Hameln

Hameln on tietysti tunnettu pillipiiparistaan, joten pitihän kaupunki käydä katsastamassa, varsinkin kun se on vain 45 minuutin lähijunamatkan päässä Hannoverista. Ja täytyy sanoa, että kyllä kannattikin, oli tosi kaunis pikkukaupunki! Lisäksi kaupunki on vielä siinä mielessä erittäin turistiystävällinen, että vanhankaupungin läpi kulkee maahan maalattujen valkeiden rottien merkitsemä polku, jonka varrella on kylttejä kertomassa tärkeimmistä nähtävyyksistä. Kyltit on tosin vain saksaksi ja aika huomaamattomia, muutama jäi reitin varrella vahingossa minulla ainakin lukematta, ja rotatkin oli toisinaan kuluneet pois miltei kokonaan, joten ainakin yhdessä kohtaa niitä piti tosissaan etsiä. Silti erittäin hyvä kiertokävely, jollaista ei olisi ilman tuollaista opastusta osannutkaan itse tehdä.


Pillipiipari.

Hameln tietysti ratsastaa kovasti pillipiiparisatunsa maineella. Sitä miten tarina on lähtenyt liikkeelle ei tiedetä, mutta hamelnilaisissa 1600-luvulta peräisin olevissa taloissa on aiheeseen liittyviä seinäkirjoituksia. Tunnetuin näistä on ns.Rattenfängerhaus, jonka yläfasadissa lukee suunnilleen ”AD 1284, 26. kesäkuuta, pyhän Johanneksen ja pyhän Paavalin päivänä, 130 Hamelnissa syntynyttä lasta johti ulos kaupungista kirjaviin vaatteisiin pukeutunut pillipiipari. Ohitettuaan Kalvarin Koppenbergin lähellä he katosivat ikuisiksi ajoiksi.”. (Pillipiiparisatu siis tapahtui juhannuksena!) Yhdeksi selitykseksi sadulle on esitetty lasten ristiretkeä – tosin nykyään ollaan ilmeisesti yleisesti sitä mieltä, että lasten ristiretki on joko suuresti liioiteltu tai käännösvirhe, eikä sitä varsinaisesti koskaan tapahtunutkaan. Mutta jotain kai Hamelnissa on täytynyt tapahtua?

Hameln muuten sijaitsee Weserin rannalla, ja sadun lisäksi ylpeileekin ns. Weser-renesanssityyliin rakennetuilla taloillaan. Minusta kaupunki on kaikkine ristikkotaloineen niin kaunis, että kelpaisi turistikohteeksi ilman pillipiipariakin.


Weser-renessanssia.

Kierrettyäni heti alkuun sen rottapolun, kävin vilkaisemassa kaksi keskiaikaisesta kaupunginmuurista jäljelle jäänyttä tornia ja käveleskelin muuten ympäriinsä. Valitettavasti sää ei ihan suosinut, vaan loppuvaiheessa alkoi sataa. Tiesin jo aamulla, että sää tulisi olemaan epävakainen, mutta sateen takia en turistikäyntejäni jätä väliin – kun kyse on Pohjois-Saksasta, voi sateinen sää varmaan jatkua vaikka seuraavat kahdeksan kuukautta (tosin tiistaiksi on luvassa taas +26).

Sekalaisia näkymiä Hamelnista (eli paljon ristikkotaloja), huomatkaa uhkaavat pilvet tossa yhdessä:











Kävin muuten eilen siellä shoppailemassa, mutta kävi tietysti juuri niin kun aina käy kun jotain haluaisi ja tarvitsisi ostaa: en löytänyt yhtään mitään. Kiertelin kauppoja kunnes kyllästyin sovituskoppien armottomiin valoihin ja vaatteiden vaihteleviin kokoihin: kun yhdessä kaupassa löytää sopivankokoiset (mutta ei istuvat) housut, toisessa kokoa isommat ei mene edes jalkaan. Arvo siinä sitten, mitä kokoa kannattaisi kokeilla.

Olen ollut lähiaikoina vähemmän netissä, kun mulla on nettiongelma kotona. Meillä on viittä henkilöä kohti yksi adsl-modeemi, jossa on paikat vain neljälle johdolle. Silloin aluksi käytin yhtä paikkaa vuorotellen yhden kämppiksen kanssa, ja sitten hän lähti moneksi viikoksi lomalle, joten mitään ongelmaa ei ollut. Nyt hän kuitenkin palasi, mutta ilmeisesti tämä järjestely ei hänelle enää jostain syystä sovikaan, koska pitää omaa nettijohtoaan koko ajan kiinni siinä modeemissa. Pyysin jo kerran ystävällisesti, josko hän voisi ottaa johdon pois kun ei käytä nettiä, johon hän vastasi voivansa – mutta ei ole sen jälkeen kertaakaan ottanut johtoaan irti, ja siitä on jo kolme päivää! Nyt en oikein tiedä, mitä tekisin, kun en haluaisi vaikuttaa nalkuttajaltakaan, mutta maksan kuitenkin netin ja pesukoneen käytöstä kympin kuussa ja olen jo ollut viisi päivää ilman. Enkä minä oikein pystyisikään nalkuttamaan, kun on välissä tuo kielimuuri. Jo siitä kaapelista selittäminen meni tyyliin ”Siis tuosta internetistä…öö…voisitko…mmm…siis jos et käytä nettiä, niin…tuo kaapeli…öö…” ja epämääräistä huitomista kaapelin ja modeemin suuntaan, kunnes vastapuoli arvasi mitä tarkoitin. Tämä siis vaikeuttaa asian selittämistä muillekin. Seuraavaksi aion kylmästi ottaa kenen tahansa kaapelin paikan, joka ei sitä sillä hetkellä käytä (senhän näkee siitä modeemin valosta). Syytän sitten sitä toista kämppistä ja vetoan pakottavaan nettitarpeeseen jos tulee jotain sanomista. Mutta kylläpä taas muistuu mieleen, miksi en tykkää ollenkaan asua vieraiden ihmisten kanssa. Tässä sen taas näkee, että vaikka mulla on periaatteessa oma kämppä, niin jotain tälläsiä ongelmia tulee aina kuiteskin!

Akateeminen keskustelu ja sekalaisia havaintoja saksalaisista

Olen lähiaikoina vihdoin saanut taas jotain aikaan gradunkin suhteen. Sain nimittäin paremman idean, miten minun oikeastaan pitäisi jäsennellä koko homma, mikä kyllä auttoi selvittämään taas asioita, mutta johti siihen, että minun piti järjestellä uudelleen jo kirjoittamani osat. Ensin näytti pahasti siltä, että jää monta sivua tekstiä, jolle en keksi mitään paikkaa, mutta sain nekin lopulta ympättyä takaisin aika vaivattomasti. Muutaman tunnin copypasteamista, editointia ja sitovien lauseiden kirjoittelua se vaati, mutta nyt kirjallisuuskatsaus tuntuu ainakin omasta mielestäni paljon fiksummalta.

Vähän graduun liittyen kävinkin eilen lounaalla mielenkiintoisen keskustelun. Sain nimittäin kuulla, että yksi tytöistä, joka käy välillä meidän kanssa lounaalla, tekee omaa graduaan ”expatriate repatriation”-aiheesta, eli ulkomaankomennukselta palaavien työntekijöiden paluuongelmista. Ulkomailta palattuaanhan yllättävän suuri osa työntekijöistä vaihtaa yritystä, koska ei saa mielestään tarpeeksi vaativaa työtä, ja koska ei koe hankkimaansa kokemusta ja uusia taitoja arvostettavan. Meksikolainen Angelica, joka on täällä expatriaattina ja jonka pitäisi palata ensi vuonna Meksikoon, kiinnostui tietysti aiheesta ja alkoi kysellä lisätietoa. Tyttö (jonka nimi on Keshe, tai jokatapauksessa jotain sinnepäin) sitten alkoi selostaa yhtä tiettyä tutkimusta, ja kääntyi yhtäkkiä minun puoleeni: ”Ne tutkitut olivat muuten suomalaisia!”. Vaikka oma graduaiheeni liittyy komennuksen toiseen päähän, eli lähtömotivaatioon, on tietysti kaikenlainen akateeminen kirjallisuus aiheesta tullut lähikuukausien aikana varsin tutuksi, joten minulla välähti heti: ”Aa, onko se Suutarin tutkimus?”. Ja olihan se, Keshe (?) ilahtui kovasti kun tiesin mistä oli kyse – vaikkakaan juuri kyseistä artikkelia en ole lukenut, mutta muita samalta tekijältä kyllä. Selitimme sitten yhdessä Angelicalle expatriaattiteoriaa, mutta valitettavasti olimme vasta pääsemässä vauhtiin, kun muut päättivät jo lähteä. Oli kuitenkin jotenkin jännä kokemus pystyä keskustelemaan ulkomaisen kollegan kanssa artikkeleista, jotka molemmat tunsivat. Näin akateemiselta minusta tuntui viimeksi Wienissä, kun osasin luennolla ainoana luokassa selittää muille pohjoismaista yritysten kansainvälistysmisteoriaa…

Paikalliset muuten selvästi kuuli mun valituksen shoppailuajan loppumisesta kesken viime perjantaina, koska katukuvaan alkoi ilmestyä heti kylttejä, että ensi perjantaina on ”late night shopping”, eli kauppoja auki puoleenyöhön asti. Yritän siis taas mennä katselemaan vähän syysvaatteita, erityisesti haluaisin ostaa jonkun työhameen. Lauantaina menen ehkä katsomaan Hamelnia, sitä pillipiiparikaupunkia. Koska juuri mitään ei muuten ole tapahtunut, loppuun ajattelin vielä lisätä muutaman epämääräisen ja lyhyen huomion Saksasta ja saksalaisista:

- Saksalaisten käsitys märkätilojen ilmastoinnista on avattava ikkuna. Ainakaan omassa wc-suihku –huoneessani ei ole minkäänlaista ilmastointiventtiiliä katossa, ainoastaan ikkuna ja ovessa ritilä. Paikalliset näyttävätkin pitävän vessan ikkunaa auki miltei koko ajan. No, näin kesällähän tämä ei ole ongelma, mutta odotan jo kauhulla kylmempiä ilmoja. Jos nimittäin käyn ennen nukkumaanmenoa suihkussa, on ikkuna jätettävä yöksi auki että kosteus haihtuisi. Aamulla onkin sitten varmasti tosi kiva mennä pesemään hampaita…

- Saksalaiset pyöräilevät paljon, mutta melkein kukaan ei käytä kypärää. Edes suurella osalla lapsista sitä ei ole. Lapsiaan saksalaiset kuljettavat pyörällä monesti perässä vedettävässä kärryssä. Näkeehän niitä kärryjä Suomessakin, mutta ei lainkaan siinä määrin kuin täällä. Monet käyttävät vielä kyseistä kärryä muutenkin sekä lastenrattaina että yleisenä tavarankuljetusvälineenä. Rautatieasemalla näkee ihmisten ottavan tavarat mukaansa junaan kärryssä, ja kaupungilla olen nähnyt ihmisten työntävän siinä sekä ostoksiaan että lapsiaan.

- Yksi saksalaisten lempilimppareista on cola-appelsiinisekoitus. Suomessahan tätä ei edes limpparina saa, pillimehuna kylläkin. Näin jopa töissä lounaalla yhden miehen ottavan limsa-automaatista ensin lasiin cokista ja päälle fantaa.

- Saksassa on vielä kovasti muodissa nämä ”puetaan morsian/sulhanen tyhmään asuun ja mennään kauppaamaan asioita kadulle” –polttarit, joita minusta Suomessa harrastettiin enemmän reilut kymmenen vuotta sitten. Kesäviikonloppuina polttariporukoita on liikkeellä suorastaan pilvin pimein ja niiden väistely käy melkein työstä.

- Matjes-sillifile perunoiden kanssa on perinteinen pohjoissaksalainen ruokalaji. Siis näyttää ihan siltä silliltä, mitä Suomessa syödään pieninä paloina krapula-aamiaisella ja vappuna (mikä yleensä on tietysti sama asia). Jotenkin en ole yhtään osannut ajatella, että sitä voisi syödä lounaaksi. Itse en ole silliä työpaikan kanttiinissa ottanut, mutta sekä romanialainen Andreea että usalainen Rick ottivat. Ilmaisivat kohteliaasti maun olevan ”ehkä hiukan liian kalainen”, kun oli paikallisia läsnä. Myöhemmin molemmat myönsivät, että pahaahan se oli. Toisaalta Rick niputti sen samaan kategoriaan graavilohen (tai mahdollisesti jopa kylmäsavulohen) kanssa! Pöh, kaikkihan sen tietää, että kylmäsavulohi on nam ja silli yäk :P

Celle ja Ülzen

Tänään siis Sirjen seikkailut Saksassa jatkuivat Cellellä, ja itseasiassa myös Ülzenillä. Celle oli kohteena, koska olen kuullut sitä kehuttavan niin Suomessa kuin Saksassakin. Sitäpaitsi sinne on Hannoverista junalla vain 25 minuuttia. Mari ja Sara tulivat myös mukaan, joten tapasimme Cellen rautatieasemalla vähän yhdentoista jälkeen ja lähdimme kävelemään kohti keskustaa. Rautatieasemalta on keskustaan vajaa 1,5 km, tosin matkaan meni aikaa vähän tavallista enemmän, koska Sara halusi kävellä osan matkasta. Tai no, halusi lähinnä hyppiä, pomppia, juoksennella, kävellä takaperin, kiistellä siitä, pitääkö mieluummin kiinni jommankumman kädestä tai rattaista vai istuuko rattaissa, ja tutkia jokaisen matkalta löytyvän kiinnostavan asian (roskikset, vaahteranlehdet, portaat jne). Sara oli muuten yllättävän ilahtunut minun näkemisestäni, juoksi suorastaan vastaan asemalla, ja matkallakin halusi olla sylissä osan aikaa.

Ensimmäinen asia, joka Cellessä kiinnitti huomion oli itseasiassa rautatieasemalta keskustaan vievän kadun varressa oleva Neun 3/4 -hotelli. Hotellilla oli siis Potter-aiheinen nimi, kirjoitettu vielä niillä salamakirjaimilla, kuten tuosta linkistä voi nähdä! Tämä tietysti herätti valtavasti kysymyksiä. Minkä ihmeen takia joku nimeäisi hotellin Potterin mukaan? Jos hotelli pitää nimetä Potterin mukaan, niin miksi juuri sen junalaiturin? Ja mitä ihmettä Potterin mukaan nimetty hotelli tekee saksalaisessa pikkukaupungissa?

Itse nähtävyyksistä käytiin ensimmäiseksi katsomassa Cellen linna, jossa asuivat vuosisatoja Braunschweig-Lüneburgin herttuat (kunnes herttuakunta liitettiin Hannoverin kuningaskuntaan 1700-luvun alussa). Nyt seuraa taas mielenkiintoinen tarina Euroopan kuninkaallisista. Cellen linnan viimeinen asukas oli nimittäin Tanskan kuningatar Karoliina Matilda (1751-1775). Karoliina Matilda oli itseasiassa Walesin prinssin nuorin tytär, mutta hänet naitettiin 15-vuotiaana serkulleen Tanskan kuningas Kristian VII:lle. Valitettavasti Kristian VII oli mielenvikainen, ja sitäpaitsi rakastui prostituoituun nimeltä Saapas-Katriina. Kuninkaalla oli hovilääkäri, Johann Friedrich Struensee, joka pystyi tarjoamaan tälle jonkinlaista helpotusta henkisiin ongelmiin, ja yritti kannustaa pariskuntaa lähestymään toisiaan. Kävi kuitenkin niin, että Struenseesta tuli Karoliina Matildan rakastaja (jonka minä ymmärrän täysin, koska kuningatar oli nuori ja yksinäinen, ja minullakin on ollut aina heikko kohta lääkäreitä kohtaan ;) ). Koska Karoliina Matilda ei peitellyt uutta rakkauttaan, ja koska Struenseella alkoi olla varsin paljon valtaa hovissa erityisesti kuninkaan mielenterveyden heiketessä, pari otettiin lopulta kiinni. Struensee mestattiin ja Karoliina Matilda lähetettiin rangaistukseksi asumaan Celleen, jossa hän kuoli muutamaa vuotta myöhemmin tulirokkoon vain 24-vuotiaana.


Cellen linna.

Me katselimme Cellen linnaa lähinnä ulkopuolelta ja sisäpihalta, ja jatkettiin sitten matkaa vanhaan kaupunkiin, jossa käveleskeltiin ympäriinsä. Kaupunki oli kyllä kaunis, paljon niitä vanhoja ristikkotaloja. Erityisen idyllinen oli launtainen tori, jossa oli tarjolla niin vihanneksia, hedelmiä, kukkia, lihaa kuin leivoksiakin. Tuoksu oli ihana! Sara istui aika kiltisti rattaissa, ehdotti tosin yhdessä vaiheessa tosi tyttömäisesti, että mentäisiin ostamaan kenkiä!


Katunäkymää Cellessä.


Hämeenlinna on näköjään Cellen ystävyyskaupunki.

Kenkäshoppailun sijaan etsittiin ruokapaikka, ja syötiin vähän italialaista (minä ja Mari pizzaa ja Sara spagetti bolognesea). Ruokailun jälkeen käveltiin vielä vähän, mutta todettiin pian nähneemme jo tärkeimmät. Koska kello oli vasta aika vähän, ehdotti Mari että kävisimme vielä katsomassa Ülzeniä, joka on samaa junarataa Hampuriin päin ja se paikka, jossa yleensä vaihdetaan Hampurin ja Hannoverin välissä junaa (ja jossa on se Hundertwasser-asema). Suostuin, joten yritimme kiirehtiä seuraavaan junaan, muttei ihan ehditty: juna lähti nenän edestä. Menimme siis asemakahvilaan istumaan ja odottelemaan tunnin verran seuraavaa. Sara oli niin väsynyt, että matkalla asemalle yksinkertaisesti nyökähti eteenpäin rattaissa ja nukahti siihen, ja nukkuikin sitten yli tunnin.


Kun tarpeeksi väsyttää, onnistuvat päiväunet myös sateenvarjorattaissa ja Marin hämmästykseksi ilman tuttia!

Junassa käytettiin taas hyväksi minun kielitaidottomuuttani, kun miespolttariporukka yritti kaupitella jotain. Väitin kirkkain silmin, etten puhu saksaa, johon miehet vastasivat puhuvansa englantia, mutta jättivät meidät kuitenkin rauhaan. Antoivat myös Saralle ("pienelle kultakutrille") ilmaiseksi pienen karkkipussin, mikä aiheutti vähän pattitilanteen, kun Saraa olisi pitänyt käskeä kiittämään, mutta sitten olisi paljastunut että puhumme saksaa. Mari ratkaisi tämän käskemällä hiljaa Saran kiittää miesten mentyä vähän kauemmaksi. Saran ujoa "Dankea" tuskin kyllä kuuli edes vastapäätä istunut mies.

Ülzen osoittautui aika turhaksi käynniksi. Ihan kiva pikkukaupunki, muttei mitenkään erikoinen. Syötiin jätskit kahvilassa, jossa oli hidas palvelu ja Mari sai tilaamansa jäätelökaakaon sijaan jäätelökahvin. Saran banaanijäätelöpallo sentään oli iso ja halpa. Käveltiin ennen viittä takaisin rautatieasemalle ja otettiin junat, Mari ja Sara Hampuriin ja minä Hannoveriin.


Katunäkymää Ülzenissä.

Vaikka koko viikon sää on ollut aurinkoinen ja jopa kuuma, oli tänään tosi vaihtelevaa. Välillä aurinko paahtoi, mutta suurimman osan aikaa oli tosi kylmä tuuli ja sateista. Pysyttiin kuitenkin kohtalaisen kuivina, kun mukana oli sateenvarjot ja Saralla Rukan punainen sadetakki. Kuurot olivat myös aika lyhyitä. Tällaista onkin sitten kuulemma sää seuraavan kuukauden ajan: yhtenä päivänä voi olla hellettä ja seuraavana sateista ja tosi kylmää. Pitää ainakin alkaa pitää takkia mukana. Tällä viikolla unohdin sen jo kerran töihin, kun aamulla tuntui viileältä, mutten tietenkään iltapäivällä muistanut sitä enää mukaan ottaneeni ja ilmakin oli helteinen. Seuraavana aamuna vähän kadutti, mutta jopa iltayöstä cross-culturalista palatessa tuli takki päällä taas kuuma.

Sosiaalinen ilta ja hämähäkkiongelma

Torstaina oli sitten elokuun cross-cultural, ja erittäin mielenkiintoinen sellainen: esittellyt maat olivat Slovakia, Puola ja Romania. Satuin vielä tuntemaan kaikkien kolmen edustajat: slovakialainen Eva ja romanialainen Andreea kuuluvat siihen mun lounasryhmään, puolalaisen Justynan (eikä siis Kristinan, kuten kirjoitin viimeksi) tapasin siellä Maschseefestillä. Ja koska osa esiintyjistä oli slaavilaisia, päästiin tietysti kokemaan myös se kuuluisa slaavilainen vieraanvaraisuus, tarjolla oli valtava määrä kakkuja, suklaata, karkkia, leipää jne. Esitysten mielenkiintoisimmat tiedot ehkä olivat, että sekä Slovakiassa että Romaniassa on iso unkarilainen vähemmistö, joka pyrkii eristäytymään omaksi ryhmäkseen ja kieltäytyy esim. puhumasta maan kieltä, ja että Slovakiassa on pääsiäisenä tapana, että pojat heittävät tyttöjen päälle vettä ja piiskaavat näitä pajunvitsoilla, josta kiitokseksi tytöt ojentavat pojille kauniisti koristellut pääsiäismunat. Vähän toisenlainen versio virpomisesta siis.

Esitysten ja herkuttelun jälkeen lähdimme keskustaan Heim-W -nimiseen baariin, jossa istuimme loppuillan. Valitettavasti meille varattu tila ei ollut paras mahdollinen, joten porukka jakautui aika nopeasti pienempiin ryhmiin. Juttelin ensin mm.paikallisen Tainan (joka on saanut nimensä perheen suomalaisen ystävän mukaan, perheen koira nimettiin myös ystävien mukaan Ailaksi) ja Justynan kanssa, myöhemmin seuraan liittyivät myös Eva ja kolumbialainen Daniel (jolloin Danielin takia kieli vaihtui helpotuksekseni englanniksi). Juteltiin vähän kaikesta, mm.nimistä. Tainan mielestä Tuulikki on ehkä coolein nimi ikinä. Harvinaiseksi illan teki se, että sen sijaan että olisin lähtenyt aikaisin, olin yhdentoista jälkeen viimeisten lähtijöiden joukossa (hei, meillä oli sentään työpäivä seuraavana päivänä!). Kämpällä olin n.23.45. Illan aikana minulta muuten kysyttiin niin moneen kertaan, milloin esittelen Suomen, että lupauduin lopulta tekemään sen sitten syyskuun cross-culturalissa.

Perjantaiaamuna olin odottamassa bussia töihin, kun ohi kävelikin Eva, joka asuu suunnilleen samassa suunnassa. Päätinkin sitten bussin sijaan kävellä hänen kanssaan töihin. Matkaan meni ehkä 25 minuuttia, ja voisin kyllä kävellä useamminkin, mutta mun työkengät ei yleensä ole oikein mitkään pitkänmatkan kävelykengät. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, ei mulla töissä mitään piikkikorkoja ole, mutta mun on vaan ihan kauhean vaikea löytää muita kenkiä kuin tennareita, joissa pystyisin kävelemään yhtään pitempiä matkoja. Ja koska kuitenkin tykkään töissä pitää edes jonkin tason toimistovaatteita, ei tennarit ole vaihtoehto. Mulla on kai jotenkin vaikeat jalat.

Toimistovaatteista tulikin mieleen, että tarvitsisin niitä lisää, joten kävin perjantaina töiden jälkeen shoppailemassa. Sovitin noin tuhatta vaatekappaletta, joista kelpuutin vain yhden paidan. Kokeilin jopa sitä paitaa eri värivaihtoehdoissa mutta ei voinut mitään, ainoastaan se yksi näytti hyvältä. Onneksi se sentään ei ole musta, kielsin itseäni kokeilemasta yhtään mustaa paitaa koska niitä mulla kyllä riittää. Huomasin kyllä sovittaessa, miksi: musta piilottaa makkarat paljon tehokkaammin kuin vaaleammat värit. Lopulta multa loppui vähän niinkuin aika kesken, kun olisin voinut vielä käydä Espritillä kattelemassa vaatteita, mutta kello lähestyi kahdeksaa, jolloin kaupat menee kiinni. Pitää jaksaa sinne siis joskus toiste.

Alkuviikosta mulla oli muutaman päivän makuuhuoneessa hämähäkkiongelma. Huomasin nimittäin kauhukseni, että kattoon oli majoittunut valtava hämähäkki. Katto on kuitenkin niin korkealla ja hämähäkki niin iso, etten uskaltanut alkaa yrittää litistää sitä esim. sateenvarjolla. Hämähäkki oli nimittäin suoraan sängyn yläpuolella, ja pelkäsin että jos epäonnistun, niin se tippuu mun sänkyyn ja jää sinne, enkä minä saa sitä sieltä millään pois. Hämähäkki onneksi pysytteli aika kiltisti paikallaan, ja mä jo suunnittelin muuttavani suhtautumistapaani ja nimeäväni sen Hemmoksi (if you can't beat them, join them). Yöllä hämähäkki oli sitten ystävällisesti siirtynyt katossa sentään pois sängyn yläpuolelta, ja oltuaan taas päivän paikoillaan se seuraavan yön aikana helpotuksekseni katosi. Helpotukseksi siksi, että kun sitä ei näy, mä voin kuvitella että se on mennyt pois/kuollut/ettei sitä ikinä ollutkaan/mitä tahansa muuta vastaavaa. Nyt mulla on tosin kaksi ongelmaa: 1. pelkään koko ajan, että hämähäkki pomppaa jostain esille kun esim. kaivelen jotain kaapin päältä, ja 2.en uskalla pitää enää makuuhuoneen ikkunaa juurikaan auki, koska olen varma että sieltä ryömii lämmön houkuttelemana sisään sekalainen joukko toinen toistaan kammottavampia ötököitä. Itseasiassa yksi hämähäkki on tehnyt verkon suoraan ikkunan ulkopuolelle ja näyttää suorastaan kyttäävän siinä tilaisuutta hyökätä sisään kun mä en huomaa.

Töissä on mennyt hyvin, ja lomalta palanneen Frau M:n mielestä mun saksantaito on kohentunut huomattavasti. Itse en eroa hirveästi vielä huomaa, vaikka puhuminen sujuu kyllä jo toisinaan paremmin. Viikonloppuisin on tarkoitus jatkaa lauantaisin matkustelua ja sunnuntaisin gradua. Tänään olin Marin kanssa Cellessä ja Ülzenissä, niistä seuraava blogikirjoitus joko myöhemmin tänään tai huomenna.

Kela loistaa taas...

Laitoin Kelaan heinäkuussa paperit väliaikaisesta muutosta Saksaan sosiaaliturvajuttujen takia. Lomakkeeseen tuli osoite Saksassa ja rastitin vielä tarkkaan ruudun „Päätös lähetetään uuteen osoitteeseen ulkomaille“ tms. No, Kela päätti haluta hiukan lisäselvitystä ja kysyä, paljonko saan työharjoittelustani palkkaa (koska jos olen tarpeeksi köyhä, pysyn ilmeisesti Suomen sosiaaliturvassa tai jotain). Voin oikein kuvitella, miten Kelan täti on katsellut mun osoitetietoja ja miettinyt ja pohtinut ja kysellyt ympäriinsä toimistossa ja miettinyt vielä lisää, ja tullut tämän pitkällisen ja vaikean päättelyprosessin lopuksi siihen tulokseen, että kun kyseessä ei vielä ole se rastittamassani ruudussa mainittu päätös, selvityspyyntö kuuluu lähettää Helsingin osoitteeseen. Tällaista logiikkaa ei voi kyllä kuin ihailla. Papereissa lukee että olen muuttanut Saksaan heinäkuun alussa ja selvityspyyntö oli päivätty elokuun puoleenväliin. No, kirje meni siis Helsinkiin, josta Lotta sen lähetti mulle ystävällisesti edelleen tänne. Sain kirjeen käsiini 26.8. illalla, ja selvityksen pitäisi olla perillä Kelassa 28.8. Joo, ei taida ihan onnistua…

Kela saa selvityksensä niin pian kuin mahdollista, mutta ensi viikkoon siinä menee joka tapauksessa. Perustuen aikaisempiin kokemuksiini Kelan kanssa olen nyt kohtalaisen varma, että Kela lähettää mulle heti maanantaina suunnilleen seuraavanlaisen kirjeen:

„Koska emme ole saaneet selvitystä tuloistanne määräaikaan mennessä, olemme saatavilla olevien tietojen perusteella arvioineet kuukausitulonne 8000 euron suuruisiksi ja päättäneet, että olette muuttanut Saksaan ilman aikomustakaan palata. Näin ollen ette kuulu enää Suomen sosiaaliturvan piiriin. Pyydämme teitä palauttamaan huomiseen mennessä Kela-korttinne, Eurooppalaisen sairaanhoitokorttinne, passinne, pankkikorttinne, bonuskorttinne, sekä kaikki muut kortit, paperit ja dokumentit jotka yhdistävät teidät Suomeen millään tavalla, sekä tuhoamaan kaikki muut todisteet suomalaisuudestanne.

Voitte valittaa päätöksestä palauttamalla oheisen valituslomakkeen viime viikon torstaihin mennessä. Mikäli emme ole vastaanottaneet valitustanne määräaikana, ilmoitamme henkilötietonne pikimmiten Suomen rajavartiostolle sekä kaikille Suomeen liikennöiville lento-, rautatie-, juna-, bussi- jne.yhtiöille. Suomeen syntyminen ja Suomen sosiaaliturvaan kuuluminen on lottovoitto, jota kaltaisenne maanpetturi ja rivistäkarkaaja ei ansaitse. Mikäli teidät tulevaisuudessa tavataan Suomen maaperällä käyttämässä millään lailla hyväksenne verorahoilla maksettuja palveluita, joudutte rikosoikeudelliseen vastuuseen törkeästä vapaamatkustajuudesta.

Ystävällisesti,

Kelan täti“

Hyde kävi täällä

Hannele saapui sitten Hampuriin viime keskiviikkoaamuna, Mari haki hänet lentokentältä, viihdytti päivän ja laittoi iltapäivällä junaan. Olin siis vastassa asemalla heti töiden jälkeen, ja Hyden junan vihdoin saavuttua viitisentoista minuuttia myöhässä käytiin viemässä matkatavarat mun luo ja suunnattiin takaisin kaupungille. Päätettiin ihan ensimmäiseksi syödä illallista keskustan ExtraBlatt-kahvilassa. Ruoka oli hyvää ja kohtalaisen edullista, mutta palvelu oli kyllä aivan käsittämättömän hidasta, joten eipä tarvitse mennä toiste. Sitäpaitsi meitä kiusasi koko ajan pöydän ympärillä pörräävä ampiainen, joka tietysti päätyi lopulta olutpullosta Hyden suuhun – elävänä! Tästä selvittiin onneksi säikähdyksellä, inhotuksella ja kirvelyllä kielessä. Hydellä ei muutenkaan ollut kyllä lomalla onnea ampiaisten suhteen, koska myöhemmin yksi pisti häntä käsivarteen. Tästä oli tosin se hyöty, että oma paukamani sai selityksen: olin muutaman päivän ihmetellyt käsivarteen ilmeisesti sunnuntaina ilmestynyttä punaista pattia, joka näytti pahemmalta ja kesti kauemmin kuin itikanpurema muttei oikeastaan kutissut. Vilkaisu Hyden ampiaisenpistoon selvensi, että jossain vaiheessa sunnuntaita yksi niistä miltei jatkuvasti ympärillä pörräävistä ampiaisista oli päässyt pistämään minua, oli nimittäin täysin identtinen jälki. Enkä edes ollut huomannut mitään! Vähän ihmetyttää, koska ampiaisen piston pitäisi kuulemma sattua, toisaalta taas äiti ja iskä on mulle kertonut jo vuosia tarinaa siitä, kuinka yksivuotiaana Tallinnassa en reagoinut vastaavaan pistoon juuri mitenkään. Ilmeisesti en ole ainakaan yliherkkä!

Kun sitten vihdoin oltiin saatu lasku (toiset tilatut juomat jäi saamatta, mutta eipä niitä ollut laskussakaan), esittelin Hydelle Hannoverin keskustaa lähinnä shoppailumahdollisuuksien kannalta. Kävimme myös etsimässä bussipysäkkiä, josta Hyde pääsisi seuraavana päivänä uimarannalle, koska oli luvattu hellettä. Valitettavasti bussi kulkikin vain iltaisin ja viikonloppuisin, mutta onneksi löysimme illalla netistä helpomman matkan päässä kämpältä olevan ulkoilmauima-altaan. Söimme vielä jätskit (suklaa-chili-jäätelö oli tosi hyvää!) ja menimme kotiin ruokakaupan kautta.

Torstai oli todella helteinen, +36 astetta. Hyden oli tarkoitus viettää koko päivä uima-altaalla, mutta tuli kuulemma liian kuuma, kun altaalle ei tuullut. Minulla taas oli iltapäivällä se kokous järjesteltävänä ja tällä kertaa kaikki sujui hyvin. Olin jopa valmis 10 minuuttia ennen alkua, vaikka puhelimen kanssa oli aluksi vähän johto-ongelmia. Neljän jälkeen tapasin Hyden keskustassa, kävelimme Aegidientorplatzille, jossa syötiin pastaa suositussa Ständige Vertretung –ravintolassa. Sitten käveltiin ihastelemaan uutta raatihuonetta ja Hannoverin keskustan vanhimpia osia. Jälkiruuaksi isot jäätelöannokset Tapanin lemppari-Eis-Kaffeessa ja kävellen kotiin.

Perjantaina oli vähän harmaampaa ja sateista varsinkin illalla. Hannele oli shoppaillut koko päivän, mutta päätimme mennä kuitenkin Ernst August Galerie –ostoskeskukseen sadetta pakoon. Illallisen söimme amerikkalaistyyppisessä Play Off -ravintolassa, jälkiruuaksi viereisestä kahvilasta taas isot jätskiannokset. Tällä kertaa annokset oli kyllä niin isot, että meinasi jäädä kesken… Vähän vielä shoppailtiin, sitten käytiin kämpällä lepäämässä. Iltaa kohti sää onneksi kaunistui, joten pystyimme suunnitelman mukaan lähtemään vähän ennen yhdeksää Herrenhäuser Gärteniin katsomaan puutarhan iltavalaistusta. Ja kyllä kannattikin! Barokkipuutarhan valtavat suihkulähteet kauniisti valaistuna pimeässä mutta lämpimässä elokuun illassa ja taustalla soiva klassinen musiikki olivat kyllä upea kokemus!

Lauantaiaamuna menimme aamiaiselle kämpän lähellä sijaitsevaan Schweinske-ravintolaan. Pöytään tuotiin tuoreita sämpylöitä, makkaraa, juustoa, paistettuja kananmunia, kinkkua, voita ja marmelaadia, sekä kupillinen kahvia tai teetä, ja hinta oli alle 4 euroa/hlö! Aamupalan jälkeen sitten vietiin laukut rautatieasemalle säilytykseen ja kierreltiin kauppoja pari tuntia, ennenkuin kahden jälkeen haettiin laukut, ostettiin eväät ja lähdettiin junalla Hampuriin.

Hampurissa vietettiin alkuilta lähinnä lepäillen ja iltaan valmistautuen. Myöhemmin lähdettiin sitten Marin ja Hyden kanssa katsastamaan ensin Hamburger Dom, joka on sellainen iso tivolityyppinen tapahtuma. Laitteisiin ei uskaltauduttu, ei edes pienen harkinnan jälkeen maailman suurimpaan liikuteltavaan maailmanpyörään (meitä epäilytti nimenomaan se laitteiden liikuteltavuus – jotenkin paikalleen rakennetut tuntuu varmemmilta). Käveltiin sen sijaan koko alue läpi ja syötiin vähän herkkuja: schmalzkucheneita ja suklaakuorrutettuja hedelmiä.

Domilta siirryttiin sitten viereiselle Reeperbahnille („St.Pauli ja Reeperbahn…“, videolla vilahtelee myös varsin tuttu teksti, mutta hyssss, enempää en paljasta ;) ). Käytiin yhdessä baarissa juomassa yhdet, sitten jatkettiin taas kävelyä ulkosalla. Näin myös niitä prostituoituja, niillä oli ihan oma „univormu“, jonka oppi aika äkkiä tunnistamaan: Fiorella-tyyppiset pissisfarkut (voimakkaasti valkaistu reisistä yms), tennarit tai paksupohjaiset ysärikengät ja vyölaukku. Hiukset olivat suurimmaksi osaksi pitkät, hampuksi valkaistut ja auki tai saparoilla (erityisesti jos nainen oli vanhempi ja yritti näyttää nuoremmalta), osalla latvat värjätty erivärisiksi. Naiset seisoskelivat paikallaan, mutta ottivat välillä kontaktia ohikulkeviin miehiin koputtamalla olkapäähän ja alkamalla jutella. Ilmeisesti heillä oli jokin tietty kohderyhmä, koska osa miehistä sai kävellä ohi rauhassa. Aika tylsää hommaa näytti kyllä olevan, koska näin useita naisia seisoskelemassa pitkään paikallaan, mutta vain yhden saavan lopulta asiakkaan.

Mari ja Hyde söivät hampurilaiset yhdessä Reeperbahnin Hesburgereista, sitten yritimme löytää Marin pari kaveria ja menimme lopulta istumaan yhden irkkubaarin ulkopuolelle. Irkkubaarissa oli se hyvä puoli että sieltä sai Strongbowia, muutenhan täällä ei siidereitä harrasteta. Pian Marin kaverit löysivätkin meidät, ja istuskeltiin siinä sitten jutellen ja ohikulkevaa ihmismassaa katsellen. Lopulta päätettiin lähteä puoli kahden aikoihin, koska tiedettiin kotimatkaan menevän vielä n. tunti: ensin S-bahnilla ja metrolla, sitten vielä n.15 minuutin kävely. Loppumatkaa kävellessä kyllä huomasi, että syksy on tulossa: ilma oli varsin kylmä ja autojen ikkunoissa kosteutta. Nukkumaan käytiin n.kolmelta.

Aamulla heräsin yhdeksän jälkeen, mutta valvottuani reilut puoli tuntia nukahdin onneksi täysin epäsirjemäisesti uudelleen ja heräsin vasta 11.20! Päivä kuluikin sitten lähinnä puutarhassa istuskellen ja kirjaa lukien, kunnes Mari alkuillasta saattoi junalle sekä minut, että käymässä olleen pikkuveljensä (Jan on nykyään jo 20, ja minä kun muistan sen aina sellaisena pikkupoikana!). Hyde jäi vielä Hampuriin pariksi päiväksi, lähtiessämme oli juuri menossa kävellen katsomaan läheistä uimapaikkaa, koska tänäseksi oli luvattu hellettä.

Oli kyllä kivaa viettää aikaa isosiskon seurassa, ja pääsin juttelemaan hetken puhelimessa Joninkin kanssa, kun sattui soittamaan äidilleen juuri kun tämä oli suihkussa. Toivottavasti Hydelläkin oli kiva loma, ainakin sää suosi suurimmaksi osaksi! Nyt mulla ei olekaan sitten vierailijoita luvassa ennenkuin lokakuussa.

Töissä on mennyt hyvin, vaikka jouduin perjantaina ja tänään tuuraamaan Frau M:n tuuraajaa – siis toimimaan pomon sihteerinä. Tuuraajan tuuraajana ei ole kiva olla, kun asioista ei oikein tiedä mitään, mutta selvisin hengissä. Viime viikon kohokohta töissä ehkä sen hyvin sujuneen kokouksen lisäksi oli, kun mulle annettiin pureskeltavaksi powerpoint-ongelma tyyliin „Kaksi aiempaakaan harjottelijaa ei ole keksinyt minkäänlaista ratkaisua, mutta yritä nyt miettiä vähän kuiteskin“. Pari tuntia myöhemmin mulla oli tarjota kaksi erilaista toimivaa ratkaisuvaihtoehtoa :).

Cuxhaven

Merenrantalomaltahan usein palataan iho punoittaen, ja niin kävi nyt minullekin, vaikkei Pohjanmeren rannikolla juuri palmujen katveessa pääsekään makoilemaan. Paahteinen hellesää yhdistettynä jatkuvasti vilvoittavaan merituuleen teki tepposet, ja oikea käsivarsi, kaula-aukko ja nenänpää hohtavat nyt punaisina. Muuten viikonloppu oli kyllä oikein onnistunut, kannatti ehdottomasti mennä!

Lähdin siis junalle perjantaina suoraan töistä. Asemalla oli kunnon perjantaitungos, ja ensimmäinen juna olikin alkumatkasta ihan täynnä. Onneksi sain sentään istumapaikan. Matkalla oli kaksi vaihtoa, jotka sujuivat ongelmitta. Erityisesti matkan viimeinen pätkä Bremerhaven-Lehestä Cuxhaveniin oli kiva, kun rata kulki keskellä maaseutua. Elokuinen ilta oli kaunis, taivas osin lampaankarvalla. Paljon tuulivoimaloita ja lehmiä, jokunen hevonen, poni ja lammaskin. Lehmien vahva haju tunkeutui välillä ilmastoinnin kautta sisään luoden hauskan vastakkainasettelun modernilta kaupunkijunalta näyttävän vaunun kanssa. Yhdellä pellolla pomppi jänis mustat korvanpäät vilkkuen. Peltotiet ylittivät junaradan useassa kohtaa, ja juna tuututti ennen jokaista tasoristeystä. Suurin osa lehmistä ei edes korvaansa lotkauttanut, jokunen lönkytti hitaasti kauemmas radasta ja vain yksi ryhmä nuoria mullikoita innostui ottamaan juoksuaskelia. Maalaistalon pihassa oli hedelmäpuu, jonka alusta oli keltaisenaan – ehkä luumuja? Puoli yhdeksän saavuin perille, Mari ja Sebastian olivat asemalla vastassa.

Sebastianin vanhempien talo on 1800-luvun lopulta: iso, sokkeloinen ja ihana! Puutarha on myös kaunis. Siirryimmekin sinne heti grillaamaan, ja herkuttelimme iltapalaksi possulla, kanalla ja patongilla. Ilta pimeni nopeasti, ja nukkumaan mentiin aika aikaisin. Minä nukuin samassa huoneessa Saran kanssa. Sara äännähteli yöllä muutaman kerran puoliunissaan, yhden kerran jouduin nousemaan ojentamaan toisen tutin. Aamulla Sara heräsi seitsemän aikoihin, mutta touhusi sängyssään itsekseen rauhassa, joten en mennyt häiritsemään vähään aikaan. Kun sitten kävin kysymässä, haluaisiko Sara mennä äidin ja isän luo viereiseen huoneeseen vai alakertaan Oman ja Opan luo, säikähti raukka tietysti “vieraita“ kasvoja ja yritti ensin piilotella peiton ja käden takana, kunnes antoi minun nostaa itsensä pois sängystä ja kipitti itkemään säikähdystään äidin luo.

Aamupalan jälkeen Mari ja Sebastian veivät minut kävellen katselemaan vähän Cuxhavenia. Käveltiin rantavallia pitkin satamaan katsomaan Miriä, venäläistä kadettien koulutuslaivaa, joka oli vierailulla kaupungissa. Keskustassa näkikin kuljeskelemassa kadettipoikia merimiesasuissaan – voi kuinka ne ovat nuoria nykyään! Cuxhaven on oikein viehättävä pieni rannikkokaupunki, ja näin kesällä täynnä turisteja. Jotenkin muistutti vähän Englannin etelärannikon kaupunkeja, tosin niissä vierailusta on jo kymmenen vuotta, joten muistini saattaa pettää.

Olisikohan siitä nyt kahdeksan vuotta, kun vietin kolme viikkoa Marin vieraana Emdenissä. Siltä matkalta muistan, että jostain syystä Pohjanmeren rannikon ilma väsyttää, ja niin kävi nytkin. Lounaan jälkeen siis Saran käydessä päiväunille myös minä kävin ottamassa tunnin nokoset. Iltapäivä menikin puutarhassa istuskellessa, Saran kanssa leikkiessä ja valmistautuessa illan puutarhajuhliin: Sebastianin sisko Annika lähti kahdeksi vuodeksi lähetystyöhön Kongoon, joten illalla pidettiin hänelle yhdistetyt synttäri- ja lähtiäisjuhlat. Tarjolla oli sekä suolaisia että makeita herkkuja, ja illan pimetessä sytytettiin kynttilöitä ja nuotio. Menin kuitenkin nukkumaan jo yhdeltätoista, koska silmät ei yksinkertaisesti meinannut enää pysyä auki.

Ennen juhlia ehdittiin muuten vielä pikaisesti rannalle, kun Mari, Sebastian ja Basti halusivat käydä uimassa. Meriveden lämpötila oli kokonaiset 20,4 astetta, mutta jättäydyin silti rannalle toimimaan valokuvaajana, koska Mari halusi todisteita uimaretkestään.

Toisen yön Sara nukkui paremmin, eikä aamulla enää säikähtänyt minua niin pahasti. Sain jopa Saran herättyä vielä vähän nukuttuakin, tosin olin ollut jo liian kauan valveilla koska lisänukkumisesta tuli lähinnä inhottavan pöllämystynyt olo. Aamupalalla satuin keskelle erittäin mielenkiintoista keskustelua: Annika ja eräs toinen myöhemmin lähetystyöhön lähtevä pariskunta keskustelivat eri ihmisten reaktiosta lähtöön. Pariskunnan naispuolisko kertoikin, että eräs hänen ystävistään oli ilmoittanut, ettei hyväksy heidän päätöstään ollenkaan, eikä aio heitä siinä tukea. Suunnilleen siis “Tehkää omat tyhmyytenne, mä en siihen puutu!”. Ymmärrän kyllä täysin tämän ystävän kannan, enkä itsekään suhtaudu lähetystyöhön mitenkään hirveän positiivisesti, mutta musta tuollainen on aika rankkaa tekstiä ystävälle, koska eikö ystäviä nimenomaan ole tarkoitus tukea, oli heidän päätöksistään sitten miten eri mieltä tahansa? Ainakin voisi olla hiljaa, jos toinen kerran toteuttaa suurta unelmaansa. Keskustelu oli juuri siirtymässä vielä mielenkiintoisemmille vesille, kun alettiin kyseenalaistaa tämän ystävän uskon oikeellisuutta, koska hän oli mennyt sanomaan, että kaikki jumalat voi ehkä olla se yksi ja sama, kun Sebastianin äiti tuli hoputtamaan lähtijöitä kirkkoon. Ehkä hyvä niin, koska seuranneesta keskustelusta olisi varmasti tullut minulle lähinnä vihastus ja paha mieli, minusta kun jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta juuri niinkuin haluaa, eikä sitä kuulu toisten repostella.

Sekä Mari ja Sebastian että Sebastianin perhe ovat onneksi siinä mielessä hienotunteisia, että minun annetaan aina automaattisesti ja asiasta minkäänlaista numeroa tekemättä jäädä pois jumalanpalveluksista yms (mistä johtuen meidän täysin erilaiset käsitykset uskonnosta ei häiritse meidän välejä – eroavaisuudet tiedostetaan, mutta niiden annetaan olla). Siispä Mari, Sebastian ja Sara lähtivät näyttämään minulle lisää Cuxhavenia, tällä kertaa autolla. Kävimme kävelemässä kahdessa pienessä turistikylässä, ja palasimme jälleen lounaalle joka syötiin puutarhassa. Iltapäivä pakkailtiin ja istuskeltiin ulkona. Minä leikin Saran kanssa samaa leikkiä kuin edellisenäkin päivänä. Leikki meni niin, että Sara osoitti jotain paikkaa puutarhassa, ilmoitti “Da Schiissass!” (Da Spielplatz!), jonne sitten kahdestaan siirryimme, minä kantaen pehmokoiraa ja Sara kokoontaitettuja nukenrattaita. “Leikkikentälle” päästyämme Sara asetteli rattaat maahan, koiran istumaan, ja pysyimme paikallamme muutaman sekunnin, jonka jälkeen Sara osoitti uutta paikkaa ja lähti johtamaan meitä sinne huudahdellen välillä sormella osoittaen “Da lang!”. Jos yritin mennä eri suuntaan tai jättäytyä pois, tuli ponteva komento “Siesje mippomme!” (Sirje mitkommen!). En tosin useinkaan yrittänyt, koska tämä oli nyt kuitenkin minulta varsin vähän vaativa leikki ja puutarhassa oli ihan kiva kävellä ympäriinsä. Kävimme yhteensä varmaan viidelläkymmenellä eri leikkipaikalla, pari kertaa päiväkodissa ja lopulta jopa koulussa.

Vähän ennen neljää saimme sitten kyydin rautatieasemalle, josta Mari, Sebastian ja Sara lähtivät Hampuriin ja minä Hannoveriin. Lipun osto automaatista olikin tällä kertaa mielenkiintoinen kokemus, koska huomasin vasta lipun jo valittuani, että automaatti ei hyväksykään käteistä. No, ehkäpä se toimisi Visa Electronilla, kun Visan merkki kuitenkin näkyi olevan... Työnsin kortin sisään, ja automaatti käski miltei samantien ottaa sen pois, kysymättä koodia tai mitään. Ajattelin, että kortti ei sitten kelvannut ja etsiskelin jo katseellani Maria apuun, mutta automaatti tulostikin minulle lipun ja kuitin. Maksuksi siis ilmeisesti riitti vain kortin käyttäminen automaatissa, mikä kuulostaa aika pelottavalta. Ehkä se oli jotenkin rikki tai kysyy koodin vasta isompien summien ollessa kyseessä? Tililtä oli kuitenkin juuri se 20 euroa lähtenyt.

Junaa odotellessa ostin itselleni aseman pikkukaupasta annoskupillisen Ben&Jerry’sin Cherry Garciaa. Ei voita Chocolate Fudge Brownieta edelleenkään. Paluumatka sujui ongelmitta, tosin varsinkin ensimmäisessä junassa oli kuuma. Vaihtoja oli vain yksi, ehdin onneksi ostaa sillä aikaa kaupasta vesipullon. Kotona olin joskus kahdeksan jälkeen. Oli kyllä tosi kiva tavata vihdoin Sebastianin vanhemmat ja nähdä Cuxhaven, josta olen niin paljon kuullut. Sääkin siis todellakin suosi, hellettä riitti koko viikonlopun. Toisaalta tunsin itseni välillä vähän tunkeilijaksi, kun toiset viettää viimeistä viikonloppua Annikan kanssa kahteen vuoteen ja minua pitää viihdyttää...

Hannele tulee sitten keskiviikkona tänne, ja joitakin suunnitelmia on ohjelmasta jo Marin kanssa tehty. Tällä hetkellä sääennuste lupaa loppuviikoksi toisaalta yli kolmeakymmentä astetta lämmintä ja toisaalta rankkasateita. Saisi nyt olla lämmintä ja aurinkoista, olisi Hydellä kivempi loma!