiin pääsen vielä ainakin toistamiseen ensi viikolla, koska tänään tuli työsähköpostiin kutsu lähteä sinne keskiviikkona harjoittelijaporukalla. Viikonloppuna taas on suunnitelmissa aloittaa vihdoin matkustelu, ajattelin käydä lauantaina katsastamassa sen Goslarin, kun sekä suomalaiset että saksalaiset ovat kilvan kehottaneet minua käymään siellä. Huomenna taas on vuorossa vähän erilainen työpäivä, koko päivän kestävä koulutus sen intranet-ohjelman käyttöön. Saksaksi tietysti.

*Koska nämä kuskikeskustelut käytiin lähinnä ennen kuin muutettiin ympäri Suomen kaupunkeja, ts.lukiossa, tai niinä harvoina kertoina kun on kotona käymässä ja päättääkin lähteä jonnekin illaksi, sisältyy keskusteluun usein myös "Kenen vanhemmat lainaa autoa?"-aspekti. Kyllä teillä kaupunkilaiskakaroilla on kaikki ollut helpompaa ;)

Maschsee, kakkua ja gradua

Eilen oli taas miltei helteinen päivä. Päätin käydä ensin kävelemässä Maschseen rannalla (näkisin samalla ne festarit) ja sitten vielä viettää aikaa keskustassa. No, Maschseefest olisi epäilemättä ollut paremmissa voimissaan myöhemmin iltapäivällä, mutta jonkinlaisen kuvan sain kuitenkin. Lähinnä kyse näytti olevan siitä, että Maschseen ranta on laitettu täyteen kaikenmoista ruokakojua, ravintolaa ja oluttelttaa seuraavien kolmen viikon ajan, lisäksi on erinäistä ohjelmaa eri esiintymislavoilla, lähinnä musiikkia. Maschsee vaikutti ihan kivalta paikalta kävelylle. Kiinnostavimpia olivat oikeastaan isot, selkäevä vedenpintaa viistäen uiskentelevat karpit. Ilmeisesti karpit pyydystetään jouluksi, koska joulukarppi on monessa keskieurooppalaisessa perheessä jouluaaton perinne. Periytyy tietysti jostain keskiajalta, kun jouluaatto oli vielä paastopäivä. Löysin netistä monia mielipiteitä asiaa koskien: toisten mielestä karppi on herkullista, toiset taas nyrpistävät nenäänsä pohjasta syövän ruotoisen kalan mudanmaulle.


Maschseen rantaa.


Maschseekarpfen, eli karppeja.

Käveltyä eilen ainakin tuli, koska kävelin Maschseelta keskustaan. Keskustassa ei sitten hirveästi enää huvittanutkaan shoppailla, kun sandaalit alkoi hiertää jalkoja. Jonkin verran nautiskelin kuitenkin auringosta, ja tulin sitten ruokakaupan kautta kotiin.

Ruokakaupasta oli pakko ostaa kokeeksi tällainen:



Siis kakun makuista jugurttia. Tuo "russischer Zupfkuchen" kiinnosti minua niin paljon, että googlasin sen. Kyseessä on saksalaisten suosima, suklaakakkutaikinaan rahkasta tehty juustokakku, jonka päälle vielä ripotellaan sitten niitä pohjataikinamöykkyjä. Kuten yleensä tällaisissa jonkun kansallisuuden mukaan nimetyissä ruuissa, myös tässä tapauksessa on ainakin joidenkin lähteiden mukaan niin, että kakkua itseasiassa kutsutaan Venäjällä saksalaiseksi kakuksi... No, tässä teille joka tapauksessa resepti. Jugurtti oli aika hyvää, tietysti varsin kermaista ja makeaa, joten ei mitään arkijugurttia ehkä kuitenkaan. Eniten minua hämmästyttää, että jugurtin valmistusaineluettelossa on noiden jugurtista löytyvien kakkupalojen yhtenä ainesosana "Lupinen", lupiineja! Mitä ihmettä?! No, wikipedian mukaan villilupiinista jalostetun makealupiinin siemenet ovat syötäviä ja niissä on paljon proteiinia.

Tänään olen ollut koko päivän kotona, mutta sen sijaan että olisin käyttänyt päivän löhöillen, olen mm. tiskannut ja pitkästä aikaa tehnyt jotain graduni eteen. Minulla on ollut jonkin aikaa jonkinlainen ahdistus päällä siitä, että olen pitänyt kesälomaa gradustani (loma tosin tuli ehdottomasti tarpeeseen sekä omasta, että myös koti-melkein-lääkärini mielestä: hänestä olin toukokuun lopussa niin stressaantunut yritysprojektin, gradun, koulutehtävien ja työnhaun kanssa, että siitä olisi pian alkanut olla haittaa terveydelle). Jostain syystä tämä ahdistus kuitenkin katosi muutama päivä sitten. Tänään olen siis lukenut lisää artikkeleita ja kaiken tähän mennessä kirjoittamani läpi. Onneksi olen aika tyytyväinen aikaansaamaani tekstiin, tästä on hyvä jatkaa. Eniten minua tosin jostain syystä ahdistaa ilmoittaa graduvalvojalleni, että 1.en ole saanut kesän aikana aikaan juuri mitään, ja 2.olen karannut maasta...