Minun oli tarkoitus halloweenin kunniaksi laittaa tänä viikonloppuna erityinen halloween-postaus, mutta olen saanut jo niin paljon malttamattomia kyselyitä Suomi-esityksestäni, että hoidetaan se nyt ensin pois alta. Saatte halloween-extran sitten vähän myöhässä.
Kauan odotettu cross cultural ja stammtisch oli siis vihdoin torstaina. Hioin powerpointtejani vielä päivällä, mutta oikeastaan esityksen perusrunko oli ollut kasassa jo aika kauan. Tarjottavana mulla oli Fazerin vadelma-karpalo –suklaata, salmiakkisuklaata, Halvan salmiakkia, Pandan lakritsia ja Pågensin korvapuusteja. Kolme ensimmäistä Lotta ja Tapani raahasivat tänne, kaksi jälkimmäistä löysin Rewestä. Itse en alkanut korvapuusteja leipomaan, koska mun keittiön kaasu-uuni näyttää vähintäänkin epäilyttävältä. Lisäksi tarjolla oli juomia ja kolumbialainen Daniel oli tehnyt keittobanaaneista pieniä lättysiä, jotka tarjottiin tomaattisalsan kera.
Normaalisti cross culturalissa on ollut n.30-40 osallistujaa, mutta tällä kertaa tulijoita olikin yli 50! Olin kutsunut myös oman tiimini, heistä paikalle saapuivat Frau L. ja Frau M. Pomo ja Christinekin aikoivat tulla, mutta kumpikaan ei lopulta ehtinyt. Sain esiintyä ensin, ja esitys tuntui menevän hyvin. Ääneni kuului takapenkkiin asti ja sain yleisön myös muutamaan kertaan nauramaan. Esityksen jälkeen sainkin kehuja, aiheetkin olivat kuulemma oikein kiinnostavia. Ja ajatella, miten paljon pelkäsin esiintymistä kouluaikoina! Nykyään minulle ei ole enää mikään ongelma esiintyä yli 50 hengen edessä englanniksi. Jotain hyötyä kaikista niistä vuosien varrella esittelemistäni ryhmätöistä... Huomasin tosin, että ryhmän kanssa esittäminen on se normaalitilanne, koska käydessäni alussa läpi esityksen agendaa, lipsautin suustani että ”ensin puhumme...”.
Esitysten välissä pidettiin pieni tauko, jonka jälkeen Daniel esitteli Kolumbian. Tauon aikana päästiin nauttimaan tarjoiluista. Korvapuustit menivät kuin kuumille kiville, en itse saanut yhtään. Myös suklaa oli suosittua, viimeiset jäljellä olevat palaset menivät juuri ennen poislähtöä. Salmiakkia ja lakritsia jäi yli, suurin osa ei pitänyt salmiakista ollenkaan, mutta muutama kehui sitä myös herkulliseksi.
Kolumbia-esitys oli mielenkiintoinen, koska oli kiva kuulla maasta välillä muutakin kuin ainaisia huume- ja sissiuutisia. En esimerkiksi tiennyt, että Kolumbia on ainoa Etelä-Amerikan maa, jolla on rannikkoa niin Tyynellä valtamerellä kuin Atlantillakin. Siistittyämme esityksen jälkeen paikat jatkoimme Etelä-Amerikka –teemaa Bolero Barissa, jossa muuten söin herkullista curry-jogurtti –keittoa. Kerrankin juuri niin tulista kuin pitääkin! Puoli yhdeltätoista lähdimme kävellen kotiin, minä olin ihan rättiväsynyt, kun kauan odotettu esitys oli nyt vihdoin ohi.
Seuraavana päivänä sain vielä töissä paljon kehuja esityksestäni, ja keskustelimme Frau L:n kanssa Suomen opintotukijärjestelmästä ja yliopisto-opinnoista. Ilmeisesti esiintymistaitoni tosiaan olivat tehneet vaikutuksen, koska Frau L. alkoi yhtäkkiä kysellä kiinnostuksenkohteitani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Kun sanoin, että seuraavat pari vuotta aion viettää Suomessa, hän ehdotti että kokoontuisimme joulukuussa keskustelemaan yhden rekrytoinnista vastaavan kanssa, jotta Rengasfirmalla olisi tiedossa kiinnostuksenkohteeni mikäli Pohjoismaissa sattuisi avautumaan jotain sopivaa. Epätodennäköistähän se tietenkin on kun ottaa huomioon firman taloudellisen tilanteen ja sen, miten pieni organisaatio heillä on esimerkiksi Suomessa, mutten todellakaan odottanut mitään tällaista, joten suostuin ilomielin.
Muuten työviikko oli kohtalaisen kiireinen. Kerran kuussa tekemäni työntekijämääräraportin kanssa on ollut muutaman viikon ajan teknisiä ongelmia, kun ohjelma ei oikein tykkää uudesta Officesta, joka meille asennettiin vähän aikaa sitten. Muutaman viikon IT:n kanssa vatvomisen jälkeen saatiin asia kuntoon vihdoin keskiviikkona, eikä raporttikaan myöhästynyt – sen pitää olla perillä tietyillä henkilöillä vuorokausi ennen yhtä kokousta ja kokous oli perjantaiaamuna klo.7-8. Sain raportin lähetettyä keskiviikkona kolmelta, joten ylimääräistä aikaa jäi kokonaista puolisentoista tuntia, kun minun piti puoli viideltä kiiruhtaa hammaslääkäriin. Tekemistä oli myös torstain kuukausittaista BU HR –kokousta valmistellessa ja tietysti piti ehtiä ajatella sitä torstai-illan omaa esitystänikin. Ja sitten vielä perjantaina oli pakattava tavarat, jotka viikonlopun aikana siirretään meidän uuteen toimistoon samassa kerroksessa. Eipä siinä mitään, viikko meni tosi nopeasti, ja toivoisin oikeastaan tälläistä työmäärää useamminkin!
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Tapanin vierailu ja Lyypekki
Tapani saapui sitten viimein viikko sitten lauantaina. Olin tietysti innoissani, vaikkakin iloa laimensi ärsytys vuokraisäntää kohtaan, joka oli minulta kysymättä käynyt makuuhuoneessani perjantaina kun olin töissä. Oli kyllä ilmoittanut tulostaan edellisenä iltana puhelimitse (klo.23, arvatkaa olinko jo nukkumassa?), mutta ajattelin että käyttää vain keittiötä ja kylppäriä, kun sillä on oma huone täällä kans. Olikin sitten käynyt hakemassa paljonkin tavaroitaan mun huoneesta ja jättänyt lapun, että voisinko tyhjentää yhden hyllypenkin mun tavaroista, kun haluaisi viedä sen mukanaan. Eihän mun huoneessa tietysti mitään salaista ole, mutten silti tykkää että siellä on käyty kysymättä. Koska kyseinen tyyppi on täällä ollessaan aina myöhään ties missä, ja lähdin aamulla kohtalaisen aikaisin kohti Hampuria, jätin sitten hänelle lapun, että penkki on nyt tyhjä ja voisitko tulevaisuudessa mainita mulle, kun aiot mun huoneeseen. Muutenkaan en oikein tykkää siitä tyypistä, kun on niin erilainen kuin minä: sellainen epäsaksalaisen epäjärjestelmällinen hällä-väliä –suhtautuminen kaikkeen saa mut kiristelemään hampaita.
Mutta takaisin Tapaniin siis. Menin Hampurin kentälle Tapania vastaan, sitten menimme Marin luo syömään lounaaksi kotona tehtyä pizzaa. Tapani oli taas kiltisti raahannut mukanaan Marille ja Sebastianille Arnoldsin donitseja. Mua alkoi muutamaa päivää ennen Tapanin tuloa jo nolottaa se tavaramäärä, mitä raukka joutui kantamaan mun takia mukanaan: ne donitsit, Suomi-esitystä varten suklaata ja salmiakkia, xylitolpurkkaa, pari uhkaavasti loppumassa ollutta korvaamatonta kosmetiikkatuotetta, äidin lähettämän käsilaukun, kaks hametta… Toinen hankki ja raahasi kaiken valittamatta sanallakaan, vaikka mä aloitin viimeisen viikon sisällä varmaan joka kerta nettikeskustelut tyyliin ”Voisitko kulta tuoda vielä yhden jutun...?”. (Marin luona ei tietysti voitu Tommyn takia olla pitkään, kun allergialääkkeistä huolimatta Tapanin alkoi olla parin tunnin kuluttua taas vaikea hengittää.)
Sunnuntaina ei tehty mitään erikoista, paitsi käytiin syömässä rautatieaseman Noosoussa halpaa ja hyvää thaimaalaista. Maanantai-ilta vietettiin Ikeassa, koska tarvitsin porukoiden tuloa varten vieraspatjan ja halusin nähdä, oisko Sweden Shopissa mitään tarjottavaa siihen esitykseen (ei ollut, tai olis ollut lakkahilloa, mutta minkä kanssa sitä sitten ois tarjonnu?). Kävi hyvä tuuri, koska yhdellä saksalaisella harjoittelijalla, Birtellä, oli käytössä äitinsä auto ja myös asiaa Ikeaan, joten päästiin hänen kanssaan. Kukaan meistä ei ole Hannoverista, joten jouduttiin turvautumaan gps:n, joka osoittautui melkein yhtä huonoksi kuin Brysselin-matkan Emily. Oltiin välillä kaikki kolme täysin pihalla yrittäessämme seurata laitteen ohjeita. Löydettiin kuitekin lopulta perille, ja myöhemmin takaisin.
Tiistai-iltana käytiin melko laihoin tuloksin shoppailemassa, mutta keskiviikkona mentiin sen sijaan leffaan katsomaan englanninkielistä versiota Pixarin uudesta Up-leffasta. Koska näytös oli jo 17.40 ja koska kaikki muut, jotka alkuperäisversion halusivat nähdä olivat sen ilmeisesti katsoneet jo aiemmin, saimme yksityisnäytöksen. Ihan oikeasti, olimme ainoat ihmiset koko salissa! Se olikin ihan hyvä, koska vaikka leffa on varmasti lapsille hauska seikkailutarina, niin ainakin tällaiselle romanttiselle pehmolle se oli välillä ihan sydäntäraastava rakkaustarina. Itkin ihan valtoimenaan muutamaan kertaan, ja kyllä Tapanikin puristi mun kättä aika kovaa parissa kohdassa. Me samaistuttiinkin kyllä alkuleffan pääpariin aika vahvasti. Jos kiinnostaa, niin koko rakkaustarina oikeastaan löytyy tästä, vaikka on tietysti leffan kontekstissa nähtynä vielä koskettavampi. Tapani muuten on varma, että meidän häistä tulee tollaset kun ton pätkän alussa ;). (Nykyisestä pehmoudestani syytän Tapania ja siskon- ja veljenlapsia. Viimeksi olen itkenyt yhtä vuolaasti leffaa katsoessani, kun eräässä elokuvassa aivan Indin näköinen pikkuinen Dakota Fanning harhaili yksin ja eksyneenä jossain öisillä kaduilla. Minkähänlainen itkupilli musta tulee joskus jos saan omia lapsia?)
Torstain ja perjantain pidin lomaa, joten lähdimme torstaina päiväksi Lyypekkiin. Sää ei kyllä oikein suosinut, oli kylmää ja tuulista, mutta ei sentään satanut. Matkaan meni aikaa, koska matkustimme halvalla Quer-durchs-Land –lipulla, joka kelpaa vain paikallisjunissa, mutta säästö oli huomattava: selvisimme kahdestaan menopaluusta 39 eurolla. Kaupungissa kävelimme ympäriinsä nähtävyyksiä katsellen, söimme lounaaksi schnitzelit ja ennen paluuta kävimme vielä Cafe Niedereggerissä ihastelemassa marsipaanivalikoimia ja syömässä marsipaanivohvelit.
Lyypekin kuuluisa portti, joka on ainakin äidille varmasti tuttu Niedereggerin logosta.
Tapani katselee nähtävyyksiä ajatuksissaan.
Lyypekkiä.
Marsipaanivohveli.
Perjantai kulutettiin taas lähinnä laiskottelemalla, joitakin joululahjoja tuli tosin hankittua. Viimeistä iltaa yhdessä juhlistettiin juustoilla, viinillä, patongilla, rypäleillä ja Hogfather-dvd:llä. Alun perin tarkoitus oli kyllä mennä ulos syömään (ensin saksalaista, joka vaihtui intialaiseksi), mutta katsellessani joululahjoja yhdessä tavaratalossa tuli Tapani viereiseltä herkkuosastolta selittämään silmät pyöreinä, miten hyvää parmesaania siellä on maistatettavana. Juustotiskin edessä seisoessa suunnitelmat sitten muuttui, ja lopulta valittiin neljää erilaista juustoa, ja jotenkin onnistuttiin myös selvittämään haluamamme palvelutiskin myyjälle. Saman tavaratalon toinen myyjätäti yllätti minut alkoholia ostaessani. Täti katsoi minua nimittäin hetken tutkivasti ja kysyi sitten, saisiko tiedustella ikääni. Naurahdin epäuskoisen ilahtuneena ja kerroin olevani 25. Olin jo valmis kaivamaan ajokortin esiin, mutta täti sanoi minun näyttävän niin luotettavalta, että uskoo kyllä. Puolusteli sitten, että ikää on vaikea arvioida ja minähän voin ottaa kysymyksen kohteliaisuutena. Niin kuin tietysti otinkin. Vaikka minulta on viime vuosiin asti useinkin kysytty paperit Suomessa (nykyisin ei tosin enää supermarketeissa), niin en todellakaan odottanut joutuvani samaan tilanteeseen Saksassa, maassa jossa olen ollut laillisesti baarissa 17-vuotiaana! Suomessakin on papereita tarvinnut näyttää enää harvenevassa määrin. Oulun Raksilan Alkossa oli jopa lappu, että paperit kysytään kaikilta, jotka näyttävät alle 25-vuotiailta, mutta minulle myytiin viinitonkka mukisematta. Kauhistuneena kyselin silloin Tapanilta, kuinka paljon ikäistäni vanhemmalta mahdan oikein näyttää. Saksalaisen kassatädin kysymys oli siis todellakin kohteliaisuus!
Lauantaiaamuna piti saada pakattua Tapanin loput tavarat, siistittyä huone ja valmistauduttua lähtöön ennen yhdeksää. Tehokkuus- ja työnjohtovaihteeni meni päälle ja saimme kaiken valmiiksi ajoissa, mutta Tapani tuijotti minua koko aamun kuin pommia, jonka sytytyslanka jo palaa (siis silloin kun ei ollut tekemässä jotain määräämääni tehtävää). Tuntee minut kyllä hyvin, en pidä kiireestä ja aikaisehko herätys yhdistettynä nopeaan pakkaamiseen ja viimeisen aamun tunnekuohuihin olisi hyvinkin voinut johtaa jonkinlaiseen, Tapanille jo kohtalaisen tuttuun ”mitä-sinä-siinä-seisot-meillä-ei-ole-aikaa-me-ei-ehditä-ikinä-mikset-tehnyt-tätä-aiemmin-tee-nyt-jotain-täällä-näyttää-kauhealta-tulee-ikävä”-romahdukseen. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan tullut ja junassa vihdoin Tapani-parkakin uskalsi rentoutua.
Jätettyäni Tapanin lentokentälle menin Marin luo viettämään iltapäivän Marin, Saran ja Tommyn seurassa. Tommy kiehnäsi ihan vieressä, ja päiväunilta herättyään myös Sara liittyi seuraan. Minulla oli siis välillä kyljessä kiinni kaksi vauvaa :). Vaikka eihän Sara enää mikään vauva ole, herranjestas että sillä riittää energiaa leikkimiseen, juoksemiseen, hyppimiseen, tanssimiseen ja selittämiseen, yleensä kaikkiin yhtä aikaa. Siinä meinasi kädessä valmiina oleva suklaakeksikin unohtua ja sulaa, kun piti leikkiä ja selittää asioita ja paijata Tommya jne.
Illalla palasin sitten Hannoveriin. Jännitystä matkaan toi kun pian Hampurista lähdön jälkeen kuuluteltiin ensin turvamiehiä ja sitten Lüneburgissa ilmoitettiin, että nyt odotetaan ambulanssia. Lähdettiin lopulta 20 minuuttia myöhässä eteenpäin, mutta juna sai onneksi kirittyä ajan kiinni ja saapui aika hyvin aikataulussa perille.
Tapaninkin paluumatka oli sujunut hyvin. Jouduttiin tosin tekemään pieniä järjestelyjä, kun piti saada viikolla ostetun Jaanikan 7-vuotislahjan toimitus sumplittua, ettei lahja lojuisi Oulussa jouluun saakka. Kuriiriksi jo lupautunut Lotta kun tietysti lähtikin viikonlopuksi Pieksämäelle, koska sai käyttöönsä Hannelen auton viikoksi. Äiti, Hyde ja lapset on nimittäin parhaillaan viikon lomalla Egyptissä. Onneksi veljenvaimoni Jenni suostui kuljettamaan Tapanin lyhyellä varoitusajalla lentokentältä Tapanin veljen luokse Viikkiin ja otti samalla tuomiset, jotka Lotta sitten hakee Jenniltä alkuviikosta. Jaanikan lahja odottaa tyttöä siis autossa, kun palaavat Suomeen tiistaina. Kiitos vielä kerran Jennille! (Jenni-parka yritti kyllä puolustautua tekstarilla, että Lotallakin on auto ja etteivät äiti, Hyde ja kakarat enää tiistaina tulisi käymään heillä, mutta julmasti torppasin nämä ajatukset ja puolipakotin raukan lauantaiajelulle lentoasemalle ja Viikkiin – ja vielä juuri kun suurin osa lapsista oli ripoteltu sukulaisille yökylään ja kotona oli vain pikkuinen Emppu. Sori Jenni!)
Tällä viikolla onkin sitten edessä kaikenlaista. Töissä muutamme samassa kerroksessa uusiin tiloihin, ja tekemistä riittää varmasti muutenkin kun olin viime viikolla vain kolme päivää paikalla. Keskiviikkona olisi taas hammaslääkäri ja torstaina vihdoin se Suomi-esitys ja sen jälkeen Stammtisch. Näin viime yönä jo esityksestä untakin!
Mutta takaisin Tapaniin siis. Menin Hampurin kentälle Tapania vastaan, sitten menimme Marin luo syömään lounaaksi kotona tehtyä pizzaa. Tapani oli taas kiltisti raahannut mukanaan Marille ja Sebastianille Arnoldsin donitseja. Mua alkoi muutamaa päivää ennen Tapanin tuloa jo nolottaa se tavaramäärä, mitä raukka joutui kantamaan mun takia mukanaan: ne donitsit, Suomi-esitystä varten suklaata ja salmiakkia, xylitolpurkkaa, pari uhkaavasti loppumassa ollutta korvaamatonta kosmetiikkatuotetta, äidin lähettämän käsilaukun, kaks hametta… Toinen hankki ja raahasi kaiken valittamatta sanallakaan, vaikka mä aloitin viimeisen viikon sisällä varmaan joka kerta nettikeskustelut tyyliin ”Voisitko kulta tuoda vielä yhden jutun...?”. (Marin luona ei tietysti voitu Tommyn takia olla pitkään, kun allergialääkkeistä huolimatta Tapanin alkoi olla parin tunnin kuluttua taas vaikea hengittää.)
Sunnuntaina ei tehty mitään erikoista, paitsi käytiin syömässä rautatieaseman Noosoussa halpaa ja hyvää thaimaalaista. Maanantai-ilta vietettiin Ikeassa, koska tarvitsin porukoiden tuloa varten vieraspatjan ja halusin nähdä, oisko Sweden Shopissa mitään tarjottavaa siihen esitykseen (ei ollut, tai olis ollut lakkahilloa, mutta minkä kanssa sitä sitten ois tarjonnu?). Kävi hyvä tuuri, koska yhdellä saksalaisella harjoittelijalla, Birtellä, oli käytössä äitinsä auto ja myös asiaa Ikeaan, joten päästiin hänen kanssaan. Kukaan meistä ei ole Hannoverista, joten jouduttiin turvautumaan gps:n, joka osoittautui melkein yhtä huonoksi kuin Brysselin-matkan Emily. Oltiin välillä kaikki kolme täysin pihalla yrittäessämme seurata laitteen ohjeita. Löydettiin kuitekin lopulta perille, ja myöhemmin takaisin.
Tiistai-iltana käytiin melko laihoin tuloksin shoppailemassa, mutta keskiviikkona mentiin sen sijaan leffaan katsomaan englanninkielistä versiota Pixarin uudesta Up-leffasta. Koska näytös oli jo 17.40 ja koska kaikki muut, jotka alkuperäisversion halusivat nähdä olivat sen ilmeisesti katsoneet jo aiemmin, saimme yksityisnäytöksen. Ihan oikeasti, olimme ainoat ihmiset koko salissa! Se olikin ihan hyvä, koska vaikka leffa on varmasti lapsille hauska seikkailutarina, niin ainakin tällaiselle romanttiselle pehmolle se oli välillä ihan sydäntäraastava rakkaustarina. Itkin ihan valtoimenaan muutamaan kertaan, ja kyllä Tapanikin puristi mun kättä aika kovaa parissa kohdassa. Me samaistuttiinkin kyllä alkuleffan pääpariin aika vahvasti. Jos kiinnostaa, niin koko rakkaustarina oikeastaan löytyy tästä, vaikka on tietysti leffan kontekstissa nähtynä vielä koskettavampi. Tapani muuten on varma, että meidän häistä tulee tollaset kun ton pätkän alussa ;). (Nykyisestä pehmoudestani syytän Tapania ja siskon- ja veljenlapsia. Viimeksi olen itkenyt yhtä vuolaasti leffaa katsoessani, kun eräässä elokuvassa aivan Indin näköinen pikkuinen Dakota Fanning harhaili yksin ja eksyneenä jossain öisillä kaduilla. Minkähänlainen itkupilli musta tulee joskus jos saan omia lapsia?)
Torstain ja perjantain pidin lomaa, joten lähdimme torstaina päiväksi Lyypekkiin. Sää ei kyllä oikein suosinut, oli kylmää ja tuulista, mutta ei sentään satanut. Matkaan meni aikaa, koska matkustimme halvalla Quer-durchs-Land –lipulla, joka kelpaa vain paikallisjunissa, mutta säästö oli huomattava: selvisimme kahdestaan menopaluusta 39 eurolla. Kaupungissa kävelimme ympäriinsä nähtävyyksiä katsellen, söimme lounaaksi schnitzelit ja ennen paluuta kävimme vielä Cafe Niedereggerissä ihastelemassa marsipaanivalikoimia ja syömässä marsipaanivohvelit.
Lyypekin kuuluisa portti, joka on ainakin äidille varmasti tuttu Niedereggerin logosta.
Tapani katselee nähtävyyksiä ajatuksissaan.
Lyypekkiä.
Marsipaanivohveli.
Perjantai kulutettiin taas lähinnä laiskottelemalla, joitakin joululahjoja tuli tosin hankittua. Viimeistä iltaa yhdessä juhlistettiin juustoilla, viinillä, patongilla, rypäleillä ja Hogfather-dvd:llä. Alun perin tarkoitus oli kyllä mennä ulos syömään (ensin saksalaista, joka vaihtui intialaiseksi), mutta katsellessani joululahjoja yhdessä tavaratalossa tuli Tapani viereiseltä herkkuosastolta selittämään silmät pyöreinä, miten hyvää parmesaania siellä on maistatettavana. Juustotiskin edessä seisoessa suunnitelmat sitten muuttui, ja lopulta valittiin neljää erilaista juustoa, ja jotenkin onnistuttiin myös selvittämään haluamamme palvelutiskin myyjälle. Saman tavaratalon toinen myyjätäti yllätti minut alkoholia ostaessani. Täti katsoi minua nimittäin hetken tutkivasti ja kysyi sitten, saisiko tiedustella ikääni. Naurahdin epäuskoisen ilahtuneena ja kerroin olevani 25. Olin jo valmis kaivamaan ajokortin esiin, mutta täti sanoi minun näyttävän niin luotettavalta, että uskoo kyllä. Puolusteli sitten, että ikää on vaikea arvioida ja minähän voin ottaa kysymyksen kohteliaisuutena. Niin kuin tietysti otinkin. Vaikka minulta on viime vuosiin asti useinkin kysytty paperit Suomessa (nykyisin ei tosin enää supermarketeissa), niin en todellakaan odottanut joutuvani samaan tilanteeseen Saksassa, maassa jossa olen ollut laillisesti baarissa 17-vuotiaana! Suomessakin on papereita tarvinnut näyttää enää harvenevassa määrin. Oulun Raksilan Alkossa oli jopa lappu, että paperit kysytään kaikilta, jotka näyttävät alle 25-vuotiailta, mutta minulle myytiin viinitonkka mukisematta. Kauhistuneena kyselin silloin Tapanilta, kuinka paljon ikäistäni vanhemmalta mahdan oikein näyttää. Saksalaisen kassatädin kysymys oli siis todellakin kohteliaisuus!
Lauantaiaamuna piti saada pakattua Tapanin loput tavarat, siistittyä huone ja valmistauduttua lähtöön ennen yhdeksää. Tehokkuus- ja työnjohtovaihteeni meni päälle ja saimme kaiken valmiiksi ajoissa, mutta Tapani tuijotti minua koko aamun kuin pommia, jonka sytytyslanka jo palaa (siis silloin kun ei ollut tekemässä jotain määräämääni tehtävää). Tuntee minut kyllä hyvin, en pidä kiireestä ja aikaisehko herätys yhdistettynä nopeaan pakkaamiseen ja viimeisen aamun tunnekuohuihin olisi hyvinkin voinut johtaa jonkinlaiseen, Tapanille jo kohtalaisen tuttuun ”mitä-sinä-siinä-seisot-meillä-ei-ole-aikaa-me-ei-ehditä-ikinä-mikset-tehnyt-tätä-aiemmin-tee-nyt-jotain-täällä-näyttää-kauhealta-tulee-ikävä”-romahdukseen. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan tullut ja junassa vihdoin Tapani-parkakin uskalsi rentoutua.
Jätettyäni Tapanin lentokentälle menin Marin luo viettämään iltapäivän Marin, Saran ja Tommyn seurassa. Tommy kiehnäsi ihan vieressä, ja päiväunilta herättyään myös Sara liittyi seuraan. Minulla oli siis välillä kyljessä kiinni kaksi vauvaa :). Vaikka eihän Sara enää mikään vauva ole, herranjestas että sillä riittää energiaa leikkimiseen, juoksemiseen, hyppimiseen, tanssimiseen ja selittämiseen, yleensä kaikkiin yhtä aikaa. Siinä meinasi kädessä valmiina oleva suklaakeksikin unohtua ja sulaa, kun piti leikkiä ja selittää asioita ja paijata Tommya jne.
Illalla palasin sitten Hannoveriin. Jännitystä matkaan toi kun pian Hampurista lähdön jälkeen kuuluteltiin ensin turvamiehiä ja sitten Lüneburgissa ilmoitettiin, että nyt odotetaan ambulanssia. Lähdettiin lopulta 20 minuuttia myöhässä eteenpäin, mutta juna sai onneksi kirittyä ajan kiinni ja saapui aika hyvin aikataulussa perille.
Tapaninkin paluumatka oli sujunut hyvin. Jouduttiin tosin tekemään pieniä järjestelyjä, kun piti saada viikolla ostetun Jaanikan 7-vuotislahjan toimitus sumplittua, ettei lahja lojuisi Oulussa jouluun saakka. Kuriiriksi jo lupautunut Lotta kun tietysti lähtikin viikonlopuksi Pieksämäelle, koska sai käyttöönsä Hannelen auton viikoksi. Äiti, Hyde ja lapset on nimittäin parhaillaan viikon lomalla Egyptissä. Onneksi veljenvaimoni Jenni suostui kuljettamaan Tapanin lyhyellä varoitusajalla lentokentältä Tapanin veljen luokse Viikkiin ja otti samalla tuomiset, jotka Lotta sitten hakee Jenniltä alkuviikosta. Jaanikan lahja odottaa tyttöä siis autossa, kun palaavat Suomeen tiistaina. Kiitos vielä kerran Jennille! (Jenni-parka yritti kyllä puolustautua tekstarilla, että Lotallakin on auto ja etteivät äiti, Hyde ja kakarat enää tiistaina tulisi käymään heillä, mutta julmasti torppasin nämä ajatukset ja puolipakotin raukan lauantaiajelulle lentoasemalle ja Viikkiin – ja vielä juuri kun suurin osa lapsista oli ripoteltu sukulaisille yökylään ja kotona oli vain pikkuinen Emppu. Sori Jenni!)
Tällä viikolla onkin sitten edessä kaikenlaista. Töissä muutamme samassa kerroksessa uusiin tiloihin, ja tekemistä riittää varmasti muutenkin kun olin viime viikolla vain kolme päivää paikalla. Keskiviikkona olisi taas hammaslääkäri ja torstaina vihdoin se Suomi-esitys ja sen jälkeen Stammtisch. Näin viime yönä jo esityksestä untakin!
torstai 15. lokakuuta 2009
Budapestiin marraskuussa!
Jotkut saattaakin muistaa, että kävin viime syksynä Pariisissa CEMS Career Forumissa. Tänä syksynä vastaava tapahtuma järjestetään Budapestissa. Alunperin mun ei ollut tarkoitus mennä, koska mulla on jo (niinkun näette) se kansainvälinen harjoittelu ja oikeita töitä olis tarkoitus etsiä Suomesta, eikä ne mua kiinnostavimmat yritykset edes ole mukana. En siis hakenut mihinkään haastatteluihin. Myös lentolipputilanne näytti huonolta, kun Hannoverista ei ole suoria lentoja ja Hampurista lennot oli kalliita.
Mitä enemmän kaikki CEMS-kaverit kuitenkin alko puhua aiheesta facebookissa, sitä enemmän mua alkoi kiinnostaa mennä joka tapauksessa. Pääsishän siellä näkemään samalla niin tuttuja Wienistä kuin viime keväältä Helsingistäkin. Kun sitten yksi minua kiinnostava yritys vielä ilmoitti kuitenkin olevansa paikalla, aloin katsella lentolippuja. Ensin jouduin pettymään: pe-su lippuja ei ollut, to-su maksoi jotain 500e! Onneksi selailin kuiten Hampurista suoraa reittiä Budapestiin lentävän Malevin sivuja, ja huomasin että jos lähden perjantai-iltana ja palaan maanantaina, lippujen hinta suorastaan romahtaa. Mulla on ehkä joka tapauksessa yksi lomapäivä suunnittelematta (jos siis jouluaatosta ja uudenvuodenaatosta ei menekään puolta päivää molemmista, mutta tää on vielä selvityksen alla) ja jos ei ole, niin voin aina tehdä sitten ne tunnit sisään toiste. Perjantain lento lähtee vasta kahdeksan aikoihin illalla, joten ehdin Hampuriin hyvin töiden jälkeen. Maanantaiksi oli kaksi vaihtoehtoa: aikaisin aamulla tai alkuillasta. Koska aamulento oli epämiellyttävän aikaisin, mutta olisin siitä huolimatta ehtinyt töihin vain pariksi tunniksi, päätin valita sen alkuiltalennon, jonka jälkeen ehdin vielä ihan ihmisten aikoihin Hannoveriin. Liput on nyt varattu, hintaa tuli 154e! Ja koska career forum ja sen jälkeiset bileet on lauantaina, jää mulle vielä koko sunnuntai ja maanantaiaamupäivä aikaa Budapestissä!
Seuraava ongelma oli tietysti majoitus. Järjestäjät olivat ystävällisesti laittaneet hotelli- ja hostellivaihtoehtoja nettisivuilleen, mutta ajattelin ensin kysellä muilta, ovatko jo varanneet majoituksen ja jos joku haluaisi jakaa huoneen mun kanssa tai isommalla porukalla. Tulee kuitenkin aina huomattavasti halvemmaksi kuin yhden hengen huone. Kävikin superhyvä tuuri! Italialainen Maria, joka oli mun kanssa keväällä samassa KONE-projektiryhmässä, kysyi haluaisinko jakaa huoneen hänen kanssaan. Parasta tässä oli se, että Maria on tällä hetkellä harjoittelijana Brysselissä Starwood Hotelsilla, joten saisi työntekijätarjouksen Budapestin LeMeridien-hotelliin. Hinta on vain 69usd=47e/huone/yö! Siis vähän päälle kakskymppiä per henki! Aivan käsittämätön hinta! Tohon tulee kyllä vielä vähän veroja päälle, mutta silti! LeMeridien on ihan keskustassa (jos tunnette Budapestia, voitte katsoa sijainnin tästä)ja 4-5 tähden hotelli! Normaalihinnat on tietysti yli sata euroa yö. Koska Marian lennot on perjantaina ja sunnuntaina, joudun maksamaan su-ma –yön yksin, mutta 47e (+verot) on silti vähemmän kuin yhden hengen huoneet monissa huonompitasoisissa hotelleissa.
Nyt olen tosi innoissani lähdössä! Ajankohta on siis tarkemmin sanottuna 13.-16.11., eli enää kuukausi. Budapestissahan me käytiin Tapanin kanssa tammikuun alussa, joten kaupunkikin on tuttu, ja pidinkin paikasta kovasti. Nyt vaan täytyy toivoa, että mahdollisimman moni CEMS-tuttu olisi paikalla. Niin, ja kai sitä täytyy muistaa ajatella sitä career forumiakin eikä vaan sosialisointia, joten CV on päivitettävä ja sellaista. Mutta jee, Budapest! Ja jee, LeMeridien! Kyllä siellä sitten kelpaa leikkiä oikeaa aikuista bisnesnaista, kun istuskelee puku päällä LeMeridienin aulabaarissa ;)
Ilonaihetta on muuten myös siinä, että Tapani saapuu lauantaina. Blogissa voi siis olla viikon ajan hiljaista, katsotaan nyt.
Mitä enemmän kaikki CEMS-kaverit kuitenkin alko puhua aiheesta facebookissa, sitä enemmän mua alkoi kiinnostaa mennä joka tapauksessa. Pääsishän siellä näkemään samalla niin tuttuja Wienistä kuin viime keväältä Helsingistäkin. Kun sitten yksi minua kiinnostava yritys vielä ilmoitti kuitenkin olevansa paikalla, aloin katsella lentolippuja. Ensin jouduin pettymään: pe-su lippuja ei ollut, to-su maksoi jotain 500e! Onneksi selailin kuiten Hampurista suoraa reittiä Budapestiin lentävän Malevin sivuja, ja huomasin että jos lähden perjantai-iltana ja palaan maanantaina, lippujen hinta suorastaan romahtaa. Mulla on ehkä joka tapauksessa yksi lomapäivä suunnittelematta (jos siis jouluaatosta ja uudenvuodenaatosta ei menekään puolta päivää molemmista, mutta tää on vielä selvityksen alla) ja jos ei ole, niin voin aina tehdä sitten ne tunnit sisään toiste. Perjantain lento lähtee vasta kahdeksan aikoihin illalla, joten ehdin Hampuriin hyvin töiden jälkeen. Maanantaiksi oli kaksi vaihtoehtoa: aikaisin aamulla tai alkuillasta. Koska aamulento oli epämiellyttävän aikaisin, mutta olisin siitä huolimatta ehtinyt töihin vain pariksi tunniksi, päätin valita sen alkuiltalennon, jonka jälkeen ehdin vielä ihan ihmisten aikoihin Hannoveriin. Liput on nyt varattu, hintaa tuli 154e! Ja koska career forum ja sen jälkeiset bileet on lauantaina, jää mulle vielä koko sunnuntai ja maanantaiaamupäivä aikaa Budapestissä!
Seuraava ongelma oli tietysti majoitus. Järjestäjät olivat ystävällisesti laittaneet hotelli- ja hostellivaihtoehtoja nettisivuilleen, mutta ajattelin ensin kysellä muilta, ovatko jo varanneet majoituksen ja jos joku haluaisi jakaa huoneen mun kanssa tai isommalla porukalla. Tulee kuitenkin aina huomattavasti halvemmaksi kuin yhden hengen huone. Kävikin superhyvä tuuri! Italialainen Maria, joka oli mun kanssa keväällä samassa KONE-projektiryhmässä, kysyi haluaisinko jakaa huoneen hänen kanssaan. Parasta tässä oli se, että Maria on tällä hetkellä harjoittelijana Brysselissä Starwood Hotelsilla, joten saisi työntekijätarjouksen Budapestin LeMeridien-hotelliin. Hinta on vain 69usd=47e/huone/yö! Siis vähän päälle kakskymppiä per henki! Aivan käsittämätön hinta! Tohon tulee kyllä vielä vähän veroja päälle, mutta silti! LeMeridien on ihan keskustassa (jos tunnette Budapestia, voitte katsoa sijainnin tästä)ja 4-5 tähden hotelli! Normaalihinnat on tietysti yli sata euroa yö. Koska Marian lennot on perjantaina ja sunnuntaina, joudun maksamaan su-ma –yön yksin, mutta 47e (+verot) on silti vähemmän kuin yhden hengen huoneet monissa huonompitasoisissa hotelleissa.
Nyt olen tosi innoissani lähdössä! Ajankohta on siis tarkemmin sanottuna 13.-16.11., eli enää kuukausi. Budapestissahan me käytiin Tapanin kanssa tammikuun alussa, joten kaupunkikin on tuttu, ja pidinkin paikasta kovasti. Nyt vaan täytyy toivoa, että mahdollisimman moni CEMS-tuttu olisi paikalla. Niin, ja kai sitä täytyy muistaa ajatella sitä career forumiakin eikä vaan sosialisointia, joten CV on päivitettävä ja sellaista. Mutta jee, Budapest! Ja jee, LeMeridien! Kyllä siellä sitten kelpaa leikkiä oikeaa aikuista bisnesnaista, kun istuskelee puku päällä LeMeridienin aulabaarissa ;)
Ilonaihetta on muuten myös siinä, että Tapani saapuu lauantaina. Blogissa voi siis olla viikon ajan hiljaista, katsotaan nyt.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Lotan vierailu (ja saksalainen saunakokemus)
Vaikea käsittää, että on jo lokakuu, vastahan minä saavuin tänne! Syksy on kuitenkin jo niin pitkällä, että ”vierailuviikkoni” ovat alkaneet: ensin Lotta ja ensi viikolla Tapani. Lotta saapui Ryanairilla Bremenin kautta, menin torstaina rautatieasemalle suoraan vastaan. Lotta-paran matkalaukusta oli lennon aikana hävinnyt pyörä, mutta oli onneksi saanut uuden laukun tilalle. Veimme siis tavarat taas mun luo ja vietimme illan keskustassa: ensin illallista, ja sitten epämääräistä keskustan esittelyä, että Lotta olisi seuraavana päivänä edes jokseenkin kartalla joutuessaan viettämään kaupungilla yksin aikaa.
Perjantaina piti sataa, mutta onneksi aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, vaikka lämpötila jäikin aika alhaiseksi. Lähdin töistä vähän aiemmin ja tapasin Lotan keskustassa. Lotta oli päivän aikana ennättänyt ostaa itselleen ainakin yhdet kengät, ja ilmeisesti saanut ajan kulumaan ihan hyvin. Kävelimme läpi sen tutun vanha raatihuone-ristikkotalot-uusi raatihuone –kierroksen, tosin tällä kertaa emme pysähtyneet jätskille Tapanin lempparipaikkaan. Sen sijaan kävimme syömässä kohtalaisen halpaa mutta aika mitäänsanomatonta kiinalaista, ja jälkiruuaksi jätskillä toisessa jäätelökahvilassa. Lotta oli vieraistani ensimmäinen, jota jäätelökahviloiden upeat jätskiannokset eivät kiinnostaneet ollenkaan , joten tyydyimme valitsemaan muutamat irtopallot kassalta. Paikka oli kyllä selvästi kalliimmasta päästä, ehkä mun olisi pitänyt sittenkin viedä Lotta joko sinne Tapanin vakiopaikkaan tai siihen Ernst August Galeriessa olevaan, niissä on molemmissa halvemmat hinnat ja parempi valikoima kivoja annoksia.
Seuraavaksi kävimme katsastamassa Hannoverin Oktoberfestin, joka oli kyllä enemmän tivoli kuin olutjuhla, oluttelttojakin oli vain yksi. Porukkaa ei ollut hirveästi, ja kaikki perinteiset tivoliherkut (suklaaseen kastetut hedelmät, schmalzkuchenit, crepesit) jäi maistamatta, koska oltiin vielä niin täynnä. Olutteltassakaan ei käyty, kun siellä oli ihan tyhjää, eikä oluesta kumpikaan tykätä. Auringon laskiessa myös ilma kylmeni selvästi, joten kun oli kierretty koko alue kertaalleen, päätettiin lähteä. Mielenkiintoisimmaksi kokemukseksi jäi nähdä, kuinka yksi laite jumittui kesken niin, että matkustajat istuivat ylhäällä vinossa. Pääsivät kyllä sitten turvallisesti alas ja saivat rahansa takaisin. Eniten mua jännitti yhden isän puolesta, kun sen n.11-vuotias tytär oli halunnut laitteeseen yksin ja juuri ylittänyt pituusrajan. Tyttö ei alas päästyään näyttänyt olevan moksiskaan, mutta se isäparka oli varmasti paniikissa!
Koska kello oli vasta jotain vähän yli kahdeksan, päätettiin mennä vielä keskustan ExtraBlattiin juomaan yhdet cocktailit. Lopulta juotiin tietysti kahdet ja syötiin annos ranskalaisia samalla. Koska täällä ei ole tullut juuri alkoholia juotua, sai kaksikin drinkkiä meidät kikattelemaan aika kivasti loppuajan. Koska huomattiin että pää ei kolmansia drinkkejä kestäisi, lähdettiin jo kymmeneltä. Se osoittautuikin täydelliseksi ajoitukseksi, koska Oktoberfestillä oli juuri ilotulitus joka näkyi keskustaan saakka, ehkä jopa paremmin kuin jos olisimme olleet paikanpäällä.
Lauantaina aamupäivällä ajelimme junalla Hampuriin, jossa Mari oli meitä vastassa. Iltapäivän ohjelmaksi oli sovittu käynti kylpyläntapaisessa uimahallissa, ja koska Saraa ei tarvinnut ottaa mukaan, päätimme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä samalla saunassa. Täällä on nimittäin saunaosastot erikseen, eikä sinne saa viedä lapsia. Sisäänpääsykin maksoi 15e pelkästään sen saunan takia – esimerkiksi kolmen tunnin uiminen maksoi 6,50e ilman saunaa. Mä en kyllä ihan ymmärrä, miten siellä voisi uida kolme tuntia lämmittelemättä välillä saunassa, varsinkin kun vesi oli enemmän sellaista uimahallikylmää, ts. siinä ei voinut vain lillutella, vaan piti uida ettei paleltuisi.
Saksalainen sauna on tietysti kokemus sinänsä. Olen ollut sellaisessa kerran aiemminkin, joten tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää. Päätimme heti alkuun, että emme ajattele niinkään kokemusta saunana vaan vaikka ”wellnessinä”, niin ne erot ei sitten niin paljon haittaa ja pystytään silti nauttimaan kokemuksesta, ja se auttoi aika hyvin. Sauna-alueelle pääsi allasalueelta, ja siellä oli kauhean kylmä! Uimapuvut piti riisua, joten siellä liikuttiin sitten pyyhkeeseen kietoutuneena ja saunassa istuttiin alasti, miehet ja naiset sekaisin. Myös uimahallin pukuhuoneessa oli muuten miesten ja naisten alueiden lisäksi eka-alue, jossa miehet ja naiset vaihtoivat vaatteita sekaisin, toisaalta kaikkein ujoimmille oli myös koppeja.
Saksalaiset ovat ilmeisesti jostain syystä päätelleet, että koska saunassa on kuuma, pitää saunan ulkopuolella olla vastaavasti kylmä. Suurin osa suihkuistakin sauna-alueella oli jääkylmiä! Lopulta löysimme onneksemme Lotan kanssa suihkut, jotka sai myös lämpimämmälle. Pääsaunoja oli kaksi, toisessa +80-85c ja toisessa +90-95c. Löylyä ei saanut heittää itse, minkä takia kuumuus oli kuiva ja tuntui epämiellyttävämmältä kuin normaalisti saunassa. Lauteet mm.poltti jalkoja ilkeästi. Mukana piti olla iso pyyhe eikä mitään peflettiä, koska mikään osa ihosta (paitsi ne jalkapohjat) ei saanut koskettaa lauteita. Suurin osa muista saunojista oli vanhoja pariskuntia tai miehiä, me nuoret naiset oltiin ehdottomasti poikkeus. Onneksi saunojia ei ollut paljon, vaan saatiin välillä olla ihan kolmistaan. Silloin voitiin myös jutella, muuten saunassa ja sauna-alueella kuului olla hiljaa.
Alueella oli istumista varten penkkejä sekä erikseen lepohuone, jossa oli lepotuoleja rentoutumista varten. Myös ulos pääsi lepäilemään lepotuoleille. Onneksi tarjolla oli vilttejä, koska muuten kyllä olisi tullut kylmä sateisessa syyssäässä. Tarjolla oli myös vettä ja yrttiteetä. Siis oikeasti, teetä saunomisen välissä...
Löylynheitto tapahtui kerran tunnissa ja oli oma seremoniansa, jonka aikana saunaan ei saanut tulla tai sieltä poistua (hei, saunasta pitää saada aina poistua silloin kun haluaa!). Saunaan asteli sisään bikineihin pukeutunut nainen, joka ensin tarjoili jääpaloja halukkaille ja ilmoitti sitten vuorossa olevan tuoksun (vihreä tee, eukalyptus, appelsiini...). Sitten nainen kaatoi muutaman kauhallisen vettä kiukaalle, otti olallaan olevan pyyhkeen ja alkoi pyörittää sitä päänsä päällä helikopterityyliin. Tämän jälkeen nainen kaatoi jälleen kiukaalle vettä ja tällä kertaa alkoi hulmutella pyyhkeen avulla kuumaa ilmaa saunojien suuntaan. Aika outo kokemus, mutta tuntui ihan kivalta. Lisäksi kävimme kerran myös erikoislöylyssä, jolloin halukkaille saunojille myös jaettiin kourallinen sokerista, laventelista, oliiviöljystä ja hunajasta koostuvaa kuorinta-ainetta ja jonka jälkeen oli tarjolla jokaiselle kupillinen säilykehedelmiä (oli ilmeisesti niin rankka kokemus, että piti saada lisäenergiaa?).
Saunassa ei tietysti ikinä saa kilpailla, mutta mulle tuli kyllä melkein vastustamaton tarve haastaa löylykilpailuun vanha ukko, joka kysyi nuorelta löylynheittäjänaiselta, että eikö tänään ole miehiä löylyvuorossa ollenkaan, kun naiset heittää vaan lässyjä tyttölöylyjä. Hah, luuli varmaan olevansa kovakin saunoja, kun jaksoi istua sen saksalaisten enintään suositteleman 15 minuuttia saunassa kerralla ja kesti vielä löylyt kerran tunnissa....
Lopulta me käytiin uimassa vaan kerran ja kerran ulkona olevassa porealtaassa, muuten istuttiin saunassa ja rentouduttiin lepotuoleissa. Oli kyllä tosi kivaa ja rentouttavaa, vaikka saksalaisten saunakäsitykset vähän huvittikin.
Illalliseksi syötiin kotona tehtyjä hampurilaisia ja sitten siirryttiin sohvalle katsomaan vuokraleffaa. Leffa oli ”Georgia Rule”, sellainen sentimentaalinen naistenleffa, joka oli sitten kyllä huono. Päähenkilö oli olevinaan jotain 17-18-vuotias, mutta käyttäytyi suurimmaksi osaksi kuin pikkulapsi, ja mä en kestä ollenkaan jos leffan päähenkilö on tyhmä ja lapsellinen idiootti. Muutenkin leffa oli kliseitä täynnä: huonosti käyttäytyvä nuori tyttö lähetetään kesäksi maalle isoäidin luo, ja sympaattinen pikkukylä sitten tekee sille tietysti hyvää. Kylän asukkaita on tietysti mm. komea (eläin)lääkäri, jolla on takana traumaattinen kokemus (vaimo ja lapsi kuolivat onnettomuudessa) ja uskonnollinen nuoripari, jotka on olleet yhdessä lapsesta asti, mutta joiden suhde rikkoutuu. Paljastuu tietysti, että lapsellinen päähenkilö, joka on täysin out of control onkin vaan traumaattisten kokemustensa uhri, jolla on sydän kultaa, joten on ihan ok, että se viettelee sen nuorenparin miespuoliskon (joka säästää itseään avioliittoon). Lopussa niin lapsellinen idiootti, juoppoäiti kuin tiukkapipo-isoäitikin tietysti oppivat luottamaan toisiinsa uudelleen ja blaablaa. Voi plääh, mikä leffa!
Sunnuntaiksi ei juuri ollut suunnitelmia. Päivä aloitettiin tavallista runsaammalla aamiaisella tuoreiden sämpylöiden, keitettyjen munien ja alkoholittoman kuohuviinin kera (Marin takia tietysti). Sitten olikin aikaa leikkiä sekä Saran että perheen uuden kissan, Tommyn, kanssa. Tommy on punavalkoraidallinen, muttei lainkaan sellainen maatiaiskissan näköinen. Selän selkeät raidat sulautuu kyljissä tosi kauniiksi marmorikuvioinniksi ja hoikka ruumiinrakenne tuo mieleen lähinnä jonkun oselotin tai vastaavan. Tommy on tietysti vielä pentu, joten innokas leikkimään, muttei aina ymmärrä että jos Sara nujuaa sohvalla, niin on ehkä paras siirtyä pois alta. Ja vaikka Saralle toki opetetaan jatkuvasti, ettei kissa ole mikään lelu ja sen on saatava nukkua rauhassa, niin kaksivuotiaan on vaikea ymmärtää että pitäisi edes vähän katsoa ettei kissa jää alimmaiseksi. Tommylla on muuten tosi kuuluva kehräys!
Tommy
Sara on edelleen vähän sekaisin minun ja Lotan suhteen. Tunnisti kyllä molemmat heti aamulla, eikä vierastanut, muttei kuitenkaan ilmeisesti ihan täysin meitä erota. Oltiin nimittäin myöhemmin päivällä kävelyllä ja Lotta oli jäänyt kotiin alkavan nuhan takia. Kun sanoimme Saralle, että mennään kotiin katsomaan, miten Tommy ja Lotta voivat, osoitti Sara hämmästyneenä minua; ”Lotta da!”. Kun sitten sanottiin, että eihän, kukas tuo olikaan, niin Sara tuntui huomaavan itsekin virheensä ja korjasi leveästi hymyillen, että ”Sisje!”.
Sara olisi tahtonut paljon mieluummin alkoholitonta kuohuviiniä kuin tyhmää apfelschorlea. Kaksivuotiaan elämä on välillä aikamoista tahtojen taistoa milloin mistäkin...
Onneksi näen Saraa taas ensi viikonloppuna Tapania hakiessa. Oli nimittäin melko sydäntäsärkevä tällä kertaa se viimeinen kuva, joka Sarasta jäi mieleen. Mari lähti saattamaan minua rautatieasemalle, ja Sebastian ja Sara tulivat alkumatkan samalla bussilla palauttaakseen sen vuokraleffan. Kun Sebastian talutti sitten pysäkillä Saraa bussista ulos, tämä ehti huomata, että minä ja Mari emme olekaan nousemassa bussista. Hämmästyksen ja kauhistuksen sekainen ilme ja kysyvä ”Sisje?!” – ja seuraavaksi vilkutimmekin jo bussin ikkunasta itkuiselle pikkutytölle.
Lotta siis jäi vielä Marin luo keskiviikkoon asti, jolloin lentää Hampurista takaisin Suomeen. Toivottavasti nyt ei tule enemmän kipeäksi, että voisi nauttia loppulomastaan! Lotalla on myös tiistaina synttärit, mikä olikin se syy meidän saunakäyntiin ja kaikkeen muuhun kivaan.
Lopuksi vielä huomio, jonka tein saksalaisten syksypukeutumiseen liittyen. Viime viikolla muutamana aamuna ja nyt viikonloppuna pidin välillä sormikkaita, koska oli niin kylmänkosteaa (lämpömittarin mukaan +13, mutta kylmä sade ja tuuli saavat sen tuntumaan suunnilleen viideltä asteelta). Myös Lotalla oli sormikkaat mukana, ja ne olivatkin erityisesti tarpeen perjantai-iltana Oktoberfestillä. Olimme kuitenkin ainoat: saksalaiset eivät mitään sormikkaita käytä, koska ne ovat ilmeisesti talvivaatteita. Sekä toppa- että villakangastakkeja kyllä näkyy katukuvassa, mutta hanskoja ei ole käsissä kellään. Edes rattaissa istuvilla pikkulapsilla ei ole sormikkaita, koska ei ole muka vielä niin kylmä! Miten voi muka olla tarpeeksi kylmä toppatakille, mutta samalla niin lämmin, etteivät edes lapset tarvitse sormikkaita?
Perjantaina piti sataa, mutta onneksi aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, vaikka lämpötila jäikin aika alhaiseksi. Lähdin töistä vähän aiemmin ja tapasin Lotan keskustassa. Lotta oli päivän aikana ennättänyt ostaa itselleen ainakin yhdet kengät, ja ilmeisesti saanut ajan kulumaan ihan hyvin. Kävelimme läpi sen tutun vanha raatihuone-ristikkotalot-uusi raatihuone –kierroksen, tosin tällä kertaa emme pysähtyneet jätskille Tapanin lempparipaikkaan. Sen sijaan kävimme syömässä kohtalaisen halpaa mutta aika mitäänsanomatonta kiinalaista, ja jälkiruuaksi jätskillä toisessa jäätelökahvilassa. Lotta oli vieraistani ensimmäinen, jota jäätelökahviloiden upeat jätskiannokset eivät kiinnostaneet ollenkaan , joten tyydyimme valitsemaan muutamat irtopallot kassalta. Paikka oli kyllä selvästi kalliimmasta päästä, ehkä mun olisi pitänyt sittenkin viedä Lotta joko sinne Tapanin vakiopaikkaan tai siihen Ernst August Galeriessa olevaan, niissä on molemmissa halvemmat hinnat ja parempi valikoima kivoja annoksia.
Seuraavaksi kävimme katsastamassa Hannoverin Oktoberfestin, joka oli kyllä enemmän tivoli kuin olutjuhla, oluttelttojakin oli vain yksi. Porukkaa ei ollut hirveästi, ja kaikki perinteiset tivoliherkut (suklaaseen kastetut hedelmät, schmalzkuchenit, crepesit) jäi maistamatta, koska oltiin vielä niin täynnä. Olutteltassakaan ei käyty, kun siellä oli ihan tyhjää, eikä oluesta kumpikaan tykätä. Auringon laskiessa myös ilma kylmeni selvästi, joten kun oli kierretty koko alue kertaalleen, päätettiin lähteä. Mielenkiintoisimmaksi kokemukseksi jäi nähdä, kuinka yksi laite jumittui kesken niin, että matkustajat istuivat ylhäällä vinossa. Pääsivät kyllä sitten turvallisesti alas ja saivat rahansa takaisin. Eniten mua jännitti yhden isän puolesta, kun sen n.11-vuotias tytär oli halunnut laitteeseen yksin ja juuri ylittänyt pituusrajan. Tyttö ei alas päästyään näyttänyt olevan moksiskaan, mutta se isäparka oli varmasti paniikissa!
Koska kello oli vasta jotain vähän yli kahdeksan, päätettiin mennä vielä keskustan ExtraBlattiin juomaan yhdet cocktailit. Lopulta juotiin tietysti kahdet ja syötiin annos ranskalaisia samalla. Koska täällä ei ole tullut juuri alkoholia juotua, sai kaksikin drinkkiä meidät kikattelemaan aika kivasti loppuajan. Koska huomattiin että pää ei kolmansia drinkkejä kestäisi, lähdettiin jo kymmeneltä. Se osoittautuikin täydelliseksi ajoitukseksi, koska Oktoberfestillä oli juuri ilotulitus joka näkyi keskustaan saakka, ehkä jopa paremmin kuin jos olisimme olleet paikanpäällä.
Lauantaina aamupäivällä ajelimme junalla Hampuriin, jossa Mari oli meitä vastassa. Iltapäivän ohjelmaksi oli sovittu käynti kylpyläntapaisessa uimahallissa, ja koska Saraa ei tarvinnut ottaa mukaan, päätimme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä samalla saunassa. Täällä on nimittäin saunaosastot erikseen, eikä sinne saa viedä lapsia. Sisäänpääsykin maksoi 15e pelkästään sen saunan takia – esimerkiksi kolmen tunnin uiminen maksoi 6,50e ilman saunaa. Mä en kyllä ihan ymmärrä, miten siellä voisi uida kolme tuntia lämmittelemättä välillä saunassa, varsinkin kun vesi oli enemmän sellaista uimahallikylmää, ts. siinä ei voinut vain lillutella, vaan piti uida ettei paleltuisi.
Saksalainen sauna on tietysti kokemus sinänsä. Olen ollut sellaisessa kerran aiemminkin, joten tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää. Päätimme heti alkuun, että emme ajattele niinkään kokemusta saunana vaan vaikka ”wellnessinä”, niin ne erot ei sitten niin paljon haittaa ja pystytään silti nauttimaan kokemuksesta, ja se auttoi aika hyvin. Sauna-alueelle pääsi allasalueelta, ja siellä oli kauhean kylmä! Uimapuvut piti riisua, joten siellä liikuttiin sitten pyyhkeeseen kietoutuneena ja saunassa istuttiin alasti, miehet ja naiset sekaisin. Myös uimahallin pukuhuoneessa oli muuten miesten ja naisten alueiden lisäksi eka-alue, jossa miehet ja naiset vaihtoivat vaatteita sekaisin, toisaalta kaikkein ujoimmille oli myös koppeja.
Saksalaiset ovat ilmeisesti jostain syystä päätelleet, että koska saunassa on kuuma, pitää saunan ulkopuolella olla vastaavasti kylmä. Suurin osa suihkuistakin sauna-alueella oli jääkylmiä! Lopulta löysimme onneksemme Lotan kanssa suihkut, jotka sai myös lämpimämmälle. Pääsaunoja oli kaksi, toisessa +80-85c ja toisessa +90-95c. Löylyä ei saanut heittää itse, minkä takia kuumuus oli kuiva ja tuntui epämiellyttävämmältä kuin normaalisti saunassa. Lauteet mm.poltti jalkoja ilkeästi. Mukana piti olla iso pyyhe eikä mitään peflettiä, koska mikään osa ihosta (paitsi ne jalkapohjat) ei saanut koskettaa lauteita. Suurin osa muista saunojista oli vanhoja pariskuntia tai miehiä, me nuoret naiset oltiin ehdottomasti poikkeus. Onneksi saunojia ei ollut paljon, vaan saatiin välillä olla ihan kolmistaan. Silloin voitiin myös jutella, muuten saunassa ja sauna-alueella kuului olla hiljaa.
Alueella oli istumista varten penkkejä sekä erikseen lepohuone, jossa oli lepotuoleja rentoutumista varten. Myös ulos pääsi lepäilemään lepotuoleille. Onneksi tarjolla oli vilttejä, koska muuten kyllä olisi tullut kylmä sateisessa syyssäässä. Tarjolla oli myös vettä ja yrttiteetä. Siis oikeasti, teetä saunomisen välissä...
Löylynheitto tapahtui kerran tunnissa ja oli oma seremoniansa, jonka aikana saunaan ei saanut tulla tai sieltä poistua (hei, saunasta pitää saada aina poistua silloin kun haluaa!). Saunaan asteli sisään bikineihin pukeutunut nainen, joka ensin tarjoili jääpaloja halukkaille ja ilmoitti sitten vuorossa olevan tuoksun (vihreä tee, eukalyptus, appelsiini...). Sitten nainen kaatoi muutaman kauhallisen vettä kiukaalle, otti olallaan olevan pyyhkeen ja alkoi pyörittää sitä päänsä päällä helikopterityyliin. Tämän jälkeen nainen kaatoi jälleen kiukaalle vettä ja tällä kertaa alkoi hulmutella pyyhkeen avulla kuumaa ilmaa saunojien suuntaan. Aika outo kokemus, mutta tuntui ihan kivalta. Lisäksi kävimme kerran myös erikoislöylyssä, jolloin halukkaille saunojille myös jaettiin kourallinen sokerista, laventelista, oliiviöljystä ja hunajasta koostuvaa kuorinta-ainetta ja jonka jälkeen oli tarjolla jokaiselle kupillinen säilykehedelmiä (oli ilmeisesti niin rankka kokemus, että piti saada lisäenergiaa?).
Saunassa ei tietysti ikinä saa kilpailla, mutta mulle tuli kyllä melkein vastustamaton tarve haastaa löylykilpailuun vanha ukko, joka kysyi nuorelta löylynheittäjänaiselta, että eikö tänään ole miehiä löylyvuorossa ollenkaan, kun naiset heittää vaan lässyjä tyttölöylyjä. Hah, luuli varmaan olevansa kovakin saunoja, kun jaksoi istua sen saksalaisten enintään suositteleman 15 minuuttia saunassa kerralla ja kesti vielä löylyt kerran tunnissa....
Lopulta me käytiin uimassa vaan kerran ja kerran ulkona olevassa porealtaassa, muuten istuttiin saunassa ja rentouduttiin lepotuoleissa. Oli kyllä tosi kivaa ja rentouttavaa, vaikka saksalaisten saunakäsitykset vähän huvittikin.
Illalliseksi syötiin kotona tehtyjä hampurilaisia ja sitten siirryttiin sohvalle katsomaan vuokraleffaa. Leffa oli ”Georgia Rule”, sellainen sentimentaalinen naistenleffa, joka oli sitten kyllä huono. Päähenkilö oli olevinaan jotain 17-18-vuotias, mutta käyttäytyi suurimmaksi osaksi kuin pikkulapsi, ja mä en kestä ollenkaan jos leffan päähenkilö on tyhmä ja lapsellinen idiootti. Muutenkin leffa oli kliseitä täynnä: huonosti käyttäytyvä nuori tyttö lähetetään kesäksi maalle isoäidin luo, ja sympaattinen pikkukylä sitten tekee sille tietysti hyvää. Kylän asukkaita on tietysti mm. komea (eläin)lääkäri, jolla on takana traumaattinen kokemus (vaimo ja lapsi kuolivat onnettomuudessa) ja uskonnollinen nuoripari, jotka on olleet yhdessä lapsesta asti, mutta joiden suhde rikkoutuu. Paljastuu tietysti, että lapsellinen päähenkilö, joka on täysin out of control onkin vaan traumaattisten kokemustensa uhri, jolla on sydän kultaa, joten on ihan ok, että se viettelee sen nuorenparin miespuoliskon (joka säästää itseään avioliittoon). Lopussa niin lapsellinen idiootti, juoppoäiti kuin tiukkapipo-isoäitikin tietysti oppivat luottamaan toisiinsa uudelleen ja blaablaa. Voi plääh, mikä leffa!
Sunnuntaiksi ei juuri ollut suunnitelmia. Päivä aloitettiin tavallista runsaammalla aamiaisella tuoreiden sämpylöiden, keitettyjen munien ja alkoholittoman kuohuviinin kera (Marin takia tietysti). Sitten olikin aikaa leikkiä sekä Saran että perheen uuden kissan, Tommyn, kanssa. Tommy on punavalkoraidallinen, muttei lainkaan sellainen maatiaiskissan näköinen. Selän selkeät raidat sulautuu kyljissä tosi kauniiksi marmorikuvioinniksi ja hoikka ruumiinrakenne tuo mieleen lähinnä jonkun oselotin tai vastaavan. Tommy on tietysti vielä pentu, joten innokas leikkimään, muttei aina ymmärrä että jos Sara nujuaa sohvalla, niin on ehkä paras siirtyä pois alta. Ja vaikka Saralle toki opetetaan jatkuvasti, ettei kissa ole mikään lelu ja sen on saatava nukkua rauhassa, niin kaksivuotiaan on vaikea ymmärtää että pitäisi edes vähän katsoa ettei kissa jää alimmaiseksi. Tommylla on muuten tosi kuuluva kehräys!
Tommy
Sara on edelleen vähän sekaisin minun ja Lotan suhteen. Tunnisti kyllä molemmat heti aamulla, eikä vierastanut, muttei kuitenkaan ilmeisesti ihan täysin meitä erota. Oltiin nimittäin myöhemmin päivällä kävelyllä ja Lotta oli jäänyt kotiin alkavan nuhan takia. Kun sanoimme Saralle, että mennään kotiin katsomaan, miten Tommy ja Lotta voivat, osoitti Sara hämmästyneenä minua; ”Lotta da!”. Kun sitten sanottiin, että eihän, kukas tuo olikaan, niin Sara tuntui huomaavan itsekin virheensä ja korjasi leveästi hymyillen, että ”Sisje!”.
Sara olisi tahtonut paljon mieluummin alkoholitonta kuohuviiniä kuin tyhmää apfelschorlea. Kaksivuotiaan elämä on välillä aikamoista tahtojen taistoa milloin mistäkin...
Onneksi näen Saraa taas ensi viikonloppuna Tapania hakiessa. Oli nimittäin melko sydäntäsärkevä tällä kertaa se viimeinen kuva, joka Sarasta jäi mieleen. Mari lähti saattamaan minua rautatieasemalle, ja Sebastian ja Sara tulivat alkumatkan samalla bussilla palauttaakseen sen vuokraleffan. Kun Sebastian talutti sitten pysäkillä Saraa bussista ulos, tämä ehti huomata, että minä ja Mari emme olekaan nousemassa bussista. Hämmästyksen ja kauhistuksen sekainen ilme ja kysyvä ”Sisje?!” – ja seuraavaksi vilkutimmekin jo bussin ikkunasta itkuiselle pikkutytölle.
Lotta siis jäi vielä Marin luo keskiviikkoon asti, jolloin lentää Hampurista takaisin Suomeen. Toivottavasti nyt ei tule enemmän kipeäksi, että voisi nauttia loppulomastaan! Lotalla on myös tiistaina synttärit, mikä olikin se syy meidän saunakäyntiin ja kaikkeen muuhun kivaan.
Lopuksi vielä huomio, jonka tein saksalaisten syksypukeutumiseen liittyen. Viime viikolla muutamana aamuna ja nyt viikonloppuna pidin välillä sormikkaita, koska oli niin kylmänkosteaa (lämpömittarin mukaan +13, mutta kylmä sade ja tuuli saavat sen tuntumaan suunnilleen viideltä asteelta). Myös Lotalla oli sormikkaat mukana, ja ne olivatkin erityisesti tarpeen perjantai-iltana Oktoberfestillä. Olimme kuitenkin ainoat: saksalaiset eivät mitään sormikkaita käytä, koska ne ovat ilmeisesti talvivaatteita. Sekä toppa- että villakangastakkeja kyllä näkyy katukuvassa, mutta hanskoja ei ole käsissä kellään. Edes rattaissa istuvilla pikkulapsilla ei ole sormikkaita, koska ei ole muka vielä niin kylmä! Miten voi muka olla tarpeeksi kylmä toppatakille, mutta samalla niin lämmin, etteivät edes lapset tarvitse sormikkaita?
maanantai 5. lokakuuta 2009
Maanantain lisäblogaus (CEMS ja 4.10.)
Koska olin koko viikonlopun poissa, suon itselleni oikeuden kirjoittaa tuon Bryssel-maratonpostin lisäksi vielä toisen lyhyen postauksen kahdesta itselleni tärkeästä asiasta.
Ensimmäinen on tämä uutinen, joka käsittelee siis nimenomaan minun maisteriohjelmaani.
Toinen on 4.10., eli eilinen päivämäärä, joka tarkoittaa sitä, että on kuusi vuotta siitä, kun minä ja Tapani aloimme seurustella. Kuusi vuotta on pitkä aika, ja erityisesti kaukosuhteessa, mutta hetkeäkään ei ole tuntunut siltä, etteivätkö suhteen hyvät puolet päihittäisi välimatkaan liittyviä ongelmia tuhatkertaisesti. Sen kunniaksi tähän loppuun kolme kappaletta: kaksi näistä voisi hyvin olla "meidän biisejämme", mutta eivät sitä aivan kuitenkaan ole. Ja yksi, joka kaikessa noloudessaan sitä loppujen lopuksi ehkä eniten on.
Kappale 1
Kappale 2
Kappale 3
Ensimmäinen on tämä uutinen, joka käsittelee siis nimenomaan minun maisteriohjelmaani.
Toinen on 4.10., eli eilinen päivämäärä, joka tarkoittaa sitä, että on kuusi vuotta siitä, kun minä ja Tapani aloimme seurustella. Kuusi vuotta on pitkä aika, ja erityisesti kaukosuhteessa, mutta hetkeäkään ei ole tuntunut siltä, etteivätkö suhteen hyvät puolet päihittäisi välimatkaan liittyviä ongelmia tuhatkertaisesti. Sen kunniaksi tähän loppuun kolme kappaletta: kaksi näistä voisi hyvin olla "meidän biisejämme", mutta eivät sitä aivan kuitenkaan ole. Ja yksi, joka kaikessa noloudessaan sitä loppujen lopuksi ehkä eniten on.
Kappale 1
Kappale 2
Kappale 3
Bryssel (ja Düsseldorf)
„Mitä? Et ole kertonut meille ollenkaan, että olit aikeissa mennä Brysseliin!“, kuulen teidän huutavan. No niinpä, ei se suunnitelmiini kuulunutkaan, tämä oli erittäin ex tempore –päätös. Olin nimittäin keskiviikkona muutaman harjoittelijan kanssa after work cocktaileilla, kun Eva (Slovakiasta) sanoi, että hän ja kolumbialainen Daniel ovat harkinneet vuokraavansa auton viikonlopuksi ja lähtevänsä katsomaan jotain lähialueen kaupunkia. Ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi mukaan, kunhan vain kohde olisi sellainen, jossa en ole vielä tällä kertaa käynyt. Torstaiaamuna Eva sitten lähetti mailia: olisinko kiinnostunut lähtemään viikonlopuksi Brysseliin? Ajomatkaa toki tulisi vajaa 500km suuntaansa, mutta Evan veli työskentelee diplomaattina Slovakian EU-suurlähetystössä, ja hän järjestäisi meille majoituksen erään ystävänsä asunnossa, joten maksettavaksi tulisi vain auton vuokra ja polttoaine (josta siitäkin saisimme Brysselistä ostettaessa diplomaattikortilla alennusta). Olin tietysti heti mukana!
Torstaina töiden jälkeen kävimme kyselemässä autovuokraamojen tarjouksia, ja parhaaksi osoittautui Europcar selvällä hintaerolla muihin: compact-kokoinen auto perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun rajoittamattomin kilometrein+GPS maksoi 120e, eli 40e/hlö! Päätimme lähteä perjantaina suoraan töistä, joten torstai-ilta menikin sitten suunnitellessa ja pakatessa.
Perjantaina lähdimme töistä kolmen jälkeen (minä ja Eva olimme valmiita 14.30, mutta Daniel ei). Auton hakemiseen jne meni tietysti aikaa, joten varsinaisesti lähdimme Hannoverista neljän jälkeen. Alkumatkasta satoi, mutta sää muuttui onneksi myöhemmin paremmaksi. Kuuden aikoihin pysähdyimme Bielefeldin kohdilla illalliselle. Matka sujui vähän tökkien: ensin ajettiin 170 km/h keskikaistaa ja vasemmalta meni jatkuvasti ohi autoja, sitten kuin tyhjästä ilmestyi muutaman kilometrin ruuhka, jonka ajan ajeltiin kävelyvauhtia, kunnes sumppu taas purkautui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Reittiä emme olleet varsinaisesti katsoneet kartasta ennakkoon, vaan luotimme GPS:n englantilaisaksenttiseen Emilyyn (joka aiheutti suurta hilpeyttä jo Hannoverissa lausumalla kadunnimet englantilaisittan, Königsworther Platz=”Cunningsworther Plats”, Breite Strasse=”Brat-a-Stress” jne). Ylittäessämme Hollannin rajan iski pienehkö ”Pitäisiköhän meidän olla täällä?”-epäilys, mutta pian pääsimmekin Belgiaan, jolloin päättelimme että Belgia on joka tapauksessa niin pieni maa, että Brysselin on pakko löytyä vaikka ympäriinsä ajelemalla.
Viehättävästä (?) brittiaksentistaan huolimatta Emilyllä oli yksi vika: se oli aivan liian hidas, josta johtuen risteyksissä piti olla erityisen tarkkana. Niinpä Brysselin kylttien jo löydyttyä Emily ohjasikin meidät vahingossa pienelle kiertoajelulle Antwerpenin esikaupunkialueille. Eipä siinä mitään, reitti takaisin moottoritielle löytyi ja oli ihan kiva katsella vähän Antwerpenia. Vanha keskusta jäi valitettavasti kuitenkin näkemättä.
Taukojen ja Antwerpen-kierroksen takia olimme perillä vasta puoli yhdentoista aikoihin, ja melkoisen rättiväsyneitä kaikki kolme, koska takana oli varsin pitkä päivä. Kuka tahansa, joka tuntee slaavilaisen vieraanvaraisuuden varmasti ymmärtää, että nukkumaanmeno ei tullut vielä kysymykseenkään. ”Tulkaa sisälle juomaan edes lasilliset vettä!”, kutsui Evan veli Pavlo, ja sohvalle päästyämme alkoi kaivaa kaapeista esiin kaikkea mahdollista nestemäistä Evianista oluen kautta Jägermeisteriin. Pian jokaisella oli kädessä lasi tai kaksi. Erehdyin juomaan suuren vesilasini tyhjäksi melko nopeasti, jolloin Eva kantoi minulle kaikista estelyistäni huolimatta välittömästi uuden. Loppuillan siemailin vettäni hyvin hitaasti (pelkäsin saavani tätä vauhtia vesipöhön) ja yritin piilotella jo tyhjää Jägermeister-lasiani. Jack Danielsista sain kieltäydyttyä vain vaivoin. Hauskaa kyllä oli! Paikalla oli myös Pavlon vaimo Jana, joka työskentelee sihteerinä jossain EU:n elimistä, sekä lakimies-Tomas, joka päivisin kääntää EU:n lakitekstejä ja iltaisin muuttuu muusikoksi. Simon, 1,5v, oli tietenkin nukkumassa. Puhetta, naurua ja juomista riitti muutaman tunnin ajan, kunnes minut ja Daniel vihdoin saatettiin n.viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalle asunnolle. Pääsimme nukkumaan vasta, kun Pavlo oli useaan kertaan esitellyt meille asunnon ja kaiken, mitä saisimme käyttää. Oli jopa laittanut meille mukaan aamiaiseksi patonkia, voita, kinkkua, cornflakeseja ja maitoa!
Lauantaiaamuna Pavlo ja Eva tulivat hakemaan meitä yhdentoista aikoihin. Pavlo saattoi meidät metrolle, esitteli matkalla olevia EU-rakennuksia ja osti vielä meille estelyistämme huolimatta ryhmäpäivälipunkin. Aloitimme Bryssel-kierroksemme Atomiumista ja Mini Europa Parkista, johon on koottu hienoimmat nähtävyydet jokaisesta EU-maasta, sekä muuta EU-tietoa. Valitettavasti sää oli kylmä ja tuulinen, eikä paikka kyllä ollut minusta ihan hintansa arvoinen, varsinkin kun EU:n toimintaa esittelevä näyttely oli paikoin vanhentunut ja muutenkin monet asiat oli vähän sieltä tännepäin. Erityisesti vessat oli epäsiistit. Suomea näyttelyssä edusti muuten Olavinlinna!
Atomium.
Tutulta näyttää!
Mutta mitä ihmettä?! Tämän mukaan raja on suomeksi "moalti roi"?!
Pavlo oli suositellut meille käyntikohteeksi Koekelbergin basilikaa, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Kirkko ei ole kuin n.sata vuotta vanha (tai jos valmistumisesta lasketaan, niin vielä paljon nuorempi), mutta maailman viidenneksi suurin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen jo kokonsa vuoksi. Kiipesimme myös kupoliin katselemaan näköalaa Brysseliin. Normaalisti käytössä oleva hissi on suljettuna remontin vuoksi, mutta kolmensadan portaan kapuaminen sujui yllättävän kivuttomasti.
Alkoi olla jo illallisaika, joten suuntasimme Brysselin keskustaan, jonka jätimme tarkoituksella viimeiseksi, koska olimme kaikki nähneet sen jo aiemmin ja koska se olisi paljon idyllisempi lauantai-iltana. Simpukka-aika on nyt parhaimmillaan, joten Brysselissä kun ollaan, piti niitä tietysti maistaa. Jaoimme kolmestaan yhden annoksen, ja se kyllä riitti loistavasti. Eva oli syönyt simpukoita kerran tai pari aikaisemmin, Daniel useinkin (merenelävät ovat hänen herkkuaan), mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Suhtauduin ensin ideaan vähän nihkeästi, koska simpukathan käytännössä keitetään elävältä kuten ravutkin. Evan puolustus oli, että jossain vaiheessahan liha tapetaan aina kuitenkin, joten on ihan sama tehdäänkö se ennemmin vai myöhemmin, mikä on kyllä hyvä argumentti. Ei tosin aivan vakuuttanut minua, koska en jotenkin tykkää siitä, että simpukat ovat niin kauan poissa luonnollisesta elinympäristöstään (kaupassa, jääkaapissa...) ennenkuin kuolevat kattilassa. No, mutta kyllähän sitä nyt kuitenkin oli kokeiltava, että tietäisi mitä se kaikki haloo simpukoiden ympärillä on. Olin juuri lukenut muutamaa päivää aiemmin tämän artikkelin, joten jotain pohjatietoa sentään oli. Täytyy sanoa, että ainakaan tuo klassinen simpukat a la mariniere ei minua vakuuttanut. Maku oli aika kalainen, mutta ei sellainen hyvä kalainen, vaan enemmän sellainen mitäänsanomattoman kalainen, ja suutuntumahan nyt on vähän epämääräisen ällö. Uusi maku tosin vaatii aina totuttelua, ja loppua kohti kokemus parani hiukan, mutten silti ihan ymmärrä mikä se simpukoiden hienous on. Ruokailun biologinen kohokohta oli simpukka, joka oli valtava ja täytti kuorensa kokonaan – ehkä se ei ollut kiehunut tarpeeksi? Näytti kuitenkin pelottavan samalta kuin elävät lajitoverinsa, joten sekä minä että Eva tyydyimme tutkiskelemaan yksilöä kauhunsekaisella mielenkiinnolla. Daniel ei ollut yhtä herkkävatsainen, vaan pisti kyseisen yksilön muitta mutkitta poskeensa.
Simpukka-annos.
Jäljellä enää kuoret.
Vatsa täynnä simpukoita (miten kukaan muka pystyy syömään sen kattilallisen yksin?) lähdimme käveleskelemään Brysselin katuja ja kujia. Jälkiruuaksi piti tietysti saada vohveleita, joiden syömisen minä ja Eva olimme aloittaneet jo matkalla basilikaan. Nyt ostimme ihanat paksut ja sokeriset vohvelit tuoreiden mansikoiden (lokakuussa?!) ja suklaakastikkeen kera. Kävelimme vohveleita syöden Grand Placelle, joka on kyllä upea, mutta ensimmäisten minuuttien ajan pystyimme keskittymään lähinnä herkullisiin vohveleihimme:
Eva: Tämä on niin hyvää... No niin, tässä on nyt tämä Grand Place, tuo on se raatihuone ja nämä on niitä kiltojen rakennuksia.
Sirje (joka on syönyt suurimman osan mansikoista vohvelin päältä ensin): Herrajumala, tämä vohveli on käsittämättömän hyvää ILMANKIN näitä täytteitä!
Daniel: Ei Sirje, nyt piti keskittyä rakennuksiin eikä vohveliin....Mutta täytyy myöntää, että minullakin on kyllä vaikeuksia huomata rakennuksia tällä hetkellä!
Vaikka Brysseliä muuten haukutaan tylsäksi jne, niin Grand Place on kyllä ehdottomasti maailman kauneimpia aukioita. Kävelimme sitten vielä Manneken Pisille, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta edelliselläkään kerralla. Manneken Pisiä vastapäätä oli kuitenkin Leonidasin suklaaliike, joten päätimme että vohvelin päälle olisi hyvä nyt maistella vielä kuuluisaa belgialaista suklaata. Valitsin kolme tryffeliä, joista parhaaksi osoittautui yllättäen ananaskreemitäytteinen valkosuklaa.
Seuraavaksi menimme vielä tanskalaispubiin oluelle. Eva ja Daniel joivat kuuluisaa Kwakia, minä säästyin oluelta, koska pöydässä sattui olemaan Carlsbergin Somersby-omenasiiderin mainos (oli yhtäaikaa oudon sokerista ja kirpeän omenaista). Itseasiassa koko lauantain kävimme pientä kiistaa siitä, pitäisikö minun juoda olutta vai ei: Daniel ja Eva väittivät, että Brysselissä täytyy ehdottomasti juoda olutta, ja minä yritin selittää, että saan kyllä alas ihan minkä tahansa muun alkoholijuoman, juon vaikka kossua raakana, mutta en kertakaikkiaan pysty saamaan alas kokonaista olutta sen karvaan maun takia. Maistoin Kwakia Evalta, ja minusta se oli yhtä pahaa kuin muutkin oluet. (Älkääkä nyt sanoko, että minun olisi pitänyt kokeilla kirsikkaista Kriekiä, koska olen juonut vastaavaa Singaporessa ja pahaa se oli sekin!)
Loppuillaksi oli vielä ohjelmassa Tomasin bändin konsertti yhdessä saksalaispubissa, jossa oli juuri meneillään jonkun saksalaisen nelikymppiset, mutta jonne pääsimme sisään suhteilla (Pavloon ja Tomasiin). Bongasin seinältä mainoksen Federweisserista, jonka jotkut saattavat muistaa viime vuoden seikkailuistani Wienissä nimellä Sturm. Sturmzeit ist’s, joten olin erittäin ilahtunut että pääsin palaamaan vanhan tuttavuuden pariin (ja vältyin jälleen oluelta)!
Minä, Pavlo ja Daniel saksalaispubissa.
Tomasin bändi oli hyvä, ja yleisö innostui erityisesti tanssimaan vanhojen klassikoiden tahtiin. Siinä me sitten twistattiin suurimmaksi osaksi itseämme parikymmentä vuotta vanhemmista EU-virkamiehistä, diplomaateista ja muista expateista koostuvan joukon keskellä! Eva oli positiivisesti ilahtunut viisikymppisten biletyksestä, minä vastasin että mun vanhemmat olisi ensimmäisinä twistaamassa, varsinkin jos iskä olisi eka juonut muutaman cuba libren. Puolenyön aikoihin bändi lopetti ja me lähdimme nukkumaan, takana oli taas pitkä päivä.
Sunnuntaiaamuna kävimme kävelemässä läpi EU-korttelin EU-rakennukset, koska ne olivat aivan yöpaikkojemme vieressä. Kierros oli erityisen opettavainen Danielille, jolle olimme pitäneet oppituntia EU:sta jo menomatkalla autossa. Lounaaksi söimme herkullista kananrintaa, perunoita ja kotitekoista tsatsikia Evan veljen luona, jossa vietimme vielä pari tuntia jutellen ja pikku-Simonin kanssa leikkien. Simonin lempileluja tällä hetkellä olivat jostain syystä lattialasta ja pieni harja, joilla hän siivoili ympäri asuntoa innokkaasti. Kun Daniel yritti saada poikaa pelaamaan jalkapalloa pienellä pallolla, vilkaisi Simon tätä vain kummastuneena ja palasi sitten harjaamaan lattiaa huolellisesti. Simon osasi jopa ottaa tuolilta siihen jääneen pyyhkeen ja yritti kovasti kietoa sitä lattialastan ympärille. Onnittelimme Janaa onnistuneesta kasvatuksesta, mutta hän myönsi, että Simonin on kyllä täytynyt nähdä jonkun pesevän lattiaa päiväkodissa.
Neljältä lähdimme sitten jälleen kohti kotia. Autossa syntyi aika mielenkiintoisia keskusteluja mm. avoliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden asemasta, joten aika kului nopeasti. Mutta matkammepa ei ollutkaan vielä ohi, kiitos Emilyn, joka hidasteli Düsseldorfin kohdalla. Tämän seurauksena löysimme itsemme Düsseldorfin laitakaupungilta, jossa pysähdyimme huoltoasemalla käydäksemme vessassa. Käytiin suunnilleen seuraavanlainen keskustelu:
Eva: Olen kuullut, että Düsseldorfin keskusta on tosi kiva.
Sirje: Niin minäkin. Haluaisin käydä siellä. Itseasiassa voitaisiin käydä yhdessä!
Eva: Niin, mennään vaan!
Daniel: Ai siis...Tarkoititteko että nyt?!
No itseasiassa minä ainakaan en tarkoittanut, mutta mikäs siinä, kun kerran oltiin valmiiksi lähellä. Ajettiin auto parkkiin vanhankaupungin viereen, otettiin Evan veljen mukaan pakkaamat eväsvoileivät mukaan ja lähdettiin katselemaan Düsseldorfia. Käveltiin ympäriinsä ja istuttiin Reinin rannalle syömään. Jälkiruuaksi ostettiin vielä Evan kanssa mansikkahillovohveli puoliksi. Kiva paikka, onpahan sekin nähty nyt päällisin puolin! Oli ehdottomasti täydellinen päätös roadtripillemme, kiittelimme Emilyä siitä loppumatkan.
Illallinen Reinin rannalla. Ai miten niin näyttää siltä, että on kylmä? Sää ei todellakaan suosinut matkaa, paleltiin varsinkin lauantaina varsin yhtäjaksoisesti!
Moottoritien viimeisillä pätkillä Daniel sai pikku-Citroenimme kulkemaan jopa 190km/h. Täytyy tosin sanoa, että takapenkillä ainakin huomasi, että kun vauhti nousi yli 170km/h, kulki auto selvästi epävakaammin, silleen lievästi seilaten, joten pitkään ei tuollaisia nopeuksia pidetty. Jäi kyllä mietittyttämään, kuinka kovaa kulki se auto, joka veti meistä tuossa 190km/h vauhdissakin hurahtamalla ohi. Perillä oltiin puoli yhdentoista aikoihin.
Mutta täytyy sanoa, että oli kyllä mahtava viikonloppu! Evan veljen perheen vieraanvaraisuus ylitti kaikki rajat, kun meille huolehdittiin ihan kaikki valmiiksi. Osaksi kyse on tietysti siitä, että Eva (kuten minäkin) on perheen vauva, joten isoveljen on vaikea muistaa, ettei hän ole enää 12-vuotias. Tähän kun lisää vielä slaavilaisen vieraanvaraisuuden, niin huhhuh. Mitään meiltä ei puuttunut ja Pavlo olisi maksanut dieselinkin paluumatkalle, mutta siitä sentään saimme kieltäydyttyä. Ei tällainen illanistuminen ja vieraanvaraisuus minulle kyllä sinänsä vieras ilmiö ole. Minun oli selvästi helpompi olla vastaanottavalla puolella kuin Danielin, kun kaikuja samanlaisesta kulttuuriperinnöstä kuin slovakialaisilla on selvästi nähtävillä omassa äidissäni! Mutta wow, viikonlopun aikana tuli siis nähtyä Brysselin nähtävyydet, syötyä niin simpukoita, vohveleita kuin suklaatakin, biletettyä diplomaattiseurassa ja vielä piipahdettua Düseldorfissakin!
Torstaina töiden jälkeen kävimme kyselemässä autovuokraamojen tarjouksia, ja parhaaksi osoittautui Europcar selvällä hintaerolla muihin: compact-kokoinen auto perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun rajoittamattomin kilometrein+GPS maksoi 120e, eli 40e/hlö! Päätimme lähteä perjantaina suoraan töistä, joten torstai-ilta menikin sitten suunnitellessa ja pakatessa.
Perjantaina lähdimme töistä kolmen jälkeen (minä ja Eva olimme valmiita 14.30, mutta Daniel ei). Auton hakemiseen jne meni tietysti aikaa, joten varsinaisesti lähdimme Hannoverista neljän jälkeen. Alkumatkasta satoi, mutta sää muuttui onneksi myöhemmin paremmaksi. Kuuden aikoihin pysähdyimme Bielefeldin kohdilla illalliselle. Matka sujui vähän tökkien: ensin ajettiin 170 km/h keskikaistaa ja vasemmalta meni jatkuvasti ohi autoja, sitten kuin tyhjästä ilmestyi muutaman kilometrin ruuhka, jonka ajan ajeltiin kävelyvauhtia, kunnes sumppu taas purkautui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Reittiä emme olleet varsinaisesti katsoneet kartasta ennakkoon, vaan luotimme GPS:n englantilaisaksenttiseen Emilyyn (joka aiheutti suurta hilpeyttä jo Hannoverissa lausumalla kadunnimet englantilaisittan, Königsworther Platz=”Cunningsworther Plats”, Breite Strasse=”Brat-a-Stress” jne). Ylittäessämme Hollannin rajan iski pienehkö ”Pitäisiköhän meidän olla täällä?”-epäilys, mutta pian pääsimmekin Belgiaan, jolloin päättelimme että Belgia on joka tapauksessa niin pieni maa, että Brysselin on pakko löytyä vaikka ympäriinsä ajelemalla.
Viehättävästä (?) brittiaksentistaan huolimatta Emilyllä oli yksi vika: se oli aivan liian hidas, josta johtuen risteyksissä piti olla erityisen tarkkana. Niinpä Brysselin kylttien jo löydyttyä Emily ohjasikin meidät vahingossa pienelle kiertoajelulle Antwerpenin esikaupunkialueille. Eipä siinä mitään, reitti takaisin moottoritielle löytyi ja oli ihan kiva katsella vähän Antwerpenia. Vanha keskusta jäi valitettavasti kuitenkin näkemättä.
Taukojen ja Antwerpen-kierroksen takia olimme perillä vasta puoli yhdentoista aikoihin, ja melkoisen rättiväsyneitä kaikki kolme, koska takana oli varsin pitkä päivä. Kuka tahansa, joka tuntee slaavilaisen vieraanvaraisuuden varmasti ymmärtää, että nukkumaanmeno ei tullut vielä kysymykseenkään. ”Tulkaa sisälle juomaan edes lasilliset vettä!”, kutsui Evan veli Pavlo, ja sohvalle päästyämme alkoi kaivaa kaapeista esiin kaikkea mahdollista nestemäistä Evianista oluen kautta Jägermeisteriin. Pian jokaisella oli kädessä lasi tai kaksi. Erehdyin juomaan suuren vesilasini tyhjäksi melko nopeasti, jolloin Eva kantoi minulle kaikista estelyistäni huolimatta välittömästi uuden. Loppuillan siemailin vettäni hyvin hitaasti (pelkäsin saavani tätä vauhtia vesipöhön) ja yritin piilotella jo tyhjää Jägermeister-lasiani. Jack Danielsista sain kieltäydyttyä vain vaivoin. Hauskaa kyllä oli! Paikalla oli myös Pavlon vaimo Jana, joka työskentelee sihteerinä jossain EU:n elimistä, sekä lakimies-Tomas, joka päivisin kääntää EU:n lakitekstejä ja iltaisin muuttuu muusikoksi. Simon, 1,5v, oli tietenkin nukkumassa. Puhetta, naurua ja juomista riitti muutaman tunnin ajan, kunnes minut ja Daniel vihdoin saatettiin n.viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalle asunnolle. Pääsimme nukkumaan vasta, kun Pavlo oli useaan kertaan esitellyt meille asunnon ja kaiken, mitä saisimme käyttää. Oli jopa laittanut meille mukaan aamiaiseksi patonkia, voita, kinkkua, cornflakeseja ja maitoa!
Lauantaiaamuna Pavlo ja Eva tulivat hakemaan meitä yhdentoista aikoihin. Pavlo saattoi meidät metrolle, esitteli matkalla olevia EU-rakennuksia ja osti vielä meille estelyistämme huolimatta ryhmäpäivälipunkin. Aloitimme Bryssel-kierroksemme Atomiumista ja Mini Europa Parkista, johon on koottu hienoimmat nähtävyydet jokaisesta EU-maasta, sekä muuta EU-tietoa. Valitettavasti sää oli kylmä ja tuulinen, eikä paikka kyllä ollut minusta ihan hintansa arvoinen, varsinkin kun EU:n toimintaa esittelevä näyttely oli paikoin vanhentunut ja muutenkin monet asiat oli vähän sieltä tännepäin. Erityisesti vessat oli epäsiistit. Suomea näyttelyssä edusti muuten Olavinlinna!
Atomium.
Tutulta näyttää!
Mutta mitä ihmettä?! Tämän mukaan raja on suomeksi "moalti roi"?!
Pavlo oli suositellut meille käyntikohteeksi Koekelbergin basilikaa, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Kirkko ei ole kuin n.sata vuotta vanha (tai jos valmistumisesta lasketaan, niin vielä paljon nuorempi), mutta maailman viidenneksi suurin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen jo kokonsa vuoksi. Kiipesimme myös kupoliin katselemaan näköalaa Brysseliin. Normaalisti käytössä oleva hissi on suljettuna remontin vuoksi, mutta kolmensadan portaan kapuaminen sujui yllättävän kivuttomasti.
Alkoi olla jo illallisaika, joten suuntasimme Brysselin keskustaan, jonka jätimme tarkoituksella viimeiseksi, koska olimme kaikki nähneet sen jo aiemmin ja koska se olisi paljon idyllisempi lauantai-iltana. Simpukka-aika on nyt parhaimmillaan, joten Brysselissä kun ollaan, piti niitä tietysti maistaa. Jaoimme kolmestaan yhden annoksen, ja se kyllä riitti loistavasti. Eva oli syönyt simpukoita kerran tai pari aikaisemmin, Daniel useinkin (merenelävät ovat hänen herkkuaan), mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Suhtauduin ensin ideaan vähän nihkeästi, koska simpukathan käytännössä keitetään elävältä kuten ravutkin. Evan puolustus oli, että jossain vaiheessahan liha tapetaan aina kuitenkin, joten on ihan sama tehdäänkö se ennemmin vai myöhemmin, mikä on kyllä hyvä argumentti. Ei tosin aivan vakuuttanut minua, koska en jotenkin tykkää siitä, että simpukat ovat niin kauan poissa luonnollisesta elinympäristöstään (kaupassa, jääkaapissa...) ennenkuin kuolevat kattilassa. No, mutta kyllähän sitä nyt kuitenkin oli kokeiltava, että tietäisi mitä se kaikki haloo simpukoiden ympärillä on. Olin juuri lukenut muutamaa päivää aiemmin tämän artikkelin, joten jotain pohjatietoa sentään oli. Täytyy sanoa, että ainakaan tuo klassinen simpukat a la mariniere ei minua vakuuttanut. Maku oli aika kalainen, mutta ei sellainen hyvä kalainen, vaan enemmän sellainen mitäänsanomattoman kalainen, ja suutuntumahan nyt on vähän epämääräisen ällö. Uusi maku tosin vaatii aina totuttelua, ja loppua kohti kokemus parani hiukan, mutten silti ihan ymmärrä mikä se simpukoiden hienous on. Ruokailun biologinen kohokohta oli simpukka, joka oli valtava ja täytti kuorensa kokonaan – ehkä se ei ollut kiehunut tarpeeksi? Näytti kuitenkin pelottavan samalta kuin elävät lajitoverinsa, joten sekä minä että Eva tyydyimme tutkiskelemaan yksilöä kauhunsekaisella mielenkiinnolla. Daniel ei ollut yhtä herkkävatsainen, vaan pisti kyseisen yksilön muitta mutkitta poskeensa.
Simpukka-annos.
Jäljellä enää kuoret.
Vatsa täynnä simpukoita (miten kukaan muka pystyy syömään sen kattilallisen yksin?) lähdimme käveleskelemään Brysselin katuja ja kujia. Jälkiruuaksi piti tietysti saada vohveleita, joiden syömisen minä ja Eva olimme aloittaneet jo matkalla basilikaan. Nyt ostimme ihanat paksut ja sokeriset vohvelit tuoreiden mansikoiden (lokakuussa?!) ja suklaakastikkeen kera. Kävelimme vohveleita syöden Grand Placelle, joka on kyllä upea, mutta ensimmäisten minuuttien ajan pystyimme keskittymään lähinnä herkullisiin vohveleihimme:
Eva: Tämä on niin hyvää... No niin, tässä on nyt tämä Grand Place, tuo on se raatihuone ja nämä on niitä kiltojen rakennuksia.
Sirje (joka on syönyt suurimman osan mansikoista vohvelin päältä ensin): Herrajumala, tämä vohveli on käsittämättömän hyvää ILMANKIN näitä täytteitä!
Daniel: Ei Sirje, nyt piti keskittyä rakennuksiin eikä vohveliin....Mutta täytyy myöntää, että minullakin on kyllä vaikeuksia huomata rakennuksia tällä hetkellä!
Vaikka Brysseliä muuten haukutaan tylsäksi jne, niin Grand Place on kyllä ehdottomasti maailman kauneimpia aukioita. Kävelimme sitten vielä Manneken Pisille, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta edelliselläkään kerralla. Manneken Pisiä vastapäätä oli kuitenkin Leonidasin suklaaliike, joten päätimme että vohvelin päälle olisi hyvä nyt maistella vielä kuuluisaa belgialaista suklaata. Valitsin kolme tryffeliä, joista parhaaksi osoittautui yllättäen ananaskreemitäytteinen valkosuklaa.
Seuraavaksi menimme vielä tanskalaispubiin oluelle. Eva ja Daniel joivat kuuluisaa Kwakia, minä säästyin oluelta, koska pöydässä sattui olemaan Carlsbergin Somersby-omenasiiderin mainos (oli yhtäaikaa oudon sokerista ja kirpeän omenaista). Itseasiassa koko lauantain kävimme pientä kiistaa siitä, pitäisikö minun juoda olutta vai ei: Daniel ja Eva väittivät, että Brysselissä täytyy ehdottomasti juoda olutta, ja minä yritin selittää, että saan kyllä alas ihan minkä tahansa muun alkoholijuoman, juon vaikka kossua raakana, mutta en kertakaikkiaan pysty saamaan alas kokonaista olutta sen karvaan maun takia. Maistoin Kwakia Evalta, ja minusta se oli yhtä pahaa kuin muutkin oluet. (Älkääkä nyt sanoko, että minun olisi pitänyt kokeilla kirsikkaista Kriekiä, koska olen juonut vastaavaa Singaporessa ja pahaa se oli sekin!)
Loppuillaksi oli vielä ohjelmassa Tomasin bändin konsertti yhdessä saksalaispubissa, jossa oli juuri meneillään jonkun saksalaisen nelikymppiset, mutta jonne pääsimme sisään suhteilla (Pavloon ja Tomasiin). Bongasin seinältä mainoksen Federweisserista, jonka jotkut saattavat muistaa viime vuoden seikkailuistani Wienissä nimellä Sturm. Sturmzeit ist’s, joten olin erittäin ilahtunut että pääsin palaamaan vanhan tuttavuuden pariin (ja vältyin jälleen oluelta)!
Minä, Pavlo ja Daniel saksalaispubissa.
Tomasin bändi oli hyvä, ja yleisö innostui erityisesti tanssimaan vanhojen klassikoiden tahtiin. Siinä me sitten twistattiin suurimmaksi osaksi itseämme parikymmentä vuotta vanhemmista EU-virkamiehistä, diplomaateista ja muista expateista koostuvan joukon keskellä! Eva oli positiivisesti ilahtunut viisikymppisten biletyksestä, minä vastasin että mun vanhemmat olisi ensimmäisinä twistaamassa, varsinkin jos iskä olisi eka juonut muutaman cuba libren. Puolenyön aikoihin bändi lopetti ja me lähdimme nukkumaan, takana oli taas pitkä päivä.
Sunnuntaiaamuna kävimme kävelemässä läpi EU-korttelin EU-rakennukset, koska ne olivat aivan yöpaikkojemme vieressä. Kierros oli erityisen opettavainen Danielille, jolle olimme pitäneet oppituntia EU:sta jo menomatkalla autossa. Lounaaksi söimme herkullista kananrintaa, perunoita ja kotitekoista tsatsikia Evan veljen luona, jossa vietimme vielä pari tuntia jutellen ja pikku-Simonin kanssa leikkien. Simonin lempileluja tällä hetkellä olivat jostain syystä lattialasta ja pieni harja, joilla hän siivoili ympäri asuntoa innokkaasti. Kun Daniel yritti saada poikaa pelaamaan jalkapalloa pienellä pallolla, vilkaisi Simon tätä vain kummastuneena ja palasi sitten harjaamaan lattiaa huolellisesti. Simon osasi jopa ottaa tuolilta siihen jääneen pyyhkeen ja yritti kovasti kietoa sitä lattialastan ympärille. Onnittelimme Janaa onnistuneesta kasvatuksesta, mutta hän myönsi, että Simonin on kyllä täytynyt nähdä jonkun pesevän lattiaa päiväkodissa.
Neljältä lähdimme sitten jälleen kohti kotia. Autossa syntyi aika mielenkiintoisia keskusteluja mm. avoliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden asemasta, joten aika kului nopeasti. Mutta matkammepa ei ollutkaan vielä ohi, kiitos Emilyn, joka hidasteli Düsseldorfin kohdalla. Tämän seurauksena löysimme itsemme Düsseldorfin laitakaupungilta, jossa pysähdyimme huoltoasemalla käydäksemme vessassa. Käytiin suunnilleen seuraavanlainen keskustelu:
Eva: Olen kuullut, että Düsseldorfin keskusta on tosi kiva.
Sirje: Niin minäkin. Haluaisin käydä siellä. Itseasiassa voitaisiin käydä yhdessä!
Eva: Niin, mennään vaan!
Daniel: Ai siis...Tarkoititteko että nyt?!
No itseasiassa minä ainakaan en tarkoittanut, mutta mikäs siinä, kun kerran oltiin valmiiksi lähellä. Ajettiin auto parkkiin vanhankaupungin viereen, otettiin Evan veljen mukaan pakkaamat eväsvoileivät mukaan ja lähdettiin katselemaan Düsseldorfia. Käveltiin ympäriinsä ja istuttiin Reinin rannalle syömään. Jälkiruuaksi ostettiin vielä Evan kanssa mansikkahillovohveli puoliksi. Kiva paikka, onpahan sekin nähty nyt päällisin puolin! Oli ehdottomasti täydellinen päätös roadtripillemme, kiittelimme Emilyä siitä loppumatkan.
Illallinen Reinin rannalla. Ai miten niin näyttää siltä, että on kylmä? Sää ei todellakaan suosinut matkaa, paleltiin varsinkin lauantaina varsin yhtäjaksoisesti!
Moottoritien viimeisillä pätkillä Daniel sai pikku-Citroenimme kulkemaan jopa 190km/h. Täytyy tosin sanoa, että takapenkillä ainakin huomasi, että kun vauhti nousi yli 170km/h, kulki auto selvästi epävakaammin, silleen lievästi seilaten, joten pitkään ei tuollaisia nopeuksia pidetty. Jäi kyllä mietittyttämään, kuinka kovaa kulki se auto, joka veti meistä tuossa 190km/h vauhdissakin hurahtamalla ohi. Perillä oltiin puoli yhdentoista aikoihin.
Mutta täytyy sanoa, että oli kyllä mahtava viikonloppu! Evan veljen perheen vieraanvaraisuus ylitti kaikki rajat, kun meille huolehdittiin ihan kaikki valmiiksi. Osaksi kyse on tietysti siitä, että Eva (kuten minäkin) on perheen vauva, joten isoveljen on vaikea muistaa, ettei hän ole enää 12-vuotias. Tähän kun lisää vielä slaavilaisen vieraanvaraisuuden, niin huhhuh. Mitään meiltä ei puuttunut ja Pavlo olisi maksanut dieselinkin paluumatkalle, mutta siitä sentään saimme kieltäydyttyä. Ei tällainen illanistuminen ja vieraanvaraisuus minulle kyllä sinänsä vieras ilmiö ole. Minun oli selvästi helpompi olla vastaanottavalla puolella kuin Danielin, kun kaikuja samanlaisesta kulttuuriperinnöstä kuin slovakialaisilla on selvästi nähtävillä omassa äidissäni! Mutta wow, viikonlopun aikana tuli siis nähtyä Brysselin nähtävyydet, syötyä niin simpukoita, vohveleita kuin suklaatakin, biletettyä diplomaattiseurassa ja vielä piipahdettua Düseldorfissakin!
tiistai 29. syyskuuta 2009
Toinen hammaslääkärikäynti
Tänään oli sitten se toinen hammaslääkärikäynti. Nyt ei jännittänyt ja pelottanut yhtään niin paljon, kun tiesi minne pitää mennä ja hammaslääkärikin oli sama. Kaikki meni siis hyvin siihen asti, kunnes homma alkoi. Tällä kertaa ei laitettu puudutusta, koska hampaan pitäisi nyt olla käytännössä kuollut eikä tuntea mitään. Kun lääkäri oli poistanut väliaikaisen paikan, oli taas röntgenkuvien vuoro. Kuvia varten hampaan juuriin tungettiin nyt pitkät piikit (ilmeisesti juurten mittausta varten) ja itse kuvakin otettiin jotenkin erilailla vähän epämukavasti. Ei koskenut, mutta oli vähän hankala olo kun suuta piti pitää auki, koska yhdessä hampaassa tökötti neljä viissenttistä piikkiä. Sitten hammaslääkäri alkoi tehdä jotain rapsuttamista ja painelua juurille. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että jossain oli vielä joku toimiva hermo tai tulehdusta tai en tiedä mitä, mutta aina kun lääkäri osui tiettyyn kohtaan hammasta, vihlaisi aika kivasti. Äännähdyksistäni lääkäri sitten kai oppi välttelemään pahinta kohtaa, mutta en voinut mitään sille, että kaikki huomio keskittyi tässä vaiheessa sen odottamiseen, millon se taas osuu arkaan paikkaan. Rentoutuminen oli siis aika vaikeaa...
Selvisin kuitenkin loppuun asti. Minulle jäi kyllä taas kielimuurin takia epäselväksi, mitä tällä kertaa oikein tehtiin ja miksi sitä yhtä kohtaa aina vihlaisi, vaikka hammaslääkäri sitä selittikin. Lopuksi hän vielä ilmoitti, että ei tämä ollutkaan vielä tässä, vaan pitää tulla vielä kahdesti: ensin täytetään juuret ja viimeisellä kerralla sitten rakennetaan se hampaan päällisosan paikka. Että kahden viikon päästä sitten taas uudestaan... Nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä jos mikä kannustaa jatkossa käymään hammaslääkärissä useammin. Tähän koko rumbaan en yhden hemmetin hampaan takia halua enää toista kertaa ryhtyä!
Selvisin kuitenkin loppuun asti. Minulle jäi kyllä taas kielimuurin takia epäselväksi, mitä tällä kertaa oikein tehtiin ja miksi sitä yhtä kohtaa aina vihlaisi, vaikka hammaslääkäri sitä selittikin. Lopuksi hän vielä ilmoitti, että ei tämä ollutkaan vielä tässä, vaan pitää tulla vielä kahdesti: ensin täytetään juuret ja viimeisellä kerralla sitten rakennetaan se hampaan päällisosan paikka. Että kahden viikon päästä sitten taas uudestaan... Nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä jos mikä kannustaa jatkossa käymään hammaslääkärissä useammin. Tähän koko rumbaan en yhden hemmetin hampaan takia halua enää toista kertaa ryhtyä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)