Lotan vierailu (ja saksalainen saunakokemus)

Vaikea käsittää, että on jo lokakuu, vastahan minä saavuin tänne! Syksy on kuitenkin jo niin pitkällä, että ”vierailuviikkoni” ovat alkaneet: ensin Lotta ja ensi viikolla Tapani. Lotta saapui Ryanairilla Bremenin kautta, menin torstaina rautatieasemalle suoraan vastaan. Lotta-paran matkalaukusta oli lennon aikana hävinnyt pyörä, mutta oli onneksi saanut uuden laukun tilalle. Veimme siis tavarat taas mun luo ja vietimme illan keskustassa: ensin illallista, ja sitten epämääräistä keskustan esittelyä, että Lotta olisi seuraavana päivänä edes jokseenkin kartalla joutuessaan viettämään kaupungilla yksin aikaa.

Perjantaina piti sataa, mutta onneksi aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, vaikka lämpötila jäikin aika alhaiseksi. Lähdin töistä vähän aiemmin ja tapasin Lotan keskustassa. Lotta oli päivän aikana ennättänyt ostaa itselleen ainakin yhdet kengät, ja ilmeisesti saanut ajan kulumaan ihan hyvin. Kävelimme läpi sen tutun vanha raatihuone-ristikkotalot-uusi raatihuone –kierroksen, tosin tällä kertaa emme pysähtyneet jätskille Tapanin lempparipaikkaan. Sen sijaan kävimme syömässä kohtalaisen halpaa mutta aika mitäänsanomatonta kiinalaista, ja jälkiruuaksi jätskillä toisessa jäätelökahvilassa. Lotta oli vieraistani ensimmäinen, jota jäätelökahviloiden upeat jätskiannokset eivät kiinnostaneet ollenkaan , joten tyydyimme valitsemaan muutamat irtopallot kassalta. Paikka oli kyllä selvästi kalliimmasta päästä, ehkä mun olisi pitänyt sittenkin viedä Lotta joko sinne Tapanin vakiopaikkaan tai siihen Ernst August Galeriessa olevaan, niissä on molemmissa halvemmat hinnat ja parempi valikoima kivoja annoksia.

Seuraavaksi kävimme katsastamassa Hannoverin Oktoberfestin, joka oli kyllä enemmän tivoli kuin olutjuhla, oluttelttojakin oli vain yksi. Porukkaa ei ollut hirveästi, ja kaikki perinteiset tivoliherkut (suklaaseen kastetut hedelmät, schmalzkuchenit, crepesit) jäi maistamatta, koska oltiin vielä niin täynnä. Olutteltassakaan ei käyty, kun siellä oli ihan tyhjää, eikä oluesta kumpikaan tykätä. Auringon laskiessa myös ilma kylmeni selvästi, joten kun oli kierretty koko alue kertaalleen, päätettiin lähteä. Mielenkiintoisimmaksi kokemukseksi jäi nähdä, kuinka yksi laite jumittui kesken niin, että matkustajat istuivat ylhäällä vinossa. Pääsivät kyllä sitten turvallisesti alas ja saivat rahansa takaisin. Eniten mua jännitti yhden isän puolesta, kun sen n.11-vuotias tytär oli halunnut laitteeseen yksin ja juuri ylittänyt pituusrajan. Tyttö ei alas päästyään näyttänyt olevan moksiskaan, mutta se isäparka oli varmasti paniikissa!

Koska kello oli vasta jotain vähän yli kahdeksan, päätettiin mennä vielä keskustan ExtraBlattiin juomaan yhdet cocktailit. Lopulta juotiin tietysti kahdet ja syötiin annos ranskalaisia samalla. Koska täällä ei ole tullut juuri alkoholia juotua, sai kaksikin drinkkiä meidät kikattelemaan aika kivasti loppuajan. Koska huomattiin että pää ei kolmansia drinkkejä kestäisi, lähdettiin jo kymmeneltä. Se osoittautuikin täydelliseksi ajoitukseksi, koska Oktoberfestillä oli juuri ilotulitus joka näkyi keskustaan saakka, ehkä jopa paremmin kuin jos olisimme olleet paikanpäällä.

Lauantaina aamupäivällä ajelimme junalla Hampuriin, jossa Mari oli meitä vastassa. Iltapäivän ohjelmaksi oli sovittu käynti kylpyläntapaisessa uimahallissa, ja koska Saraa ei tarvinnut ottaa mukaan, päätimme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä samalla saunassa. Täällä on nimittäin saunaosastot erikseen, eikä sinne saa viedä lapsia. Sisäänpääsykin maksoi 15e pelkästään sen saunan takia – esimerkiksi kolmen tunnin uiminen maksoi 6,50e ilman saunaa. Mä en kyllä ihan ymmärrä, miten siellä voisi uida kolme tuntia lämmittelemättä välillä saunassa, varsinkin kun vesi oli enemmän sellaista uimahallikylmää, ts. siinä ei voinut vain lillutella, vaan piti uida ettei paleltuisi.

Saksalainen sauna on tietysti kokemus sinänsä. Olen ollut sellaisessa kerran aiemminkin, joten tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää. Päätimme heti alkuun, että emme ajattele niinkään kokemusta saunana vaan vaikka ”wellnessinä”, niin ne erot ei sitten niin paljon haittaa ja pystytään silti nauttimaan kokemuksesta, ja se auttoi aika hyvin. Sauna-alueelle pääsi allasalueelta, ja siellä oli kauhean kylmä! Uimapuvut piti riisua, joten siellä liikuttiin sitten pyyhkeeseen kietoutuneena ja saunassa istuttiin alasti, miehet ja naiset sekaisin. Myös uimahallin pukuhuoneessa oli muuten miesten ja naisten alueiden lisäksi eka-alue, jossa miehet ja naiset vaihtoivat vaatteita sekaisin, toisaalta kaikkein ujoimmille oli myös koppeja.

Saksalaiset ovat ilmeisesti jostain syystä päätelleet, että koska saunassa on kuuma, pitää saunan ulkopuolella olla vastaavasti kylmä. Suurin osa suihkuistakin sauna-alueella oli jääkylmiä! Lopulta löysimme onneksemme Lotan kanssa suihkut, jotka sai myös lämpimämmälle. Pääsaunoja oli kaksi, toisessa +80-85c ja toisessa +90-95c. Löylyä ei saanut heittää itse, minkä takia kuumuus oli kuiva ja tuntui epämiellyttävämmältä kuin normaalisti saunassa. Lauteet mm.poltti jalkoja ilkeästi. Mukana piti olla iso pyyhe eikä mitään peflettiä, koska mikään osa ihosta (paitsi ne jalkapohjat) ei saanut koskettaa lauteita. Suurin osa muista saunojista oli vanhoja pariskuntia tai miehiä, me nuoret naiset oltiin ehdottomasti poikkeus. Onneksi saunojia ei ollut paljon, vaan saatiin välillä olla ihan kolmistaan. Silloin voitiin myös jutella, muuten saunassa ja sauna-alueella kuului olla hiljaa.

Alueella oli istumista varten penkkejä sekä erikseen lepohuone, jossa oli lepotuoleja rentoutumista varten. Myös ulos pääsi lepäilemään lepotuoleille. Onneksi tarjolla oli vilttejä, koska muuten kyllä olisi tullut kylmä sateisessa syyssäässä. Tarjolla oli myös vettä ja yrttiteetä. Siis oikeasti, teetä saunomisen välissä...
Löylynheitto tapahtui kerran tunnissa ja oli oma seremoniansa, jonka aikana saunaan ei saanut tulla tai sieltä poistua (hei, saunasta pitää saada aina poistua silloin kun haluaa!). Saunaan asteli sisään bikineihin pukeutunut nainen, joka ensin tarjoili jääpaloja halukkaille ja ilmoitti sitten vuorossa olevan tuoksun (vihreä tee, eukalyptus, appelsiini...). Sitten nainen kaatoi muutaman kauhallisen vettä kiukaalle, otti olallaan olevan pyyhkeen ja alkoi pyörittää sitä päänsä päällä helikopterityyliin. Tämän jälkeen nainen kaatoi jälleen kiukaalle vettä ja tällä kertaa alkoi hulmutella pyyhkeen avulla kuumaa ilmaa saunojien suuntaan. Aika outo kokemus, mutta tuntui ihan kivalta. Lisäksi kävimme kerran myös erikoislöylyssä, jolloin halukkaille saunojille myös jaettiin kourallinen sokerista, laventelista, oliiviöljystä ja hunajasta koostuvaa kuorinta-ainetta ja jonka jälkeen oli tarjolla jokaiselle kupillinen säilykehedelmiä (oli ilmeisesti niin rankka kokemus, että piti saada lisäenergiaa?).

Saunassa ei tietysti ikinä saa kilpailla, mutta mulle tuli kyllä melkein vastustamaton tarve haastaa löylykilpailuun vanha ukko, joka kysyi nuorelta löylynheittäjänaiselta, että eikö tänään ole miehiä löylyvuorossa ollenkaan, kun naiset heittää vaan lässyjä tyttölöylyjä. Hah, luuli varmaan olevansa kovakin saunoja, kun jaksoi istua sen saksalaisten enintään suositteleman 15 minuuttia saunassa kerralla ja kesti vielä löylyt kerran tunnissa....

Lopulta me käytiin uimassa vaan kerran ja kerran ulkona olevassa porealtaassa, muuten istuttiin saunassa ja rentouduttiin lepotuoleissa. Oli kyllä tosi kivaa ja rentouttavaa, vaikka saksalaisten saunakäsitykset vähän huvittikin.

Illalliseksi syötiin kotona tehtyjä hampurilaisia ja sitten siirryttiin sohvalle katsomaan vuokraleffaa. Leffa oli ”Georgia Rule”, sellainen sentimentaalinen naistenleffa, joka oli sitten kyllä huono. Päähenkilö oli olevinaan jotain 17-18-vuotias, mutta käyttäytyi suurimmaksi osaksi kuin pikkulapsi, ja mä en kestä ollenkaan jos leffan päähenkilö on tyhmä ja lapsellinen idiootti. Muutenkin leffa oli kliseitä täynnä: huonosti käyttäytyvä nuori tyttö lähetetään kesäksi maalle isoäidin luo, ja sympaattinen pikkukylä sitten tekee sille tietysti hyvää. Kylän asukkaita on tietysti mm. komea (eläin)lääkäri, jolla on takana traumaattinen kokemus (vaimo ja lapsi kuolivat onnettomuudessa) ja uskonnollinen nuoripari, jotka on olleet yhdessä lapsesta asti, mutta joiden suhde rikkoutuu. Paljastuu tietysti, että lapsellinen päähenkilö, joka on täysin out of control onkin vaan traumaattisten kokemustensa uhri, jolla on sydän kultaa, joten on ihan ok, että se viettelee sen nuorenparin miespuoliskon (joka säästää itseään avioliittoon). Lopussa niin lapsellinen idiootti, juoppoäiti kuin tiukkapipo-isoäitikin tietysti oppivat luottamaan toisiinsa uudelleen ja blaablaa. Voi plääh, mikä leffa!

Sunnuntaiksi ei juuri ollut suunnitelmia. Päivä aloitettiin tavallista runsaammalla aamiaisella tuoreiden sämpylöiden, keitettyjen munien ja alkoholittoman kuohuviinin kera (Marin takia tietysti). Sitten olikin aikaa leikkiä sekä Saran että perheen uuden kissan, Tommyn, kanssa. Tommy on punavalkoraidallinen, muttei lainkaan sellainen maatiaiskissan näköinen. Selän selkeät raidat sulautuu kyljissä tosi kauniiksi marmorikuvioinniksi ja hoikka ruumiinrakenne tuo mieleen lähinnä jonkun oselotin tai vastaavan. Tommy on tietysti vielä pentu, joten innokas leikkimään, muttei aina ymmärrä että jos Sara nujuaa sohvalla, niin on ehkä paras siirtyä pois alta. Ja vaikka Saralle toki opetetaan jatkuvasti, ettei kissa ole mikään lelu ja sen on saatava nukkua rauhassa, niin kaksivuotiaan on vaikea ymmärtää että pitäisi edes vähän katsoa ettei kissa jää alimmaiseksi. Tommylla on muuten tosi kuuluva kehräys!




Tommy

Sara on edelleen vähän sekaisin minun ja Lotan suhteen. Tunnisti kyllä molemmat heti aamulla, eikä vierastanut, muttei kuitenkaan ilmeisesti ihan täysin meitä erota. Oltiin nimittäin myöhemmin päivällä kävelyllä ja Lotta oli jäänyt kotiin alkavan nuhan takia. Kun sanoimme Saralle, että mennään kotiin katsomaan, miten Tommy ja Lotta voivat, osoitti Sara hämmästyneenä minua; ”Lotta da!”. Kun sitten sanottiin, että eihän, kukas tuo olikaan, niin Sara tuntui huomaavan itsekin virheensä ja korjasi leveästi hymyillen, että ”Sisje!”.


Sara olisi tahtonut paljon mieluummin alkoholitonta kuohuviiniä kuin tyhmää apfelschorlea. Kaksivuotiaan elämä on välillä aikamoista tahtojen taistoa milloin mistäkin...

Onneksi näen Saraa taas ensi viikonloppuna Tapania hakiessa. Oli nimittäin melko sydäntäsärkevä tällä kertaa se viimeinen kuva, joka Sarasta jäi mieleen. Mari lähti saattamaan minua rautatieasemalle, ja Sebastian ja Sara tulivat alkumatkan samalla bussilla palauttaakseen sen vuokraleffan. Kun Sebastian talutti sitten pysäkillä Saraa bussista ulos, tämä ehti huomata, että minä ja Mari emme olekaan nousemassa bussista. Hämmästyksen ja kauhistuksen sekainen ilme ja kysyvä ”Sisje?!” – ja seuraavaksi vilkutimmekin jo bussin ikkunasta itkuiselle pikkutytölle.

Lotta siis jäi vielä Marin luo keskiviikkoon asti, jolloin lentää Hampurista takaisin Suomeen. Toivottavasti nyt ei tule enemmän kipeäksi, että voisi nauttia loppulomastaan! Lotalla on myös tiistaina synttärit, mikä olikin se syy meidän saunakäyntiin ja kaikkeen muuhun kivaan.

Lopuksi vielä huomio, jonka tein saksalaisten syksypukeutumiseen liittyen. Viime viikolla muutamana aamuna ja nyt viikonloppuna pidin välillä sormikkaita, koska oli niin kylmänkosteaa (lämpömittarin mukaan +13, mutta kylmä sade ja tuuli saavat sen tuntumaan suunnilleen viideltä asteelta). Myös Lotalla oli sormikkaat mukana, ja ne olivatkin erityisesti tarpeen perjantai-iltana Oktoberfestillä. Olimme kuitenkin ainoat: saksalaiset eivät mitään sormikkaita käytä, koska ne ovat ilmeisesti talvivaatteita. Sekä toppa- että villakangastakkeja kyllä näkyy katukuvassa, mutta hanskoja ei ole käsissä kellään. Edes rattaissa istuvilla pikkulapsilla ei ole sormikkaita, koska ei ole muka vielä niin kylmä! Miten voi muka olla tarpeeksi kylmä toppatakille, mutta samalla niin lämmin, etteivät edes lapset tarvitse sormikkaita?

Maanantain lisäblogaus (CEMS ja 4.10.)

Koska olin koko viikonlopun poissa, suon itselleni oikeuden kirjoittaa tuon Bryssel-maratonpostin lisäksi vielä toisen lyhyen postauksen kahdesta itselleni tärkeästä asiasta.

Ensimmäinen on tämä uutinen, joka käsittelee siis nimenomaan minun maisteriohjelmaani.

Toinen on 4.10., eli eilinen päivämäärä, joka tarkoittaa sitä, että on kuusi vuotta siitä, kun minä ja Tapani aloimme seurustella. Kuusi vuotta on pitkä aika, ja erityisesti kaukosuhteessa, mutta hetkeäkään ei ole tuntunut siltä, etteivätkö suhteen hyvät puolet päihittäisi välimatkaan liittyviä ongelmia tuhatkertaisesti. Sen kunniaksi tähän loppuun kolme kappaletta: kaksi näistä voisi hyvin olla "meidän biisejämme", mutta eivät sitä aivan kuitenkaan ole. Ja yksi, joka kaikessa noloudessaan sitä loppujen lopuksi ehkä eniten on.

Kappale 1
Kappale 2
Kappale 3

Bryssel (ja Düsseldorf)

„Mitä? Et ole kertonut meille ollenkaan, että olit aikeissa mennä Brysseliin!“, kuulen teidän huutavan. No niinpä, ei se suunnitelmiini kuulunutkaan, tämä oli erittäin ex tempore –päätös. Olin nimittäin keskiviikkona muutaman harjoittelijan kanssa after work cocktaileilla, kun Eva (Slovakiasta) sanoi, että hän ja kolumbialainen Daniel ovat harkinneet vuokraavansa auton viikonlopuksi ja lähtevänsä katsomaan jotain lähialueen kaupunkia. Ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi mukaan, kunhan vain kohde olisi sellainen, jossa en ole vielä tällä kertaa käynyt. Torstaiaamuna Eva sitten lähetti mailia: olisinko kiinnostunut lähtemään viikonlopuksi Brysseliin? Ajomatkaa toki tulisi vajaa 500km suuntaansa, mutta Evan veli työskentelee diplomaattina Slovakian EU-suurlähetystössä, ja hän järjestäisi meille majoituksen erään ystävänsä asunnossa, joten maksettavaksi tulisi vain auton vuokra ja polttoaine (josta siitäkin saisimme Brysselistä ostettaessa diplomaattikortilla alennusta). Olin tietysti heti mukana!

Torstaina töiden jälkeen kävimme kyselemässä autovuokraamojen tarjouksia, ja parhaaksi osoittautui Europcar selvällä hintaerolla muihin: compact-kokoinen auto perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun rajoittamattomin kilometrein+GPS maksoi 120e, eli 40e/hlö! Päätimme lähteä perjantaina suoraan töistä, joten torstai-ilta menikin sitten suunnitellessa ja pakatessa.

Perjantaina lähdimme töistä kolmen jälkeen (minä ja Eva olimme valmiita 14.30, mutta Daniel ei). Auton hakemiseen jne meni tietysti aikaa, joten varsinaisesti lähdimme Hannoverista neljän jälkeen. Alkumatkasta satoi, mutta sää muuttui onneksi myöhemmin paremmaksi. Kuuden aikoihin pysähdyimme Bielefeldin kohdilla illalliselle. Matka sujui vähän tökkien: ensin ajettiin 170 km/h keskikaistaa ja vasemmalta meni jatkuvasti ohi autoja, sitten kuin tyhjästä ilmestyi muutaman kilometrin ruuhka, jonka ajan ajeltiin kävelyvauhtia, kunnes sumppu taas purkautui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Reittiä emme olleet varsinaisesti katsoneet kartasta ennakkoon, vaan luotimme GPS:n englantilaisaksenttiseen Emilyyn (joka aiheutti suurta hilpeyttä jo Hannoverissa lausumalla kadunnimet englantilaisittan, Königsworther Platz=”Cunningsworther Plats”, Breite Strasse=”Brat-a-Stress” jne). Ylittäessämme Hollannin rajan iski pienehkö ”Pitäisiköhän meidän olla täällä?”-epäilys, mutta pian pääsimmekin Belgiaan, jolloin päättelimme että Belgia on joka tapauksessa niin pieni maa, että Brysselin on pakko löytyä vaikka ympäriinsä ajelemalla.

Viehättävästä (?) brittiaksentistaan huolimatta Emilyllä oli yksi vika: se oli aivan liian hidas, josta johtuen risteyksissä piti olla erityisen tarkkana. Niinpä Brysselin kylttien jo löydyttyä Emily ohjasikin meidät vahingossa pienelle kiertoajelulle Antwerpenin esikaupunkialueille. Eipä siinä mitään, reitti takaisin moottoritielle löytyi ja oli ihan kiva katsella vähän Antwerpenia. Vanha keskusta jäi valitettavasti kuitenkin näkemättä.

Taukojen ja Antwerpen-kierroksen takia olimme perillä vasta puoli yhdentoista aikoihin, ja melkoisen rättiväsyneitä kaikki kolme, koska takana oli varsin pitkä päivä. Kuka tahansa, joka tuntee slaavilaisen vieraanvaraisuuden varmasti ymmärtää, että nukkumaanmeno ei tullut vielä kysymykseenkään. ”Tulkaa sisälle juomaan edes lasilliset vettä!”, kutsui Evan veli Pavlo, ja sohvalle päästyämme alkoi kaivaa kaapeista esiin kaikkea mahdollista nestemäistä Evianista oluen kautta Jägermeisteriin. Pian jokaisella oli kädessä lasi tai kaksi. Erehdyin juomaan suuren vesilasini tyhjäksi melko nopeasti, jolloin Eva kantoi minulle kaikista estelyistäni huolimatta välittömästi uuden. Loppuillan siemailin vettäni hyvin hitaasti (pelkäsin saavani tätä vauhtia vesipöhön) ja yritin piilotella jo tyhjää Jägermeister-lasiani. Jack Danielsista sain kieltäydyttyä vain vaivoin. Hauskaa kyllä oli! Paikalla oli myös Pavlon vaimo Jana, joka työskentelee sihteerinä jossain EU:n elimistä, sekä lakimies-Tomas, joka päivisin kääntää EU:n lakitekstejä ja iltaisin muuttuu muusikoksi. Simon, 1,5v, oli tietenkin nukkumassa. Puhetta, naurua ja juomista riitti muutaman tunnin ajan, kunnes minut ja Daniel vihdoin saatettiin n.viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalle asunnolle. Pääsimme nukkumaan vasta, kun Pavlo oli useaan kertaan esitellyt meille asunnon ja kaiken, mitä saisimme käyttää. Oli jopa laittanut meille mukaan aamiaiseksi patonkia, voita, kinkkua, cornflakeseja ja maitoa!

Lauantaiaamuna Pavlo ja Eva tulivat hakemaan meitä yhdentoista aikoihin. Pavlo saattoi meidät metrolle, esitteli matkalla olevia EU-rakennuksia ja osti vielä meille estelyistämme huolimatta ryhmäpäivälipunkin. Aloitimme Bryssel-kierroksemme Atomiumista ja Mini Europa Parkista, johon on koottu hienoimmat nähtävyydet jokaisesta EU-maasta, sekä muuta EU-tietoa. Valitettavasti sää oli kylmä ja tuulinen, eikä paikka kyllä ollut minusta ihan hintansa arvoinen, varsinkin kun EU:n toimintaa esittelevä näyttely oli paikoin vanhentunut ja muutenkin monet asiat oli vähän sieltä tännepäin. Erityisesti vessat oli epäsiistit. Suomea näyttelyssä edusti muuten Olavinlinna!


Atomium.


Tutulta näyttää!


Mutta mitä ihmettä?! Tämän mukaan raja on suomeksi "moalti roi"?!

Pavlo oli suositellut meille käyntikohteeksi Koekelbergin basilikaa, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Kirkko ei ole kuin n.sata vuotta vanha (tai jos valmistumisesta lasketaan, niin vielä paljon nuorempi), mutta maailman viidenneksi suurin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen jo kokonsa vuoksi. Kiipesimme myös kupoliin katselemaan näköalaa Brysseliin. Normaalisti käytössä oleva hissi on suljettuna remontin vuoksi, mutta kolmensadan portaan kapuaminen sujui yllättävän kivuttomasti.

Alkoi olla jo illallisaika, joten suuntasimme Brysselin keskustaan, jonka jätimme tarkoituksella viimeiseksi, koska olimme kaikki nähneet sen jo aiemmin ja koska se olisi paljon idyllisempi lauantai-iltana. Simpukka-aika on nyt parhaimmillaan, joten Brysselissä kun ollaan, piti niitä tietysti maistaa. Jaoimme kolmestaan yhden annoksen, ja se kyllä riitti loistavasti. Eva oli syönyt simpukoita kerran tai pari aikaisemmin, Daniel useinkin (merenelävät ovat hänen herkkuaan), mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Suhtauduin ensin ideaan vähän nihkeästi, koska simpukathan käytännössä keitetään elävältä kuten ravutkin. Evan puolustus oli, että jossain vaiheessahan liha tapetaan aina kuitenkin, joten on ihan sama tehdäänkö se ennemmin vai myöhemmin, mikä on kyllä hyvä argumentti. Ei tosin aivan vakuuttanut minua, koska en jotenkin tykkää siitä, että simpukat ovat niin kauan poissa luonnollisesta elinympäristöstään (kaupassa, jääkaapissa...) ennenkuin kuolevat kattilassa. No, mutta kyllähän sitä nyt kuitenkin oli kokeiltava, että tietäisi mitä se kaikki haloo simpukoiden ympärillä on. Olin juuri lukenut muutamaa päivää aiemmin tämän artikkelin, joten jotain pohjatietoa sentään oli. Täytyy sanoa, että ainakaan tuo klassinen simpukat a la mariniere ei minua vakuuttanut. Maku oli aika kalainen, mutta ei sellainen hyvä kalainen, vaan enemmän sellainen mitäänsanomattoman kalainen, ja suutuntumahan nyt on vähän epämääräisen ällö. Uusi maku tosin vaatii aina totuttelua, ja loppua kohti kokemus parani hiukan, mutten silti ihan ymmärrä mikä se simpukoiden hienous on. Ruokailun biologinen kohokohta oli simpukka, joka oli valtava ja täytti kuorensa kokonaan – ehkä se ei ollut kiehunut tarpeeksi? Näytti kuitenkin pelottavan samalta kuin elävät lajitoverinsa, joten sekä minä että Eva tyydyimme tutkiskelemaan yksilöä kauhunsekaisella mielenkiinnolla. Daniel ei ollut yhtä herkkävatsainen, vaan pisti kyseisen yksilön muitta mutkitta poskeensa.


Simpukka-annos.


Jäljellä enää kuoret.

Vatsa täynnä simpukoita (miten kukaan muka pystyy syömään sen kattilallisen yksin?) lähdimme käveleskelemään Brysselin katuja ja kujia. Jälkiruuaksi piti tietysti saada vohveleita, joiden syömisen minä ja Eva olimme aloittaneet jo matkalla basilikaan. Nyt ostimme ihanat paksut ja sokeriset vohvelit tuoreiden mansikoiden (lokakuussa?!) ja suklaakastikkeen kera. Kävelimme vohveleita syöden Grand Placelle, joka on kyllä upea, mutta ensimmäisten minuuttien ajan pystyimme keskittymään lähinnä herkullisiin vohveleihimme:

Eva: Tämä on niin hyvää... No niin, tässä on nyt tämä Grand Place, tuo on se raatihuone ja nämä on niitä kiltojen rakennuksia.
Sirje (joka on syönyt suurimman osan mansikoista vohvelin päältä ensin): Herrajumala, tämä vohveli on käsittämättömän hyvää ILMANKIN näitä täytteitä!
Daniel: Ei Sirje, nyt piti keskittyä rakennuksiin eikä vohveliin....Mutta täytyy myöntää, että minullakin on kyllä vaikeuksia huomata rakennuksia tällä hetkellä!

Vaikka Brysseliä muuten haukutaan tylsäksi jne, niin Grand Place on kyllä ehdottomasti maailman kauneimpia aukioita. Kävelimme sitten vielä Manneken Pisille, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta edelliselläkään kerralla. Manneken Pisiä vastapäätä oli kuitenkin Leonidasin suklaaliike, joten päätimme että vohvelin päälle olisi hyvä nyt maistella vielä kuuluisaa belgialaista suklaata. Valitsin kolme tryffeliä, joista parhaaksi osoittautui yllättäen ananaskreemitäytteinen valkosuklaa.

Seuraavaksi menimme vielä tanskalaispubiin oluelle. Eva ja Daniel joivat kuuluisaa Kwakia, minä säästyin oluelta, koska pöydässä sattui olemaan Carlsbergin Somersby-omenasiiderin mainos (oli yhtäaikaa oudon sokerista ja kirpeän omenaista). Itseasiassa koko lauantain kävimme pientä kiistaa siitä, pitäisikö minun juoda olutta vai ei: Daniel ja Eva väittivät, että Brysselissä täytyy ehdottomasti juoda olutta, ja minä yritin selittää, että saan kyllä alas ihan minkä tahansa muun alkoholijuoman, juon vaikka kossua raakana, mutta en kertakaikkiaan pysty saamaan alas kokonaista olutta sen karvaan maun takia. Maistoin Kwakia Evalta, ja minusta se oli yhtä pahaa kuin muutkin oluet. (Älkääkä nyt sanoko, että minun olisi pitänyt kokeilla kirsikkaista Kriekiä, koska olen juonut vastaavaa Singaporessa ja pahaa se oli sekin!)

Loppuillaksi oli vielä ohjelmassa Tomasin bändin konsertti yhdessä saksalaispubissa, jossa oli juuri meneillään jonkun saksalaisen nelikymppiset, mutta jonne pääsimme sisään suhteilla (Pavloon ja Tomasiin). Bongasin seinältä mainoksen Federweisserista, jonka jotkut saattavat muistaa viime vuoden seikkailuistani Wienissä nimellä Sturm. Sturmzeit ist’s, joten olin erittäin ilahtunut että pääsin palaamaan vanhan tuttavuuden pariin (ja vältyin jälleen oluelta)!


Minä, Pavlo ja Daniel saksalaispubissa.

Tomasin bändi oli hyvä, ja yleisö innostui erityisesti tanssimaan vanhojen klassikoiden tahtiin. Siinä me sitten twistattiin suurimmaksi osaksi itseämme parikymmentä vuotta vanhemmista EU-virkamiehistä, diplomaateista ja muista expateista koostuvan joukon keskellä! Eva oli positiivisesti ilahtunut viisikymppisten biletyksestä, minä vastasin että mun vanhemmat olisi ensimmäisinä twistaamassa, varsinkin jos iskä olisi eka juonut muutaman cuba libren. Puolenyön aikoihin bändi lopetti ja me lähdimme nukkumaan, takana oli taas pitkä päivä.

Sunnuntaiaamuna kävimme kävelemässä läpi EU-korttelin EU-rakennukset, koska ne olivat aivan yöpaikkojemme vieressä. Kierros oli erityisen opettavainen Danielille, jolle olimme pitäneet oppituntia EU:sta jo menomatkalla autossa. Lounaaksi söimme herkullista kananrintaa, perunoita ja kotitekoista tsatsikia Evan veljen luona, jossa vietimme vielä pari tuntia jutellen ja pikku-Simonin kanssa leikkien. Simonin lempileluja tällä hetkellä olivat jostain syystä lattialasta ja pieni harja, joilla hän siivoili ympäri asuntoa innokkaasti. Kun Daniel yritti saada poikaa pelaamaan jalkapalloa pienellä pallolla, vilkaisi Simon tätä vain kummastuneena ja palasi sitten harjaamaan lattiaa huolellisesti. Simon osasi jopa ottaa tuolilta siihen jääneen pyyhkeen ja yritti kovasti kietoa sitä lattialastan ympärille. Onnittelimme Janaa onnistuneesta kasvatuksesta, mutta hän myönsi, että Simonin on kyllä täytynyt nähdä jonkun pesevän lattiaa päiväkodissa.

Neljältä lähdimme sitten jälleen kohti kotia. Autossa syntyi aika mielenkiintoisia keskusteluja mm. avoliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden asemasta, joten aika kului nopeasti. Mutta matkammepa ei ollutkaan vielä ohi, kiitos Emilyn, joka hidasteli Düsseldorfin kohdalla. Tämän seurauksena löysimme itsemme Düsseldorfin laitakaupungilta, jossa pysähdyimme huoltoasemalla käydäksemme vessassa. Käytiin suunnilleen seuraavanlainen keskustelu:

Eva: Olen kuullut, että Düsseldorfin keskusta on tosi kiva.
Sirje: Niin minäkin. Haluaisin käydä siellä. Itseasiassa voitaisiin käydä yhdessä!
Eva: Niin, mennään vaan!
Daniel: Ai siis...Tarkoititteko että nyt?!

No itseasiassa minä ainakaan en tarkoittanut, mutta mikäs siinä, kun kerran oltiin valmiiksi lähellä. Ajettiin auto parkkiin vanhankaupungin viereen, otettiin Evan veljen mukaan pakkaamat eväsvoileivät mukaan ja lähdettiin katselemaan Düsseldorfia. Käveltiin ympäriinsä ja istuttiin Reinin rannalle syömään. Jälkiruuaksi ostettiin vielä Evan kanssa mansikkahillovohveli puoliksi. Kiva paikka, onpahan sekin nähty nyt päällisin puolin! Oli ehdottomasti täydellinen päätös roadtripillemme, kiittelimme Emilyä siitä loppumatkan.


Illallinen Reinin rannalla. Ai miten niin näyttää siltä, että on kylmä? Sää ei todellakaan suosinut matkaa, paleltiin varsinkin lauantaina varsin yhtäjaksoisesti!

Moottoritien viimeisillä pätkillä Daniel sai pikku-Citroenimme kulkemaan jopa 190km/h. Täytyy tosin sanoa, että takapenkillä ainakin huomasi, että kun vauhti nousi yli 170km/h, kulki auto selvästi epävakaammin, silleen lievästi seilaten, joten pitkään ei tuollaisia nopeuksia pidetty. Jäi kyllä mietittyttämään, kuinka kovaa kulki se auto, joka veti meistä tuossa 190km/h vauhdissakin hurahtamalla ohi. Perillä oltiin puoli yhdentoista aikoihin.

Mutta täytyy sanoa, että oli kyllä mahtava viikonloppu! Evan veljen perheen vieraanvaraisuus ylitti kaikki rajat, kun meille huolehdittiin ihan kaikki valmiiksi. Osaksi kyse on tietysti siitä, että Eva (kuten minäkin) on perheen vauva, joten isoveljen on vaikea muistaa, ettei hän ole enää 12-vuotias. Tähän kun lisää vielä slaavilaisen vieraanvaraisuuden, niin huhhuh. Mitään meiltä ei puuttunut ja Pavlo olisi maksanut dieselinkin paluumatkalle, mutta siitä sentään saimme kieltäydyttyä. Ei tällainen illanistuminen ja vieraanvaraisuus minulle kyllä sinänsä vieras ilmiö ole. Minun oli selvästi helpompi olla vastaanottavalla puolella kuin Danielin, kun kaikuja samanlaisesta kulttuuriperinnöstä kuin slovakialaisilla on selvästi nähtävillä omassa äidissäni! Mutta wow, viikonlopun aikana tuli siis nähtyä Brysselin nähtävyydet, syötyä niin simpukoita, vohveleita kuin suklaatakin, biletettyä diplomaattiseurassa ja vielä piipahdettua Düseldorfissakin!

Toinen hammaslääkärikäynti

Tänään oli sitten se toinen hammaslääkärikäynti. Nyt ei jännittänyt ja pelottanut yhtään niin paljon, kun tiesi minne pitää mennä ja hammaslääkärikin oli sama. Kaikki meni siis hyvin siihen asti, kunnes homma alkoi. Tällä kertaa ei laitettu puudutusta, koska hampaan pitäisi nyt olla käytännössä kuollut eikä tuntea mitään. Kun lääkäri oli poistanut väliaikaisen paikan, oli taas röntgenkuvien vuoro. Kuvia varten hampaan juuriin tungettiin nyt pitkät piikit (ilmeisesti juurten mittausta varten) ja itse kuvakin otettiin jotenkin erilailla vähän epämukavasti. Ei koskenut, mutta oli vähän hankala olo kun suuta piti pitää auki, koska yhdessä hampaassa tökötti neljä viissenttistä piikkiä. Sitten hammaslääkäri alkoi tehdä jotain rapsuttamista ja painelua juurille. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että jossain oli vielä joku toimiva hermo tai tulehdusta tai en tiedä mitä, mutta aina kun lääkäri osui tiettyyn kohtaan hammasta, vihlaisi aika kivasti. Äännähdyksistäni lääkäri sitten kai oppi välttelemään pahinta kohtaa, mutta en voinut mitään sille, että kaikki huomio keskittyi tässä vaiheessa sen odottamiseen, millon se taas osuu arkaan paikkaan. Rentoutuminen oli siis aika vaikeaa...

Selvisin kuitenkin loppuun asti. Minulle jäi kyllä taas kielimuurin takia epäselväksi, mitä tällä kertaa oikein tehtiin ja miksi sitä yhtä kohtaa aina vihlaisi, vaikka hammaslääkäri sitä selittikin. Lopuksi hän vielä ilmoitti, että ei tämä ollutkaan vielä tässä, vaan pitää tulla vielä kahdesti: ensin täytetään juuret ja viimeisellä kerralla sitten rakennetaan se hampaan päällisosan paikka. Että kahden viikon päästä sitten taas uudestaan... Nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä jos mikä kannustaa jatkossa käymään hammaslääkärissä useammin. Tähän koko rumbaan en yhden hemmetin hampaan takia halua enää toista kertaa ryhtyä!

Bremen

Päätin sitten vihdoin käydä tutustumassa Bremeniin. Olin kuullut varsin kaksijakoisia mielipiteitä paikasta: monet suomalaiset ja LonelyPlanet Germany kehuvat paikkaa kivaksi, kun taas osa saksalaisista väittää että kaupunki on tylsä. Vaikkakaan eivät toki hannoverilaiset: heillä ei ole varaa sanoa mitään negatiivista vanhasta hansakaupungista, kun Hannoverissa itsessään on moniin Saksan kaupunkeihin verrattuna jäljellä niin vähän vanhaa ja kaunista. Muutamaa kivaa kadunpätkää ja uutta raatihuonetta lukuun ottamatta Hannoverin keskusta se vasta tylsä onkin! Kiva shoppailuun jne kyllä, mutta ei kovinkaan kaunis, varsinkaan jos vertaa ympäröivien pikkukaupunkien kuvakirjamaiseen idylliin. Puhumattakaan tietysti Wienin keisarillisen loiston jäänteistä, joiden keskellä asuin viime syksyn. Toisaalta on muistettava, että koko Keski-Eurooppa on niin täynnä vanhaa ja kaunista, että jopa Hannoverissa on useita tavallisia asuintaloja jotka Suomessa sijaitessaan kuuluisivat kaupunkien tärkeimpiin nähtävyyksiin.

Mutta takaisin Bremeniin. Bremeniä voi ehkä kutsua tylsäksi – mutta vain vanhankaupungin ulkopuolella. Raatihuoneentori on ehdottomasti upea, voi vain kuvitella miltä sen loiston on täytynyt näyttää satoja vuosia sitten! Pidin kovasti myös sisältä jylhän komeasta Bremenin tuomiokirkosta (Dom St.Petri). Katedraalin erikoisuuksiin kuuluu sen lyijykellari, jonka kävin katsastamassa uteliaisuudesta, kun sisäänpääsy maksoi vain 1,40e. Kellarissa on niin kuiva ilma, että ruumiit muumioituvat, joten siellä on avonaisissa arkuissa näytillä kahdeksan ruumista 1600-1700 –luvuilta. Näyttivät muumioituneilta, mitä niistä nyt oikein muuta voi sanoa.


Bremen tietysti tunnetaan soittoniekoistaan. Kuten kuvasta näkyy, patsaan ympärys oli täynnä turisteja.


Bremenin raatihuone.


Raatihuoneen edessä oleva Rolandin patsas 1400-luvulta. Roland on siis se Rolandin laulun Roland.


Tämän kuoron näin kahdesti päivän aikana, ja molemmilla kerroilla olivat keränneet varsin suuren yleisön. No, kyllä ne laulaa osasivatkin. Mulla meni kyllä hetki tajuta, että kyse on venäläisestä kuorosta (olisihan se pitänyt univormusta ja haitarista arvata), mutta kaikki epäilys häipyi, kun ensimmäiset sävelet laulusta "Oi niitä aikoja" nousivat ilmoille. Kokemukseni mukaan jokainen venäläinen kuoro missäpäin maailmaa tahansa esittää aina ton kappaleen, eikä todellakaan sellasta iloista mustalaisversiota, vaan se aina alkaa sillä slaavilaisen melankolisella ja hitaalla tavalla ennenku "räjähtää" kertosäkeessä. (Jos teillä ei ole nyt aavistustakaan, mistä mä puhun, niin tässä vähän rokimpi versio, joka todistaa sen että se esitetään aina.)

(Koska mä nyt sukutaustastani huolimatta tarpeettomasti altistin rakkaan äitini hituselle puna-armeijan ihannointia, mun on luonnollisesti hyvitettävä tämä jollain. Jos tämä nyt vaikka tasapainottais tilannetta, ja toimis vähän samalla tavalla kuin katolilaisten avemariat synnin hyvittämiseksi? ;) )

Raatihuoneentorilta kävelin rautatieaseman turisti-infosta saamani turistikartan ohjeiden mukaan Schnooriin. Kartta on muuten melko huono, sitä on vaikea seurata, koska suurin osa kadunnimistä puuttuu. Schnoor on vanhojen kapeiden katujen sokkelo, entinen merimieskortteli ja punaisten lyhtyjen alue, mutta nykyään täynnä turisteja, pieniä putiikkeja ja ravintoloita. Kannattaa katsella ympärilleen ja kurkkia kapeisiinkin kulkuaukkoihin – niiden takaa voi löytyä kokonainen sisäpiha ja uusia katuja.


Näkymää Schnoorissa.

Schnoorilta kävelin Weserin rantaa seuraavalle rantabulevardille, jossa näytti olevan meneillään kirpputori. Saksalaisten kirpputorien tarjonta ei kyllä kokemukseni mukaan ole kauhean hyvää. Myöskään joenranta ei ollut niin kaunis kuin olisi voinut olla. Lopetin kartan esittämän kierroksen nousemalla ylös punatiilistä, 1930-luvun alussa rakennettua Böttcherstrassea, joka jo itsessään on nähtävyys.



Böttcherstrassea.

Kierroksen jälkeen vaeltelin Bremenin ostosalueelle, söin lounaaksi pikkupizzan ja jälkiruuaksi kaksi palloa jäätelöä, ja kävin katsastamassa paikallisen Thalia-kirjakaupan. Olinkin suunnitellut, että jos aikaa jää, kulutan loppuiltapäivän rautatieaseman vieressä sijaitsevassa Übersee-museossa. Äiti oli vielä lukenut uusimmasta Matkaopas-lehdestä, että siellä on nyt mielenkiintoinen kenkänäyttely. Museo oli kyllä kiva, mutta siitä puuttui ehkä vähän yhdistävä teema. Vaikutti vähän siltä, kuin joku olisi kerännyt kaikenmoisia mielenkiintoisia esineitä ympäri maailmaa (kaikkea afrikkalaisista naamioista mongolialaiseen jurttaan), laittanut ne sitten esille maanosittain jaoteltuna ja ripotellut sekaan luonnontieteellisistä museoista tuttuja dioraamoja täytettyine eläimineen. Lisäksi ylimmässä kerroksessa oli vielä erikseen näyttelyt, joista toinen kertoi Bremenin asemasta satamana ja toinen evoluutiosta. Jonkinlainen sekoitus luonnontieteellistä, kansantieteellistä ja paikallismuseota siis. Eniten pidin ensimmäisen kerroksen Aasia- ja Tyynenmeren saaret –osioista, koska minua jotenkin kiehtoo sinne tehtyjen löytöretkien historia. Valitettavasti osaa näyttelyistä kai juuri uusittiin, joten esimerkiksi Egyptin aarteet –osaa en nähnyt. Mutta hei, niitähän olenkin päässyt ihailemaan ihan paikan päällä, joten mitäs tuosta.

Kenkänäyttely oli ihan kiva, vaikka ei aiheuttanut mitään suuria intohimoja minussa. Eniten ihmetytti, miten suurin osa vanhoista naisten kengistä oli niin kauhean pieniä. 1800-luvun nyöritettävä naisten silkkisaapikas näytti suunnilleen siltä, ettei se mahtuisi monellekaan yli 12-vuotiaalle nykyisin, ja vielä 1920-luvun kengätkin näyttivät kauhean kapeilta.

Museoiden tarkoituksena on tietysti olla opettavaisia, ja kaksi uutta asiaa jäi minulle tälläkin kertaa mieleen:
1. On olemassa kala nimeltä airokala. Se on pitkä ja kapea, voi kasvaa yli kymmenen metrin mittaiseksi ja voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi merimiehet joskus uskoivat valtaviin merikäärmeisiin. Toinen syy voivat olla toisinaan jonossa uivat merikilpikonnat: kun kilpikonnien kilvet nousevat osaksi merenpinnan yläpuolelle, voivat ne näyttää erehdyttävästi merikäärmeen selältä.
2. Olen ihmetellyt, miksi täällä ei näy tavallisia harmaavariksia, vaan kaikki varikset ovat mustia. No sehän selvisi museossa olevasta harmaa- ja nokivaristen elinalueiden kartasta (tässä harmaavariksen ja tässä nokivariksen). Biologit kiistelevät edelleen siitä, voidaanko linnut oikeasti laskea eri lajeiksi vai ovatko ne vain eri rotuja, kun niiden elinalueiden rajalla esiintyy myös risteymiä.

Museoissa tykkään yleensä kuitenkin eniten niiden kaupoista. Valitettavasti Übersee-museon kauppa oli suljettu toistaiseksi. Museokäyntini jälkeen kävin siis ostamassa eväitä ja otin junan takaisin Hannoveriin.

Mitä muuta tällä viikolla on tapahtunut? Alkuviikosta oli taas harjoittelijoiden kuukausittainen tapaaminen. Kivaa oli, tutustuin taas pariin uuteen ihmiseen ja istuttiin kahvilassa yhteentoista. Perjantaina kävin ottamassa vihdoin sen ilmaisen flunssarokotteen töissä. Seurauksena on ollut arka olkalihas, mutta ei muita oireita. Töissä ei sen ihmeempiä ja hammaskipu poissa. Tiistaina onkin sitten se seuraava hammaslääkärikäynti. Ensi viikoksikaan ei mitään sen erityisempää näillä näkymin tiedossa.

Perinteisesti loppuun vielä pari kuvaa Bremenistä.

Elämäni urhein teko

Joskus lapsena valitin äidille, kuinka minua pelotti mennä hammaslääkäriin, ja äiti sanoi, ettei urheaa ole olla pelkäämättä, vaan se että pelkää ja menee silti, kuten minä tein. Vuosia kestäneiden oikomishoitojen takia jouduin tietysti käymään hammaslääkärissä säännöllisesti ja totuinkin rutiinitarkastuksiin (nään tosin edelleen puolipainajaisia siitä, miten takahampaassa kiinni oleva niskavedon metallilenkki lähtee irti, mikä tarkoitti aina hammaslääkärikäyntiä). Pelkäsin silti joka kerta joutuvani lähtemään vastaanotolta muutamaa hammasta köyhempänä. Hammaslääkärini taktiikka pelkäävää lasta kohtaan perustui nimittäin kahteen asiaan: 1. vähättelevällä äänensävyllä sanottu ”Ai niin, sinua aina pelottaa, turha tätä on pelätä.” ja 2. jos potilas kerran pelkää, niin ei sitten kerrota sille mitä tulossa on, kaivetaan vaan salaa pihdit esiin ja napataan hammas pois. No, koska minulla oli rutiinitarkastuksista jo kokemusta, tiesin kyllä aina jos käynti lähti menemään epäilyttävään suuntaan. Vaikka maitohampaiden poisvetäminen ei ehkä niin kivuliasta ollutkaan, niin se hetki kun tajusi, että nyt se ottikin pihdit esiin…

Kouluaikana raudoista päästyänikin kävin kiltisti rutiinitarkastuksissa, kun sellaiseen tuli kutsu. Yliopistoon mennessä tulikin sitten ongelma. Ensimmäisenä vuonna nimittäin kävin hammaslääkärissä, kun sinne kerran kutsuttiin kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat ilmaiseksi, mutta kun sen jälkeen olisi pitänyt aika aina varata itse, on se kyllä jäänyt tekemättä. Inhoan muutenkin ajanvarausta (ja muuta vastaavaa asioidenhoitoa) ja lääkärikäyntejä, ja hammaslääkäri on jotenkin päässyt nousemaan pelkolistani kärkeen – vaikka mikään mitä minulle on hammaslääkärissä tehty ei ole ollut varsinaisesti sietämätöntä ja suurin kipukin tulee monesti vasta jälkeenpäin leukoihin. Asiaa ei myöskään auta se, että Tapanin kautta olen päässyt näkemään myös tulevien hammaslääkäreiden juhlintaa, ja saanut huomata että valitettavasti ne ovat ihmisiä nekin…

Nyt kuitenkin kävi niin, että muutaman päivän verran alaleukani on ollut kauhean kipeä. Siis ei hampaat vaan leuka. Tiedän, että stressaantuneena narskutan hampaitani öisin ja viime kuukausina stressiä on tietysti riittänyt, joten epäilin, että leukanivel on ärtynyt siitä ja säteilee alas leukaa pitkin. Pari päivää kestin pehmeällä ruualla ja särkylääkkeillä, mutta tänä aamuna oli pakko myöntää totuus: ei se parane itsestään, hammaslääkäriin on mentävä. Kipu kun alkoi olla sellaista, että mulle olisi ollut ihan sama, vaikka hammaslääkäri olisi haukkunut maanrakoon niin minut kuin hammashoitoni ja sanonut, että kaikki mun hampaat tippuu parissa vuodessa, kunhan se vaan tekis kivulle jotain. Etsin sitten netistä Hannoverin hammaslääkäriasemia ja löysinkin sopivankuuloisen Ernst August Galerien yläkerrasta: auki joka päivä, arkisin 7-22, joten tarkoitettu nimenomaan hätätapauksiin, mutta tarjoaa myös normaalihoitoa. Aamulla siis soitto Frau L:lle ja sitten kohti keskustaa.

Ai pelottiko? Mitäs luulette? Pelkään siis hammaslääkäriä melkein eniten maailmassa ja tässä minä olin, menossa yksin vieraaseen hammaslääkäriin vieraassa maassa. Mä en oikein itsekään ymmärrä, miten mä joudun aina tälläsiin tilanteisiin ja toisaalta sitten kuitenkin selviän niistä. Vastaanoton tyttö ei puhunut englantia, mutta tunsi onneksi eurooppalaisen sairaanhoitokortin ja auttoi minua täyttämään tarvittavat lomakkeet. Sitten vaan istuin odottamaan. Odotusaika ei onneksi ollut pitkä, minut tuli pian hakemaan sellainen tosi nuori hammaslääkärityttö, ehkä vähän minua vanhempi. Katsoi mun suuhun, koputteli jollain hampaita, teki jonkinlaisen kylmätestin ja tuli siihen tulokseen, että yksi alatakahammas on ihan mäsä. Mun hampaathan ei yleensä ole ollut kovia reikiintymään ja hoidan hampaita aika tunnollisesti, mutta epäilen sen narskuttelun kuluttavaa vaikutusta osasyyllisenä. Sitten otettiin röntgenkuva, joka ilmeisesti vahvisti asian, koska seuraavaksi mulle työnnettiinkin puudutuspiikkiä ikeneen. Lääkäri kyllä teki parhaansa selittääkseen asian, mutta ei hirveästi osannut englantia ja mun lääketieteellinen saksa on edelleen vähän heikkoa. Hammas kuitenkin avattiin nyt ja kaavittiin puhtaaksi, että hermo paranee, ja mulle on sitten aika ensi viikolle, jolloin se täytetään. Ellen ole täysin väärässä, niin tämä on nyt sitten se pelätty juurihoito – ja itse asiassa sama, mitä varten Eva kävi siellä Slovakiassa hammaslääkärissä. Sain kokeilla kielellä avattua hammasta ja aikamoinen kolo siinä kyllä oli. Puudutuspiikki vaikutti muuten paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin mitä esim. lapsuudesta muistan. Lääkäri varmasti näki, että pelkäsin hirveästi, koska lupasi että jos koskee, saan nostaa käden ylös ja sitten keskeytetään heti ja laitetaan lisää ainetta. Ei koskenut, mutta aika epämiellyttävältähän se kuulostaa kun omaa hammasluuta kaavitaan puhtaaksi. Lopussa lääkäri myös sanoi, että ”Nyt menee enää minuutti, voit vaikka laskea kuudestakymmenestä takaisinpäin.”, mikä oli minusta hyvä keino.

Selvisin siis koettelemuksesta hengissä, eikä seuraavakaan kerta pelota niin paljon kun meni näin hyvin. Toivon nyt tosiaan, että se hammas oli oikeasti se syyllinen ja mun nivelkipu loppuu. Odotan tällä hetkellä kauhulla puudutuksen loppumista, koska kokemuksesta tiedän, että sitten alkaa kipu, ja se lääkärikin sanoi että päivän tai pari voi olla kipeät hampaat. Sitä paitsi puudutuskaan ei tunnu kovin kivalta, sellainen ärsyttävän paksu tunne huulessa. Kävinkin kaupassa ostamassa banaania, jugurttia, pussikeittoja yms. Toistaiseksi hintaa hammasoperaatiolle on tullut 10e, mutta saa nähdä sitten jos siihen tarvitsee paikkaa tms, niin pitää varmaan maksaa lisää. Mulla on kyllä matkavakuutus, joka sanoo korvaavansa väliaikaisen paikan (no koska se on matkavakuutus), mutta en mä kyllä ota mitään väliaikaista. Kun nyt kerran hammaslääkärille uskaltaudun, niin kerralla kuntoon sitten! Luulenpa tosin, että Suomeen palattuani pitäisi hampaat hoidattaa kunnolla kuntoon, lähinnä nimenomaan ton narskuttelun takia. Nyt ei tuo lääkärityttö maininnut asiaa sanallakaan, koska keskittyi tuohon hommaan, mutta kyllä mä varmaan loppujen lopuksi sellasen yökiskon tarviin, tai narskuttelen seuraavan stressin tullen loputkin alahampaani rikki.

Lüneburg ja ilotulitus

Lüneburg oli positiivinen yllätys, ja ehkä melkeinpä suosikkini tähän asti näkemistäni pikkukaupungeista (toisaalta hassua kutsua näitä pikkukaupungeiksi, kun ovat järjestään isompia kuin esim.Mikkeli). Ainakin sen voin myöntää, että vaikka olen kuullut kehuttavan Celleä niin Suomessa kuin täälläkin, niin sekä Goslar että Lüneburg menevät kyllä minusta Cellen ohi kauneudessa ja Hameln turistiystävällisyydessä. Positiivista kuvaa Lüneburgista auttoi myös sää, joka oli aurinkoinen ja kesäinen. Lämpötila lähenteli melkein hellelukemia, taisi olla viimeinen kunnon kesäpäivä tänä vuonna.

Koska täältä on Lüneburgiin kahden tunnin junamatka, tapasin Marin ja Saran Lüneburgin asemalla vasta puoli yhdeltä. Ajoitus oli siitä huono, että Saran päiväuniaika lähestyi, minkä takia hän oli vähän kiukkuinen. Pyöri mm. pienessä karusellissa niin kauan, että naama muuttui melkein vihreäksi, eikä pysynyt pystyssä enää istuallaankaan, mutta suuttui kun lähdimme eteenpäin. Pysähdyimmekin miltei heti alkuun jäätelökahvilan terassille nauttimaan lämpimästä säästä.


Jäätelökaakaota mulle ja Marille, pallo mansikkajäätelöä Saralle.

Kävimme katsomassa vanhaa kirkkoa, jossa oli varsin upeat urut 1500-luvulta ja erikoisuutena torni, joka on vinossa yhteen suuntaan 2,2m ja toiseen 1,3. Paikallisen tarinan mukaan kirkon arkkitehti oli niin suruissaan tästä seikasta, että yritti päättää päivänsä hyppäämällä tornista, mutta putosikin heinäkuormaan. Tästä pettyneenä herra lähti ryyppäämään, kompastui kännissä, löi päänsä ja kuoli. Epäilen vahvasti tarinan todenperäisyyttä, mutta kirkko oli hieno ja kunnostautui tarjoamalla lyhyitä esitteitä useissa kielissä, myös suomeksi! Teksti oli vielä käännetty kohtalaisen hyvin, vaikka sitä lukiessa välillä tuntui, että kääntäjä oli ehkä ollut varsin iäkäs.

Sara ilmoitti kirkon eteisessä, että tarvitsisi vaipanvaihdon, ja kyseli kirkkosaliin päästyämme kovaan ääneen, josko vaippa vaihdettaisiin siellä. Mari yritti selittää, ettei se nyt ehkä kuitenkaan olisi paras idea. Kirkon pientä lahjatavarakauppaa hoiti onneksi herttaisennäköinen valkotukkainen mummo, joka totta kai päästi Marin ja Saran käyttämään kirkon vessaa. Näytti juuri sellaiselta mummolta, joka ei kieltäisi mitään nuorelta raskaana olevalta naiselta pienen lapsen kanssa. (Ja jos nyt lisätään tähän vielä sellainen pieni kuusinkertaisen tädin kehityspsykologinen kommentti, niin luulenpa että Sara alkaa pian oppia kuivaksi. Vielä jokin aika sitten nimittäin kielsi aina topakasti, jos kysyttiin, onko vaipassa jotain, mutta nyt ilmoittaa asian itse – osoittaa siis jo asian jonkinasteista tiedostamista.)

Kirkon jälkeen kulutimme aikaa yksinkertaisesti käveleskelemällä ympäriinsä vanhankaupungin kaduilla ja kujilla. Osa Lüneburgin taloista on vinossa, koska alueelta on louhittu suolaa vuosisatoja, mikä on saanut maan painumaan. Lüneburg oli myös siitä erilainen verrattuna muihin tähän mennessä näkemiini pikkukaupunkeihin, että niitä ristikkotaloja ei juuri näkynyt. Sen sijaan vallalla oli sellainen hansatyyppinen tiiliarkkitehtuuri porrastettuine päätyineen. Myös Mari oli kovasti ihastunut Lüneburgiin (ja aurinkoiseen säähän), ja sanoi olon tuntuvan suorastaan siltä kuin olisi lomalla.


Sara olisi halunnut ihastella näitä hevosia useampaankin kertaan.

Joskus kolmen jälkeen aloimme etsiä ruokapaikkaa, koska Marin ja Saran piti lähteä puoli viiden junalla takaisin. Neljä tuntia riitti kyllä kaupungin katselemiseen hyvin. Istuimme lopulta italialaisen ravintolan punaruutuisin pöytäliinoin koristetulle terassille. Mari söi pizzaa ja minä valkosipuli-oliiviöljy-chili-spagettia, josta Sara verotti muutaman haarukallisen ja useamman kirsikkatomaatin. Jos nykyisessä pikaruokamaailmassa kaksivuotias tahtoo syödä tomaattia tai mitä tahansa muuta vihanneksia, niin minä en ainakaan kiellä! Loppuajan Sara viihdytti itseään leikkimällä, että pöytäliinaa paikallaan pitävä metalliosa on rannekoru. Ruuan jälkeen kävelimme asemalle. Junat Hannoveriin ja Hampuriin lähtivät onneksi miltei yhtä aikaa.

Lauantain ohjelmani ei kuitenkaan loppunut kotiinpaluuseen, koska tiesin, että Herrenhäuser Gärtenissä on viimeinen osa ilotulituksen maailmanmestaruuskisoista. Kisaesityksethän on jaettu tasaisesti kesälle niin, että toukokuussa on pari, sitten kesä-heinäkuussa pari ja elo-syyskuussa pari. Sinä aikana minkä olen täällä asunut on ollut kaksi ilotulitusta, mutta ensimmäisellä kerralla olin Hampurissa ja toisella kerralla unohdin koko jutun. No, lippu itse ilotulitukseen olisi maksanut 15-20 euroa, mutta arvasin kyllä, että eiköhän isoimmat paukut näe myös rajatun alueen ulkopuolelta ja että muillakin on varmasti sama ajatus. Katsoin kartasta päivällä, että pääsisin lähelle ilotulitusaluetta lähtemällä yksinkertaisesti kävelemään yhtä puistoa pitkin läheltä tätä mun kämppää. Puoli yhdeksältä lähdin liikeelle, mutta huomasin pettymyksekseni että puisto oli täysin pimeä. Kilometrin verran kävelyä yksin pilkkopimeässä puistossa? Ei kiitos. Seurasin sitten yhtä pariskuntaa, joilla näytti olevan sama suunta, ja kävelin suurimman osan matkaa ison tien vieressä, kunnes pariskunta siirtyi puiston puolelle kohdassa, jossa siellä oli jo muitakin. Matka oli pitempi kuin olin arvioinut, mutta lopulta juuri ennen ilotulituksen alkamista löysin sen odottamani väkijoukon ja ihan hyvän katselupaikan. Ja se ilotulitus oli kyllä hieno! Matalimmat pyroefektit näkyi kyllä vaan vähän puiden takaa, mutta suurin osahan ammutaan taivaalle. Esitys kesti 20 minuuttia, ja taivas näytti välillä kultaiselta itkupajulta, välillä kultaiselta vesiputoukselta (kulta oli selvästi ilotulituksen trendiväri). Välillä välähdykset oli niin kirkkaita, että melkein silmiin koski, ja lopussa paukut tuntuivat suorastaan tulevan päälle. Ihan viimeiset pamahdukset tuntuivat sydänalassakin.

Takaisin päätin tulla raitiovaunulla – olisin päässyt paljon helpommalla, jos olisin mennytkin sillä. Ratikka oli tietysti ihan täynnä, eivätkä kaikki mahtuneet edes kyytiin. Ratikkamatkaani hauskuutti n.4-5 paikallisen miehen ryhmä, joista yksi oli ollut ilmeisesti Helsingissä lähiaikoina ja kertoi tästä toisille (”Mitä suomalaiset tekevät talvella? – Saunovat ja naivat!”). Joku oli tainnut myös opettaa miehelle olennaista matkailusanastoa suomeksi, koska koko joukko hoki kovaan ääneen selvästi huvittuneena ”Ripuli! Ripuli!”. Olisin halunnut nähdä miesten ilmeet, kun olisivat huomanneet, että joku ymmärtää heitä, mutten keksinyt hyvää tapaa paljastaa kansallisuuttani siinä muutaman pysäkinvälin aikana.

Loppuun taas sekalaisia kuvia Lüneburgista.