Bryssel (ja Düsseldorf)

„Mitä? Et ole kertonut meille ollenkaan, että olit aikeissa mennä Brysseliin!“, kuulen teidän huutavan. No niinpä, ei se suunnitelmiini kuulunutkaan, tämä oli erittäin ex tempore –päätös. Olin nimittäin keskiviikkona muutaman harjoittelijan kanssa after work cocktaileilla, kun Eva (Slovakiasta) sanoi, että hän ja kolumbialainen Daniel ovat harkinneet vuokraavansa auton viikonlopuksi ja lähtevänsä katsomaan jotain lähialueen kaupunkia. Ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi mukaan, kunhan vain kohde olisi sellainen, jossa en ole vielä tällä kertaa käynyt. Torstaiaamuna Eva sitten lähetti mailia: olisinko kiinnostunut lähtemään viikonlopuksi Brysseliin? Ajomatkaa toki tulisi vajaa 500km suuntaansa, mutta Evan veli työskentelee diplomaattina Slovakian EU-suurlähetystössä, ja hän järjestäisi meille majoituksen erään ystävänsä asunnossa, joten maksettavaksi tulisi vain auton vuokra ja polttoaine (josta siitäkin saisimme Brysselistä ostettaessa diplomaattikortilla alennusta). Olin tietysti heti mukana!

Torstaina töiden jälkeen kävimme kyselemässä autovuokraamojen tarjouksia, ja parhaaksi osoittautui Europcar selvällä hintaerolla muihin: compact-kokoinen auto perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun rajoittamattomin kilometrein+GPS maksoi 120e, eli 40e/hlö! Päätimme lähteä perjantaina suoraan töistä, joten torstai-ilta menikin sitten suunnitellessa ja pakatessa.

Perjantaina lähdimme töistä kolmen jälkeen (minä ja Eva olimme valmiita 14.30, mutta Daniel ei). Auton hakemiseen jne meni tietysti aikaa, joten varsinaisesti lähdimme Hannoverista neljän jälkeen. Alkumatkasta satoi, mutta sää muuttui onneksi myöhemmin paremmaksi. Kuuden aikoihin pysähdyimme Bielefeldin kohdilla illalliselle. Matka sujui vähän tökkien: ensin ajettiin 170 km/h keskikaistaa ja vasemmalta meni jatkuvasti ohi autoja, sitten kuin tyhjästä ilmestyi muutaman kilometrin ruuhka, jonka ajan ajeltiin kävelyvauhtia, kunnes sumppu taas purkautui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Reittiä emme olleet varsinaisesti katsoneet kartasta ennakkoon, vaan luotimme GPS:n englantilaisaksenttiseen Emilyyn (joka aiheutti suurta hilpeyttä jo Hannoverissa lausumalla kadunnimet englantilaisittan, Königsworther Platz=”Cunningsworther Plats”, Breite Strasse=”Brat-a-Stress” jne). Ylittäessämme Hollannin rajan iski pienehkö ”Pitäisiköhän meidän olla täällä?”-epäilys, mutta pian pääsimmekin Belgiaan, jolloin päättelimme että Belgia on joka tapauksessa niin pieni maa, että Brysselin on pakko löytyä vaikka ympäriinsä ajelemalla.

Viehättävästä (?) brittiaksentistaan huolimatta Emilyllä oli yksi vika: se oli aivan liian hidas, josta johtuen risteyksissä piti olla erityisen tarkkana. Niinpä Brysselin kylttien jo löydyttyä Emily ohjasikin meidät vahingossa pienelle kiertoajelulle Antwerpenin esikaupunkialueille. Eipä siinä mitään, reitti takaisin moottoritielle löytyi ja oli ihan kiva katsella vähän Antwerpenia. Vanha keskusta jäi valitettavasti kuitenkin näkemättä.

Taukojen ja Antwerpen-kierroksen takia olimme perillä vasta puoli yhdentoista aikoihin, ja melkoisen rättiväsyneitä kaikki kolme, koska takana oli varsin pitkä päivä. Kuka tahansa, joka tuntee slaavilaisen vieraanvaraisuuden varmasti ymmärtää, että nukkumaanmeno ei tullut vielä kysymykseenkään. ”Tulkaa sisälle juomaan edes lasilliset vettä!”, kutsui Evan veli Pavlo, ja sohvalle päästyämme alkoi kaivaa kaapeista esiin kaikkea mahdollista nestemäistä Evianista oluen kautta Jägermeisteriin. Pian jokaisella oli kädessä lasi tai kaksi. Erehdyin juomaan suuren vesilasini tyhjäksi melko nopeasti, jolloin Eva kantoi minulle kaikista estelyistäni huolimatta välittömästi uuden. Loppuillan siemailin vettäni hyvin hitaasti (pelkäsin saavani tätä vauhtia vesipöhön) ja yritin piilotella jo tyhjää Jägermeister-lasiani. Jack Danielsista sain kieltäydyttyä vain vaivoin. Hauskaa kyllä oli! Paikalla oli myös Pavlon vaimo Jana, joka työskentelee sihteerinä jossain EU:n elimistä, sekä lakimies-Tomas, joka päivisin kääntää EU:n lakitekstejä ja iltaisin muuttuu muusikoksi. Simon, 1,5v, oli tietenkin nukkumassa. Puhetta, naurua ja juomista riitti muutaman tunnin ajan, kunnes minut ja Daniel vihdoin saatettiin n.viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalle asunnolle. Pääsimme nukkumaan vasta, kun Pavlo oli useaan kertaan esitellyt meille asunnon ja kaiken, mitä saisimme käyttää. Oli jopa laittanut meille mukaan aamiaiseksi patonkia, voita, kinkkua, cornflakeseja ja maitoa!

Lauantaiaamuna Pavlo ja Eva tulivat hakemaan meitä yhdentoista aikoihin. Pavlo saattoi meidät metrolle, esitteli matkalla olevia EU-rakennuksia ja osti vielä meille estelyistämme huolimatta ryhmäpäivälipunkin. Aloitimme Bryssel-kierroksemme Atomiumista ja Mini Europa Parkista, johon on koottu hienoimmat nähtävyydet jokaisesta EU-maasta, sekä muuta EU-tietoa. Valitettavasti sää oli kylmä ja tuulinen, eikä paikka kyllä ollut minusta ihan hintansa arvoinen, varsinkin kun EU:n toimintaa esittelevä näyttely oli paikoin vanhentunut ja muutenkin monet asiat oli vähän sieltä tännepäin. Erityisesti vessat oli epäsiistit. Suomea näyttelyssä edusti muuten Olavinlinna!


Atomium.


Tutulta näyttää!


Mutta mitä ihmettä?! Tämän mukaan raja on suomeksi "moalti roi"?!

Pavlo oli suositellut meille käyntikohteeksi Koekelbergin basilikaa, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Kirkko ei ole kuin n.sata vuotta vanha (tai jos valmistumisesta lasketaan, niin vielä paljon nuorempi), mutta maailman viidenneksi suurin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen jo kokonsa vuoksi. Kiipesimme myös kupoliin katselemaan näköalaa Brysseliin. Normaalisti käytössä oleva hissi on suljettuna remontin vuoksi, mutta kolmensadan portaan kapuaminen sujui yllättävän kivuttomasti.

Alkoi olla jo illallisaika, joten suuntasimme Brysselin keskustaan, jonka jätimme tarkoituksella viimeiseksi, koska olimme kaikki nähneet sen jo aiemmin ja koska se olisi paljon idyllisempi lauantai-iltana. Simpukka-aika on nyt parhaimmillaan, joten Brysselissä kun ollaan, piti niitä tietysti maistaa. Jaoimme kolmestaan yhden annoksen, ja se kyllä riitti loistavasti. Eva oli syönyt simpukoita kerran tai pari aikaisemmin, Daniel useinkin (merenelävät ovat hänen herkkuaan), mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Suhtauduin ensin ideaan vähän nihkeästi, koska simpukathan käytännössä keitetään elävältä kuten ravutkin. Evan puolustus oli, että jossain vaiheessahan liha tapetaan aina kuitenkin, joten on ihan sama tehdäänkö se ennemmin vai myöhemmin, mikä on kyllä hyvä argumentti. Ei tosin aivan vakuuttanut minua, koska en jotenkin tykkää siitä, että simpukat ovat niin kauan poissa luonnollisesta elinympäristöstään (kaupassa, jääkaapissa...) ennenkuin kuolevat kattilassa. No, mutta kyllähän sitä nyt kuitenkin oli kokeiltava, että tietäisi mitä se kaikki haloo simpukoiden ympärillä on. Olin juuri lukenut muutamaa päivää aiemmin tämän artikkelin, joten jotain pohjatietoa sentään oli. Täytyy sanoa, että ainakaan tuo klassinen simpukat a la mariniere ei minua vakuuttanut. Maku oli aika kalainen, mutta ei sellainen hyvä kalainen, vaan enemmän sellainen mitäänsanomattoman kalainen, ja suutuntumahan nyt on vähän epämääräisen ällö. Uusi maku tosin vaatii aina totuttelua, ja loppua kohti kokemus parani hiukan, mutten silti ihan ymmärrä mikä se simpukoiden hienous on. Ruokailun biologinen kohokohta oli simpukka, joka oli valtava ja täytti kuorensa kokonaan – ehkä se ei ollut kiehunut tarpeeksi? Näytti kuitenkin pelottavan samalta kuin elävät lajitoverinsa, joten sekä minä että Eva tyydyimme tutkiskelemaan yksilöä kauhunsekaisella mielenkiinnolla. Daniel ei ollut yhtä herkkävatsainen, vaan pisti kyseisen yksilön muitta mutkitta poskeensa.


Simpukka-annos.


Jäljellä enää kuoret.

Vatsa täynnä simpukoita (miten kukaan muka pystyy syömään sen kattilallisen yksin?) lähdimme käveleskelemään Brysselin katuja ja kujia. Jälkiruuaksi piti tietysti saada vohveleita, joiden syömisen minä ja Eva olimme aloittaneet jo matkalla basilikaan. Nyt ostimme ihanat paksut ja sokeriset vohvelit tuoreiden mansikoiden (lokakuussa?!) ja suklaakastikkeen kera. Kävelimme vohveleita syöden Grand Placelle, joka on kyllä upea, mutta ensimmäisten minuuttien ajan pystyimme keskittymään lähinnä herkullisiin vohveleihimme:

Eva: Tämä on niin hyvää... No niin, tässä on nyt tämä Grand Place, tuo on se raatihuone ja nämä on niitä kiltojen rakennuksia.
Sirje (joka on syönyt suurimman osan mansikoista vohvelin päältä ensin): Herrajumala, tämä vohveli on käsittämättömän hyvää ILMANKIN näitä täytteitä!
Daniel: Ei Sirje, nyt piti keskittyä rakennuksiin eikä vohveliin....Mutta täytyy myöntää, että minullakin on kyllä vaikeuksia huomata rakennuksia tällä hetkellä!

Vaikka Brysseliä muuten haukutaan tylsäksi jne, niin Grand Place on kyllä ehdottomasti maailman kauneimpia aukioita. Kävelimme sitten vielä Manneken Pisille, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta edelliselläkään kerralla. Manneken Pisiä vastapäätä oli kuitenkin Leonidasin suklaaliike, joten päätimme että vohvelin päälle olisi hyvä nyt maistella vielä kuuluisaa belgialaista suklaata. Valitsin kolme tryffeliä, joista parhaaksi osoittautui yllättäen ananaskreemitäytteinen valkosuklaa.

Seuraavaksi menimme vielä tanskalaispubiin oluelle. Eva ja Daniel joivat kuuluisaa Kwakia, minä säästyin oluelta, koska pöydässä sattui olemaan Carlsbergin Somersby-omenasiiderin mainos (oli yhtäaikaa oudon sokerista ja kirpeän omenaista). Itseasiassa koko lauantain kävimme pientä kiistaa siitä, pitäisikö minun juoda olutta vai ei: Daniel ja Eva väittivät, että Brysselissä täytyy ehdottomasti juoda olutta, ja minä yritin selittää, että saan kyllä alas ihan minkä tahansa muun alkoholijuoman, juon vaikka kossua raakana, mutta en kertakaikkiaan pysty saamaan alas kokonaista olutta sen karvaan maun takia. Maistoin Kwakia Evalta, ja minusta se oli yhtä pahaa kuin muutkin oluet. (Älkääkä nyt sanoko, että minun olisi pitänyt kokeilla kirsikkaista Kriekiä, koska olen juonut vastaavaa Singaporessa ja pahaa se oli sekin!)

Loppuillaksi oli vielä ohjelmassa Tomasin bändin konsertti yhdessä saksalaispubissa, jossa oli juuri meneillään jonkun saksalaisen nelikymppiset, mutta jonne pääsimme sisään suhteilla (Pavloon ja Tomasiin). Bongasin seinältä mainoksen Federweisserista, jonka jotkut saattavat muistaa viime vuoden seikkailuistani Wienissä nimellä Sturm. Sturmzeit ist’s, joten olin erittäin ilahtunut että pääsin palaamaan vanhan tuttavuuden pariin (ja vältyin jälleen oluelta)!


Minä, Pavlo ja Daniel saksalaispubissa.

Tomasin bändi oli hyvä, ja yleisö innostui erityisesti tanssimaan vanhojen klassikoiden tahtiin. Siinä me sitten twistattiin suurimmaksi osaksi itseämme parikymmentä vuotta vanhemmista EU-virkamiehistä, diplomaateista ja muista expateista koostuvan joukon keskellä! Eva oli positiivisesti ilahtunut viisikymppisten biletyksestä, minä vastasin että mun vanhemmat olisi ensimmäisinä twistaamassa, varsinkin jos iskä olisi eka juonut muutaman cuba libren. Puolenyön aikoihin bändi lopetti ja me lähdimme nukkumaan, takana oli taas pitkä päivä.

Sunnuntaiaamuna kävimme kävelemässä läpi EU-korttelin EU-rakennukset, koska ne olivat aivan yöpaikkojemme vieressä. Kierros oli erityisen opettavainen Danielille, jolle olimme pitäneet oppituntia EU:sta jo menomatkalla autossa. Lounaaksi söimme herkullista kananrintaa, perunoita ja kotitekoista tsatsikia Evan veljen luona, jossa vietimme vielä pari tuntia jutellen ja pikku-Simonin kanssa leikkien. Simonin lempileluja tällä hetkellä olivat jostain syystä lattialasta ja pieni harja, joilla hän siivoili ympäri asuntoa innokkaasti. Kun Daniel yritti saada poikaa pelaamaan jalkapalloa pienellä pallolla, vilkaisi Simon tätä vain kummastuneena ja palasi sitten harjaamaan lattiaa huolellisesti. Simon osasi jopa ottaa tuolilta siihen jääneen pyyhkeen ja yritti kovasti kietoa sitä lattialastan ympärille. Onnittelimme Janaa onnistuneesta kasvatuksesta, mutta hän myönsi, että Simonin on kyllä täytynyt nähdä jonkun pesevän lattiaa päiväkodissa.

Neljältä lähdimme sitten jälleen kohti kotia. Autossa syntyi aika mielenkiintoisia keskusteluja mm. avoliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden asemasta, joten aika kului nopeasti. Mutta matkammepa ei ollutkaan vielä ohi, kiitos Emilyn, joka hidasteli Düsseldorfin kohdalla. Tämän seurauksena löysimme itsemme Düsseldorfin laitakaupungilta, jossa pysähdyimme huoltoasemalla käydäksemme vessassa. Käytiin suunnilleen seuraavanlainen keskustelu:

Eva: Olen kuullut, että Düsseldorfin keskusta on tosi kiva.
Sirje: Niin minäkin. Haluaisin käydä siellä. Itseasiassa voitaisiin käydä yhdessä!
Eva: Niin, mennään vaan!
Daniel: Ai siis...Tarkoititteko että nyt?!

No itseasiassa minä ainakaan en tarkoittanut, mutta mikäs siinä, kun kerran oltiin valmiiksi lähellä. Ajettiin auto parkkiin vanhankaupungin viereen, otettiin Evan veljen mukaan pakkaamat eväsvoileivät mukaan ja lähdettiin katselemaan Düsseldorfia. Käveltiin ympäriinsä ja istuttiin Reinin rannalle syömään. Jälkiruuaksi ostettiin vielä Evan kanssa mansikkahillovohveli puoliksi. Kiva paikka, onpahan sekin nähty nyt päällisin puolin! Oli ehdottomasti täydellinen päätös roadtripillemme, kiittelimme Emilyä siitä loppumatkan.


Illallinen Reinin rannalla. Ai miten niin näyttää siltä, että on kylmä? Sää ei todellakaan suosinut matkaa, paleltiin varsinkin lauantaina varsin yhtäjaksoisesti!

Moottoritien viimeisillä pätkillä Daniel sai pikku-Citroenimme kulkemaan jopa 190km/h. Täytyy tosin sanoa, että takapenkillä ainakin huomasi, että kun vauhti nousi yli 170km/h, kulki auto selvästi epävakaammin, silleen lievästi seilaten, joten pitkään ei tuollaisia nopeuksia pidetty. Jäi kyllä mietittyttämään, kuinka kovaa kulki se auto, joka veti meistä tuossa 190km/h vauhdissakin hurahtamalla ohi. Perillä oltiin puoli yhdentoista aikoihin.

Mutta täytyy sanoa, että oli kyllä mahtava viikonloppu! Evan veljen perheen vieraanvaraisuus ylitti kaikki rajat, kun meille huolehdittiin ihan kaikki valmiiksi. Osaksi kyse on tietysti siitä, että Eva (kuten minäkin) on perheen vauva, joten isoveljen on vaikea muistaa, ettei hän ole enää 12-vuotias. Tähän kun lisää vielä slaavilaisen vieraanvaraisuuden, niin huhhuh. Mitään meiltä ei puuttunut ja Pavlo olisi maksanut dieselinkin paluumatkalle, mutta siitä sentään saimme kieltäydyttyä. Ei tällainen illanistuminen ja vieraanvaraisuus minulle kyllä sinänsä vieras ilmiö ole. Minun oli selvästi helpompi olla vastaanottavalla puolella kuin Danielin, kun kaikuja samanlaisesta kulttuuriperinnöstä kuin slovakialaisilla on selvästi nähtävillä omassa äidissäni! Mutta wow, viikonlopun aikana tuli siis nähtyä Brysselin nähtävyydet, syötyä niin simpukoita, vohveleita kuin suklaatakin, biletettyä diplomaattiseurassa ja vielä piipahdettua Düseldorfissakin!

Toinen hammaslääkärikäynti

Tänään oli sitten se toinen hammaslääkärikäynti. Nyt ei jännittänyt ja pelottanut yhtään niin paljon, kun tiesi minne pitää mennä ja hammaslääkärikin oli sama. Kaikki meni siis hyvin siihen asti, kunnes homma alkoi. Tällä kertaa ei laitettu puudutusta, koska hampaan pitäisi nyt olla käytännössä kuollut eikä tuntea mitään. Kun lääkäri oli poistanut väliaikaisen paikan, oli taas röntgenkuvien vuoro. Kuvia varten hampaan juuriin tungettiin nyt pitkät piikit (ilmeisesti juurten mittausta varten) ja itse kuvakin otettiin jotenkin erilailla vähän epämukavasti. Ei koskenut, mutta oli vähän hankala olo kun suuta piti pitää auki, koska yhdessä hampaassa tökötti neljä viissenttistä piikkiä. Sitten hammaslääkäri alkoi tehdä jotain rapsuttamista ja painelua juurille. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että jossain oli vielä joku toimiva hermo tai tulehdusta tai en tiedä mitä, mutta aina kun lääkäri osui tiettyyn kohtaan hammasta, vihlaisi aika kivasti. Äännähdyksistäni lääkäri sitten kai oppi välttelemään pahinta kohtaa, mutta en voinut mitään sille, että kaikki huomio keskittyi tässä vaiheessa sen odottamiseen, millon se taas osuu arkaan paikkaan. Rentoutuminen oli siis aika vaikeaa...

Selvisin kuitenkin loppuun asti. Minulle jäi kyllä taas kielimuurin takia epäselväksi, mitä tällä kertaa oikein tehtiin ja miksi sitä yhtä kohtaa aina vihlaisi, vaikka hammaslääkäri sitä selittikin. Lopuksi hän vielä ilmoitti, että ei tämä ollutkaan vielä tässä, vaan pitää tulla vielä kahdesti: ensin täytetään juuret ja viimeisellä kerralla sitten rakennetaan se hampaan päällisosan paikka. Että kahden viikon päästä sitten taas uudestaan... Nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä jos mikä kannustaa jatkossa käymään hammaslääkärissä useammin. Tähän koko rumbaan en yhden hemmetin hampaan takia halua enää toista kertaa ryhtyä!

Bremen

Päätin sitten vihdoin käydä tutustumassa Bremeniin. Olin kuullut varsin kaksijakoisia mielipiteitä paikasta: monet suomalaiset ja LonelyPlanet Germany kehuvat paikkaa kivaksi, kun taas osa saksalaisista väittää että kaupunki on tylsä. Vaikkakaan eivät toki hannoverilaiset: heillä ei ole varaa sanoa mitään negatiivista vanhasta hansakaupungista, kun Hannoverissa itsessään on moniin Saksan kaupunkeihin verrattuna jäljellä niin vähän vanhaa ja kaunista. Muutamaa kivaa kadunpätkää ja uutta raatihuonetta lukuun ottamatta Hannoverin keskusta se vasta tylsä onkin! Kiva shoppailuun jne kyllä, mutta ei kovinkaan kaunis, varsinkaan jos vertaa ympäröivien pikkukaupunkien kuvakirjamaiseen idylliin. Puhumattakaan tietysti Wienin keisarillisen loiston jäänteistä, joiden keskellä asuin viime syksyn. Toisaalta on muistettava, että koko Keski-Eurooppa on niin täynnä vanhaa ja kaunista, että jopa Hannoverissa on useita tavallisia asuintaloja jotka Suomessa sijaitessaan kuuluisivat kaupunkien tärkeimpiin nähtävyyksiin.

Mutta takaisin Bremeniin. Bremeniä voi ehkä kutsua tylsäksi – mutta vain vanhankaupungin ulkopuolella. Raatihuoneentori on ehdottomasti upea, voi vain kuvitella miltä sen loiston on täytynyt näyttää satoja vuosia sitten! Pidin kovasti myös sisältä jylhän komeasta Bremenin tuomiokirkosta (Dom St.Petri). Katedraalin erikoisuuksiin kuuluu sen lyijykellari, jonka kävin katsastamassa uteliaisuudesta, kun sisäänpääsy maksoi vain 1,40e. Kellarissa on niin kuiva ilma, että ruumiit muumioituvat, joten siellä on avonaisissa arkuissa näytillä kahdeksan ruumista 1600-1700 –luvuilta. Näyttivät muumioituneilta, mitä niistä nyt oikein muuta voi sanoa.


Bremen tietysti tunnetaan soittoniekoistaan. Kuten kuvasta näkyy, patsaan ympärys oli täynnä turisteja.


Bremenin raatihuone.


Raatihuoneen edessä oleva Rolandin patsas 1400-luvulta. Roland on siis se Rolandin laulun Roland.


Tämän kuoron näin kahdesti päivän aikana, ja molemmilla kerroilla olivat keränneet varsin suuren yleisön. No, kyllä ne laulaa osasivatkin. Mulla meni kyllä hetki tajuta, että kyse on venäläisestä kuorosta (olisihan se pitänyt univormusta ja haitarista arvata), mutta kaikki epäilys häipyi, kun ensimmäiset sävelet laulusta "Oi niitä aikoja" nousivat ilmoille. Kokemukseni mukaan jokainen venäläinen kuoro missäpäin maailmaa tahansa esittää aina ton kappaleen, eikä todellakaan sellasta iloista mustalaisversiota, vaan se aina alkaa sillä slaavilaisen melankolisella ja hitaalla tavalla ennenku "räjähtää" kertosäkeessä. (Jos teillä ei ole nyt aavistustakaan, mistä mä puhun, niin tässä vähän rokimpi versio, joka todistaa sen että se esitetään aina.)

(Koska mä nyt sukutaustastani huolimatta tarpeettomasti altistin rakkaan äitini hituselle puna-armeijan ihannointia, mun on luonnollisesti hyvitettävä tämä jollain. Jos tämä nyt vaikka tasapainottais tilannetta, ja toimis vähän samalla tavalla kuin katolilaisten avemariat synnin hyvittämiseksi? ;) )

Raatihuoneentorilta kävelin rautatieaseman turisti-infosta saamani turistikartan ohjeiden mukaan Schnooriin. Kartta on muuten melko huono, sitä on vaikea seurata, koska suurin osa kadunnimistä puuttuu. Schnoor on vanhojen kapeiden katujen sokkelo, entinen merimieskortteli ja punaisten lyhtyjen alue, mutta nykyään täynnä turisteja, pieniä putiikkeja ja ravintoloita. Kannattaa katsella ympärilleen ja kurkkia kapeisiinkin kulkuaukkoihin – niiden takaa voi löytyä kokonainen sisäpiha ja uusia katuja.


Näkymää Schnoorissa.

Schnoorilta kävelin Weserin rantaa seuraavalle rantabulevardille, jossa näytti olevan meneillään kirpputori. Saksalaisten kirpputorien tarjonta ei kyllä kokemukseni mukaan ole kauhean hyvää. Myöskään joenranta ei ollut niin kaunis kuin olisi voinut olla. Lopetin kartan esittämän kierroksen nousemalla ylös punatiilistä, 1930-luvun alussa rakennettua Böttcherstrassea, joka jo itsessään on nähtävyys.



Böttcherstrassea.

Kierroksen jälkeen vaeltelin Bremenin ostosalueelle, söin lounaaksi pikkupizzan ja jälkiruuaksi kaksi palloa jäätelöä, ja kävin katsastamassa paikallisen Thalia-kirjakaupan. Olinkin suunnitellut, että jos aikaa jää, kulutan loppuiltapäivän rautatieaseman vieressä sijaitsevassa Übersee-museossa. Äiti oli vielä lukenut uusimmasta Matkaopas-lehdestä, että siellä on nyt mielenkiintoinen kenkänäyttely. Museo oli kyllä kiva, mutta siitä puuttui ehkä vähän yhdistävä teema. Vaikutti vähän siltä, kuin joku olisi kerännyt kaikenmoisia mielenkiintoisia esineitä ympäri maailmaa (kaikkea afrikkalaisista naamioista mongolialaiseen jurttaan), laittanut ne sitten esille maanosittain jaoteltuna ja ripotellut sekaan luonnontieteellisistä museoista tuttuja dioraamoja täytettyine eläimineen. Lisäksi ylimmässä kerroksessa oli vielä erikseen näyttelyt, joista toinen kertoi Bremenin asemasta satamana ja toinen evoluutiosta. Jonkinlainen sekoitus luonnontieteellistä, kansantieteellistä ja paikallismuseota siis. Eniten pidin ensimmäisen kerroksen Aasia- ja Tyynenmeren saaret –osioista, koska minua jotenkin kiehtoo sinne tehtyjen löytöretkien historia. Valitettavasti osaa näyttelyistä kai juuri uusittiin, joten esimerkiksi Egyptin aarteet –osaa en nähnyt. Mutta hei, niitähän olenkin päässyt ihailemaan ihan paikan päällä, joten mitäs tuosta.

Kenkänäyttely oli ihan kiva, vaikka ei aiheuttanut mitään suuria intohimoja minussa. Eniten ihmetytti, miten suurin osa vanhoista naisten kengistä oli niin kauhean pieniä. 1800-luvun nyöritettävä naisten silkkisaapikas näytti suunnilleen siltä, ettei se mahtuisi monellekaan yli 12-vuotiaalle nykyisin, ja vielä 1920-luvun kengätkin näyttivät kauhean kapeilta.

Museoiden tarkoituksena on tietysti olla opettavaisia, ja kaksi uutta asiaa jäi minulle tälläkin kertaa mieleen:
1. On olemassa kala nimeltä airokala. Se on pitkä ja kapea, voi kasvaa yli kymmenen metrin mittaiseksi ja voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi merimiehet joskus uskoivat valtaviin merikäärmeisiin. Toinen syy voivat olla toisinaan jonossa uivat merikilpikonnat: kun kilpikonnien kilvet nousevat osaksi merenpinnan yläpuolelle, voivat ne näyttää erehdyttävästi merikäärmeen selältä.
2. Olen ihmetellyt, miksi täällä ei näy tavallisia harmaavariksia, vaan kaikki varikset ovat mustia. No sehän selvisi museossa olevasta harmaa- ja nokivaristen elinalueiden kartasta (tässä harmaavariksen ja tässä nokivariksen). Biologit kiistelevät edelleen siitä, voidaanko linnut oikeasti laskea eri lajeiksi vai ovatko ne vain eri rotuja, kun niiden elinalueiden rajalla esiintyy myös risteymiä.

Museoissa tykkään yleensä kuitenkin eniten niiden kaupoista. Valitettavasti Übersee-museon kauppa oli suljettu toistaiseksi. Museokäyntini jälkeen kävin siis ostamassa eväitä ja otin junan takaisin Hannoveriin.

Mitä muuta tällä viikolla on tapahtunut? Alkuviikosta oli taas harjoittelijoiden kuukausittainen tapaaminen. Kivaa oli, tutustuin taas pariin uuteen ihmiseen ja istuttiin kahvilassa yhteentoista. Perjantaina kävin ottamassa vihdoin sen ilmaisen flunssarokotteen töissä. Seurauksena on ollut arka olkalihas, mutta ei muita oireita. Töissä ei sen ihmeempiä ja hammaskipu poissa. Tiistaina onkin sitten se seuraava hammaslääkärikäynti. Ensi viikoksikaan ei mitään sen erityisempää näillä näkymin tiedossa.

Perinteisesti loppuun vielä pari kuvaa Bremenistä.

Elämäni urhein teko

Joskus lapsena valitin äidille, kuinka minua pelotti mennä hammaslääkäriin, ja äiti sanoi, ettei urheaa ole olla pelkäämättä, vaan se että pelkää ja menee silti, kuten minä tein. Vuosia kestäneiden oikomishoitojen takia jouduin tietysti käymään hammaslääkärissä säännöllisesti ja totuinkin rutiinitarkastuksiin (nään tosin edelleen puolipainajaisia siitä, miten takahampaassa kiinni oleva niskavedon metallilenkki lähtee irti, mikä tarkoitti aina hammaslääkärikäyntiä). Pelkäsin silti joka kerta joutuvani lähtemään vastaanotolta muutamaa hammasta köyhempänä. Hammaslääkärini taktiikka pelkäävää lasta kohtaan perustui nimittäin kahteen asiaan: 1. vähättelevällä äänensävyllä sanottu ”Ai niin, sinua aina pelottaa, turha tätä on pelätä.” ja 2. jos potilas kerran pelkää, niin ei sitten kerrota sille mitä tulossa on, kaivetaan vaan salaa pihdit esiin ja napataan hammas pois. No, koska minulla oli rutiinitarkastuksista jo kokemusta, tiesin kyllä aina jos käynti lähti menemään epäilyttävään suuntaan. Vaikka maitohampaiden poisvetäminen ei ehkä niin kivuliasta ollutkaan, niin se hetki kun tajusi, että nyt se ottikin pihdit esiin…

Kouluaikana raudoista päästyänikin kävin kiltisti rutiinitarkastuksissa, kun sellaiseen tuli kutsu. Yliopistoon mennessä tulikin sitten ongelma. Ensimmäisenä vuonna nimittäin kävin hammaslääkärissä, kun sinne kerran kutsuttiin kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat ilmaiseksi, mutta kun sen jälkeen olisi pitänyt aika aina varata itse, on se kyllä jäänyt tekemättä. Inhoan muutenkin ajanvarausta (ja muuta vastaavaa asioidenhoitoa) ja lääkärikäyntejä, ja hammaslääkäri on jotenkin päässyt nousemaan pelkolistani kärkeen – vaikka mikään mitä minulle on hammaslääkärissä tehty ei ole ollut varsinaisesti sietämätöntä ja suurin kipukin tulee monesti vasta jälkeenpäin leukoihin. Asiaa ei myöskään auta se, että Tapanin kautta olen päässyt näkemään myös tulevien hammaslääkäreiden juhlintaa, ja saanut huomata että valitettavasti ne ovat ihmisiä nekin…

Nyt kuitenkin kävi niin, että muutaman päivän verran alaleukani on ollut kauhean kipeä. Siis ei hampaat vaan leuka. Tiedän, että stressaantuneena narskutan hampaitani öisin ja viime kuukausina stressiä on tietysti riittänyt, joten epäilin, että leukanivel on ärtynyt siitä ja säteilee alas leukaa pitkin. Pari päivää kestin pehmeällä ruualla ja särkylääkkeillä, mutta tänä aamuna oli pakko myöntää totuus: ei se parane itsestään, hammaslääkäriin on mentävä. Kipu kun alkoi olla sellaista, että mulle olisi ollut ihan sama, vaikka hammaslääkäri olisi haukkunut maanrakoon niin minut kuin hammashoitoni ja sanonut, että kaikki mun hampaat tippuu parissa vuodessa, kunhan se vaan tekis kivulle jotain. Etsin sitten netistä Hannoverin hammaslääkäriasemia ja löysinkin sopivankuuloisen Ernst August Galerien yläkerrasta: auki joka päivä, arkisin 7-22, joten tarkoitettu nimenomaan hätätapauksiin, mutta tarjoaa myös normaalihoitoa. Aamulla siis soitto Frau L:lle ja sitten kohti keskustaa.

Ai pelottiko? Mitäs luulette? Pelkään siis hammaslääkäriä melkein eniten maailmassa ja tässä minä olin, menossa yksin vieraaseen hammaslääkäriin vieraassa maassa. Mä en oikein itsekään ymmärrä, miten mä joudun aina tälläsiin tilanteisiin ja toisaalta sitten kuitenkin selviän niistä. Vastaanoton tyttö ei puhunut englantia, mutta tunsi onneksi eurooppalaisen sairaanhoitokortin ja auttoi minua täyttämään tarvittavat lomakkeet. Sitten vaan istuin odottamaan. Odotusaika ei onneksi ollut pitkä, minut tuli pian hakemaan sellainen tosi nuori hammaslääkärityttö, ehkä vähän minua vanhempi. Katsoi mun suuhun, koputteli jollain hampaita, teki jonkinlaisen kylmätestin ja tuli siihen tulokseen, että yksi alatakahammas on ihan mäsä. Mun hampaathan ei yleensä ole ollut kovia reikiintymään ja hoidan hampaita aika tunnollisesti, mutta epäilen sen narskuttelun kuluttavaa vaikutusta osasyyllisenä. Sitten otettiin röntgenkuva, joka ilmeisesti vahvisti asian, koska seuraavaksi mulle työnnettiinkin puudutuspiikkiä ikeneen. Lääkäri kyllä teki parhaansa selittääkseen asian, mutta ei hirveästi osannut englantia ja mun lääketieteellinen saksa on edelleen vähän heikkoa. Hammas kuitenkin avattiin nyt ja kaavittiin puhtaaksi, että hermo paranee, ja mulle on sitten aika ensi viikolle, jolloin se täytetään. Ellen ole täysin väärässä, niin tämä on nyt sitten se pelätty juurihoito – ja itse asiassa sama, mitä varten Eva kävi siellä Slovakiassa hammaslääkärissä. Sain kokeilla kielellä avattua hammasta ja aikamoinen kolo siinä kyllä oli. Puudutuspiikki vaikutti muuten paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin mitä esim. lapsuudesta muistan. Lääkäri varmasti näki, että pelkäsin hirveästi, koska lupasi että jos koskee, saan nostaa käden ylös ja sitten keskeytetään heti ja laitetaan lisää ainetta. Ei koskenut, mutta aika epämiellyttävältähän se kuulostaa kun omaa hammasluuta kaavitaan puhtaaksi. Lopussa lääkäri myös sanoi, että ”Nyt menee enää minuutti, voit vaikka laskea kuudestakymmenestä takaisinpäin.”, mikä oli minusta hyvä keino.

Selvisin siis koettelemuksesta hengissä, eikä seuraavakaan kerta pelota niin paljon kun meni näin hyvin. Toivon nyt tosiaan, että se hammas oli oikeasti se syyllinen ja mun nivelkipu loppuu. Odotan tällä hetkellä kauhulla puudutuksen loppumista, koska kokemuksesta tiedän, että sitten alkaa kipu, ja se lääkärikin sanoi että päivän tai pari voi olla kipeät hampaat. Sitä paitsi puudutuskaan ei tunnu kovin kivalta, sellainen ärsyttävän paksu tunne huulessa. Kävinkin kaupassa ostamassa banaania, jugurttia, pussikeittoja yms. Toistaiseksi hintaa hammasoperaatiolle on tullut 10e, mutta saa nähdä sitten jos siihen tarvitsee paikkaa tms, niin pitää varmaan maksaa lisää. Mulla on kyllä matkavakuutus, joka sanoo korvaavansa väliaikaisen paikan (no koska se on matkavakuutus), mutta en mä kyllä ota mitään väliaikaista. Kun nyt kerran hammaslääkärille uskaltaudun, niin kerralla kuntoon sitten! Luulenpa tosin, että Suomeen palattuani pitäisi hampaat hoidattaa kunnolla kuntoon, lähinnä nimenomaan ton narskuttelun takia. Nyt ei tuo lääkärityttö maininnut asiaa sanallakaan, koska keskittyi tuohon hommaan, mutta kyllä mä varmaan loppujen lopuksi sellasen yökiskon tarviin, tai narskuttelen seuraavan stressin tullen loputkin alahampaani rikki.

Lüneburg ja ilotulitus

Lüneburg oli positiivinen yllätys, ja ehkä melkeinpä suosikkini tähän asti näkemistäni pikkukaupungeista (toisaalta hassua kutsua näitä pikkukaupungeiksi, kun ovat järjestään isompia kuin esim.Mikkeli). Ainakin sen voin myöntää, että vaikka olen kuullut kehuttavan Celleä niin Suomessa kuin täälläkin, niin sekä Goslar että Lüneburg menevät kyllä minusta Cellen ohi kauneudessa ja Hameln turistiystävällisyydessä. Positiivista kuvaa Lüneburgista auttoi myös sää, joka oli aurinkoinen ja kesäinen. Lämpötila lähenteli melkein hellelukemia, taisi olla viimeinen kunnon kesäpäivä tänä vuonna.

Koska täältä on Lüneburgiin kahden tunnin junamatka, tapasin Marin ja Saran Lüneburgin asemalla vasta puoli yhdeltä. Ajoitus oli siitä huono, että Saran päiväuniaika lähestyi, minkä takia hän oli vähän kiukkuinen. Pyöri mm. pienessä karusellissa niin kauan, että naama muuttui melkein vihreäksi, eikä pysynyt pystyssä enää istuallaankaan, mutta suuttui kun lähdimme eteenpäin. Pysähdyimmekin miltei heti alkuun jäätelökahvilan terassille nauttimaan lämpimästä säästä.


Jäätelökaakaota mulle ja Marille, pallo mansikkajäätelöä Saralle.

Kävimme katsomassa vanhaa kirkkoa, jossa oli varsin upeat urut 1500-luvulta ja erikoisuutena torni, joka on vinossa yhteen suuntaan 2,2m ja toiseen 1,3. Paikallisen tarinan mukaan kirkon arkkitehti oli niin suruissaan tästä seikasta, että yritti päättää päivänsä hyppäämällä tornista, mutta putosikin heinäkuormaan. Tästä pettyneenä herra lähti ryyppäämään, kompastui kännissä, löi päänsä ja kuoli. Epäilen vahvasti tarinan todenperäisyyttä, mutta kirkko oli hieno ja kunnostautui tarjoamalla lyhyitä esitteitä useissa kielissä, myös suomeksi! Teksti oli vielä käännetty kohtalaisen hyvin, vaikka sitä lukiessa välillä tuntui, että kääntäjä oli ehkä ollut varsin iäkäs.

Sara ilmoitti kirkon eteisessä, että tarvitsisi vaipanvaihdon, ja kyseli kirkkosaliin päästyämme kovaan ääneen, josko vaippa vaihdettaisiin siellä. Mari yritti selittää, ettei se nyt ehkä kuitenkaan olisi paras idea. Kirkon pientä lahjatavarakauppaa hoiti onneksi herttaisennäköinen valkotukkainen mummo, joka totta kai päästi Marin ja Saran käyttämään kirkon vessaa. Näytti juuri sellaiselta mummolta, joka ei kieltäisi mitään nuorelta raskaana olevalta naiselta pienen lapsen kanssa. (Ja jos nyt lisätään tähän vielä sellainen pieni kuusinkertaisen tädin kehityspsykologinen kommentti, niin luulenpa että Sara alkaa pian oppia kuivaksi. Vielä jokin aika sitten nimittäin kielsi aina topakasti, jos kysyttiin, onko vaipassa jotain, mutta nyt ilmoittaa asian itse – osoittaa siis jo asian jonkinasteista tiedostamista.)

Kirkon jälkeen kulutimme aikaa yksinkertaisesti käveleskelemällä ympäriinsä vanhankaupungin kaduilla ja kujilla. Osa Lüneburgin taloista on vinossa, koska alueelta on louhittu suolaa vuosisatoja, mikä on saanut maan painumaan. Lüneburg oli myös siitä erilainen verrattuna muihin tähän mennessä näkemiini pikkukaupunkeihin, että niitä ristikkotaloja ei juuri näkynyt. Sen sijaan vallalla oli sellainen hansatyyppinen tiiliarkkitehtuuri porrastettuine päätyineen. Myös Mari oli kovasti ihastunut Lüneburgiin (ja aurinkoiseen säähän), ja sanoi olon tuntuvan suorastaan siltä kuin olisi lomalla.


Sara olisi halunnut ihastella näitä hevosia useampaankin kertaan.

Joskus kolmen jälkeen aloimme etsiä ruokapaikkaa, koska Marin ja Saran piti lähteä puoli viiden junalla takaisin. Neljä tuntia riitti kyllä kaupungin katselemiseen hyvin. Istuimme lopulta italialaisen ravintolan punaruutuisin pöytäliinoin koristetulle terassille. Mari söi pizzaa ja minä valkosipuli-oliiviöljy-chili-spagettia, josta Sara verotti muutaman haarukallisen ja useamman kirsikkatomaatin. Jos nykyisessä pikaruokamaailmassa kaksivuotias tahtoo syödä tomaattia tai mitä tahansa muuta vihanneksia, niin minä en ainakaan kiellä! Loppuajan Sara viihdytti itseään leikkimällä, että pöytäliinaa paikallaan pitävä metalliosa on rannekoru. Ruuan jälkeen kävelimme asemalle. Junat Hannoveriin ja Hampuriin lähtivät onneksi miltei yhtä aikaa.

Lauantain ohjelmani ei kuitenkaan loppunut kotiinpaluuseen, koska tiesin, että Herrenhäuser Gärtenissä on viimeinen osa ilotulituksen maailmanmestaruuskisoista. Kisaesityksethän on jaettu tasaisesti kesälle niin, että toukokuussa on pari, sitten kesä-heinäkuussa pari ja elo-syyskuussa pari. Sinä aikana minkä olen täällä asunut on ollut kaksi ilotulitusta, mutta ensimmäisellä kerralla olin Hampurissa ja toisella kerralla unohdin koko jutun. No, lippu itse ilotulitukseen olisi maksanut 15-20 euroa, mutta arvasin kyllä, että eiköhän isoimmat paukut näe myös rajatun alueen ulkopuolelta ja että muillakin on varmasti sama ajatus. Katsoin kartasta päivällä, että pääsisin lähelle ilotulitusaluetta lähtemällä yksinkertaisesti kävelemään yhtä puistoa pitkin läheltä tätä mun kämppää. Puoli yhdeksältä lähdin liikeelle, mutta huomasin pettymyksekseni että puisto oli täysin pimeä. Kilometrin verran kävelyä yksin pilkkopimeässä puistossa? Ei kiitos. Seurasin sitten yhtä pariskuntaa, joilla näytti olevan sama suunta, ja kävelin suurimman osan matkaa ison tien vieressä, kunnes pariskunta siirtyi puiston puolelle kohdassa, jossa siellä oli jo muitakin. Matka oli pitempi kuin olin arvioinut, mutta lopulta juuri ennen ilotulituksen alkamista löysin sen odottamani väkijoukon ja ihan hyvän katselupaikan. Ja se ilotulitus oli kyllä hieno! Matalimmat pyroefektit näkyi kyllä vaan vähän puiden takaa, mutta suurin osahan ammutaan taivaalle. Esitys kesti 20 minuuttia, ja taivas näytti välillä kultaiselta itkupajulta, välillä kultaiselta vesiputoukselta (kulta oli selvästi ilotulituksen trendiväri). Välillä välähdykset oli niin kirkkaita, että melkein silmiin koski, ja lopussa paukut tuntuivat suorastaan tulevan päälle. Ihan viimeiset pamahdukset tuntuivat sydänalassakin.

Takaisin päätin tulla raitiovaunulla – olisin päässyt paljon helpommalla, jos olisin mennytkin sillä. Ratikka oli tietysti ihan täynnä, eivätkä kaikki mahtuneet edes kyytiin. Ratikkamatkaani hauskuutti n.4-5 paikallisen miehen ryhmä, joista yksi oli ollut ilmeisesti Helsingissä lähiaikoina ja kertoi tästä toisille (”Mitä suomalaiset tekevät talvella? – Saunovat ja naivat!”). Joku oli tainnut myös opettaa miehelle olennaista matkailusanastoa suomeksi, koska koko joukko hoki kovaan ääneen selvästi huvittuneena ”Ripuli! Ripuli!”. Olisin halunnut nähdä miesten ilmeet, kun olisivat huomanneet, että joku ymmärtää heitä, mutten keksinyt hyvää tapaa paljastaa kansallisuuttani siinä muutaman pysäkinvälin aikana.

Loppuun taas sekalaisia kuvia Lüneburgista.

Rickin läksiäiset

Michiganilainen Rick, joka oli täällä puolen vuoden komennuksella, lähti sitten takaisin Detroitiin. Rickhän kuului siihen mun tavalliseen lounasporukkaan, ja hänen lähtönsä tarkoittanee että jatkossa sitten puhutaan lounaalla enemmän saksaa – paitsi tietysti jos meksikolainen Angelica on mukana. Jotta Rick saisi vähän niin kuin pehmeän laskun kotikulttuuriinsa, vietettiin läksiäisiä Piccoli’s American Roadhousessa. Kun saavuin paikalle puoli seitsemän aikoihin, oli paikalla noin viisi henkeä, mutta määrä kasvoi siitä sitten pikkuhiljaa, kunnes meitä oli lopuksi lähemmäs parikymmentä. Ilta sujui ihan kivasti jutustelun ja syömisen merkeissä. Minä söin salaatin, jossa oli kanaa, pekonia, maapähkinöitä ja banaania. Aika mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta hyvää oli.

Juttelin suurimman osan illasta slovakialaisen Evan kanssa, joka oli juuri palannut viikon purjehduslomalta Kroatiasta ja hehkui onnea, vaikka olikin joutunut palaamaan Hannoveriin kiertotien kautta, koska oli kärsinyt loman viimeiset päivät kovasta hammassärystä. Tsekeissä oli hammaslääkäriasemalla vain naureskeltu pilkallisesti EU-sairasvakuutuskortille, mutta Eva oli saanut sitten kuitenkin hampaansa hoidatettua kotonaan Slovakiassa ja löytänyt vielä edullisen lennon Saksaankin, kun alkuperäinen junalippu jäi tuon ylimääräisen kiepin takia käyttämättä. Osansa Evan hehkumiseen oli varmaan silläkin, että loman aikana vispilänkauppa kapteenin kanssa oli johtanut nyt sitten virallisesti suhteeseen. Me ei voitu olla kiusoittelematta Evaa kapteenin valkeasta univormusta, mutta Eva ilmoitti että tuollaisella lomalla kapteeni on huonoin mahdollinen kumppani, koska on koko ajan vastuussa veneestä. Romanttisista illoista on kuulemma turha haaveilla, kun toinen vain haluaa vihdoin ruorin äärestä päästyään nukkumaan. Ensi kesänä kaveriporukalla on sitten suunnitelmissa tulla purjehtimaan Itämerelle, ja Eva kyselikin jo kovasti josko minua kiinnostaisi liittyä silloin seuraan.

Kotiin kävelin jo yhdeksän jälkeen Evan ja Andreean seurassa. Kävelymatkaakin oli varmasti alle kilometri, jälleen siis hyvä että asuu näin lähellä keskustaa!

Töissä on ollut lähipäivinä aika paljon tekemistä, jopa niin paljon että olen ollut ylitöissä, kun en ole halunnut jättää jotain juttua kesken kriittisessä vaiheessa. Aamupäivät olen itse asiassa istunut kokouksissa, ja pari iltapäivää on tullut tapeltua elokuun työntekijämäärien kanssa excelissä, kun eivät mokomat luvut meinaa ikinä täsmätä. Jos mä saan täällä jonkun hermoromahduksen ja sekoan täysin, niin se tapahtuu epäilemättä jonkun kuukauden puolivälissä kun pyörittelen noita edellisen kuukauden headcountseja. Se on kuulkaa ihanaa, kun huomaa vihdoin näppäilyvirheen, jonka takia luvuissa oli parin tuhannen heitto, ja sitten tajuaa että silti puuttuu vielä kymmenen työntekijää. No, sain tänään vihdoin määrät taas onneksi täsmäämään. Huomenna pääsenkin sitten tappelemaan powerpointin parissa, kun lupasin Frau L:lle isoja muutoksia yhteen esitykseen perjantaiaamuun mennessä. Ja näiden isompien juttujen välissä on sitten kaikenlaista pienempää tekemistä: uuden läppärin tilaamista Frau L:lle, pieniä korjauksia intranetsivuihin, mailien ideointia milloin mihinkin tarkoitukseen jne.

Mitä teidän kommentteihin tulee, niin kiitos niistä tosi paljon! Ovat ehdottomasti saaneet mut paremmalle tuulelle. Ja niin, kyllähän mä tiedän, että toisilla menee paljon pitempäänkin opiskellessa, mutta perfektionistille se vaan ei ole sama asia: toiset saa mun puolesta käyttää opiskeluihin vaikka kymmenen vuotta, mutta itselle ei mikään syy oikein tahdo riittää…

Joulu tulee! (+ahdistunutta gradupohdiskelua)

Ai eikö muka teidän mielestä vielä? No kyllä ainakin Ernst August Galerien Rewen mukaan tulee, näin nimittäin siellä juuri ensimmäiset hyllyt täynnä stollenia, lebkucheneita,baumkucheneita, marsipaaniperunoita ja –tankoja ja kaikkea muuta täällä jouluun liittyvää herkkua. Niin, eihän tässä olekaan enää kuin kolme ja puoli kuukautta, joten pian alkaa tulla joululahjojen kanssa jo kiire! Onhan kaikilla jo kinkku tilattuna ja puuroriisit kaapissa? Piparitaikinakin kannattaisi varmaan jo pikkuhiljaa tehdä, senhän pitää antaa seistäkin jonkun aikaa!

Ei minua oikeasti aikainen jouluhössötys haittaa, minä nimittäin nautin siitä. Aloitan mielessäni joulunodotuksen heti kun tulee vähänkään kylmää ja pimeää, yleensä kuitenkin viimeistään syyskuussa. Tykkään ostaa lahjoja, kuunnella joulumusiikkia, katsella joulutavaroita, lähettää kortteja, juoda glögiä jne. En tosin tee tätä kaikkea heti syyskuussa, silloin yleensä kuuntelen salaa häpeissäni pari kertaa jonkun joululaulun netistä ja ostan ensimmäiset lahjat – lahjoja voi ostaa ajoissa, koska silloin ei ole höpsähtänyt vaan vain järjestelmällinen ja organisoitu (opin tämän viime syksynä Wienissä, kun yllätyksekseni joku vaihtarikavereistani totesi, ettei ole ollenkaan yllättynyt, kun ilmoitin jo ostaneeni suurimman osan joululahjoista - eikä hän tarkoittanut että vaikutan niin jouluhullulta, vaan että vaikutan niin organisoidulta!). Tykkään itse asiassa joulunodotuksesta niin paljon että itse joulu on usein vähän pettymys, koska se on ohi niin nopeasti.

Tänä vuonna joulunodotusta kuitenkin haittaa se, että minua ahdistaa ajatus siitä, kuinka paljon pidemmällä graduni pitäisi mielestäni olla joulun aikoihin, ja kuinka paljon tekemistä on vielä jäljellä ennen sitä. Olenkin alkanut nyt huomata, että kahdeksan tunnin työpäivät+gradu ei ole paras mahdollinen yhdistelmä, varsinkin jos samalla haluaa nähdä Saksaa ja tavata joskus ihmisiäkin. Jos matkustelen lauantaisin, jää minulle toki vapaaksi ainakin osa arki-illoista ja sunnuntait, mutta kai sitä joskus pitää saada myös rentoutua? Sitä paitsi graduohjaajani on sitä mieltä, että koska en pääse olemaan paikalla graduseminaarissa, minun pitäisi kommentoida kirjallisesti kuusi eri gradua (kun se ei riitä että istuin siellä jo keväällä ja opponoin kaksi). Siksipä nyt mietinkin, josko suosiolla päättäisin että teen gradua tämän syksyn ilman paineita sen verran kuin ehdin ja aikaiseksi saan ja keskityn sitten kirjoittamaan sen loppuun Suomeen palattuani (ja käyn sitten istumassa siellä seminaarissa tai vaihtoehtoisesti annan kommenttini kirjallisesti jos satun vaikka olemaan jossain köhköhOulussaköhköh…). Tässä vaihtoehdossa minua kyllä sitten häiritsee se, etten haluaisi olla mikään ikuisuusopiskelija, joka käyttää kuusi vuotta yhteen (tai oikeastaan kahteen, koska CEMS MIM on oikeastaan erillinen tutkinto) maisterintutkintoon – vaikkakin olen kyllä ollut sinä aikana jo kahdesti vaihdossa ja nyt siis työharjoittelussa. Gradunkin aloitin jo viime keväänä, jolloin sille ei jäänyt juuri aikaa, koska tein CEMS-yritysprojektia, mutta mua nolottaa silti ajatella, että sen tekemiseen menee niin kauan. Plus että mitä jos mä olenkin vaan laiska ja tää on mulle vaan tekosyy työntää graduntekoa kauemmaksi? Ja sitten on tietysti sekin, että haluaisin valmistua mahdollisimman nopeasti, että pääsisin vihdoin muuttamaan Tapanin kanssa yhteen (vaikka todennäköisyys löytää hyvä työpaikka Oulusta on suunnilleen 0,018%, joten todennäköisesti mun pitäis jotain keksiä työnhaun ajaksi keväälle kuitenkin).

Sanokaa nyt mulle joku, etten ole huono opiskelija (tai ihminen) jos käytän graduun yli vuoden ja opiskeluun kuusi. Ehkä mä taas vaan vaadin itseltäni liikoja, mutta mua vaivaa tää asia oikeasti! (Ja jos luulette, että tälläseen asiaan pitäis saada tukea graduohjaajalta, niin voin kertoa, että se on niin kiireinen, että puolet ajasta se ei muista kuka mä olen ja toisen puolen ajan sillä ei vaan oo mulle aikaa.)

(Se flunssa ei muuten sitten oikeastaan tullutkaan, sinnittelin perjantain töissä Panadolin voimalla ja lauantaina olo oli jo paljon parempi. En silti riskeerannut, vaan vietin viikonlopun rentoutuen kotona. Huomenna on sitten amerikkalaisen Rickin läksiäiset illalla, joten sosiaalista ohjelmaa taas luvassa!)