Tänään on muurin kaatumisesta 20 vuotta. Sen kunniaksi Deutsche Bahn tarjoaa kotisivuillaan lippuja kaikkialle Saksassa 20 eurolla tämän illan ajan. Olenkin tässä jo yli tunnin yrittänyt ostaa lippuja viikonlopuksi Hampurin lentokentälle ja takaisin (normaalihinta alennuksineen 30e/suunta, joten säästäisin yhteensä 20e). Valitettavasti aika moni muukin Saksan 80 miljoonasta asukkaasta on ilmeisesti ostamassa lippuja, koska sivut ovat täysin tukossa. Tunnelma on kuin Madonnan konserttilippuja jahdatessa...
Palataanpa tässä odotellessa viime viikkoon. Töissä oli käymässä pari vierasta Japanista, ja torstai-iltana heille järjestettiin opastettu kiertokävely, jonne pääsin toisten HR-harjoittelijoiden kanssa osallistumaan. Valitettavasti sää oli sateinen, joten varsinkin loppukierroksen aikana oltiin aika kylmissämme. Kierros oli kuitenkin erittäin hyvä, opas osasi asiansa ja minäkin opin uusia asioita Hannoverista. Sitäpaitsi kierroksen jälkeen menimme syömään panimoravintolaan, ja Rengasfirma tarjosi! Mun annos koostui perunaröstistä, salaatista ja graavi- ja kylmäsavulohesta. Melkein tuntui joululta niitä syödessä :)
Kierroksella opas kertoi kiinnostavan historiallisen tarinan Iso-Britannian kuningas Yrjö I:stä. Yrjöhän oli alunperin Hannoverin vaaliruhtinas ja nousi brittien valtaistuimelle, kun kuningatar Annalta ei jäänyt perillistä. Hannoverissa asuessaan Yrjö meni naimisiin serkkunsa, Cellen Sophia-Dorothean kanssa. Liitto oli järjestetty, eikä onnellinen: kerrotaan, että kuullessaan kihlauksestaan Sophia-Dorothea kieltäytyi ehdottomasti menemästä naimisiin sialta näyttävän Yrjön kanssa, ja pyörtyi äitinsä käsivarsille tavatessaan ensi kertaa anoppinsa ja tulevan miehensä. Yrjökin oli kiinnostunut Sophia-Dorotheasta vain tämän rahojen takia. Pariskunta sai kaksi lasta, mutta Yrjö oli kiinnostuneempi rakastajattaristaan, erityisesti Melusina von der Schulenburgista, josta hän kieltäytyi luopumasta perheensä aneluista huolimatta.
Nuori Sophia-Dorothea oli siis hylätty ja yksinäinen, mutta kuinkas sitten kävikään - kuvaan astui mukaan komea ruotsalainen aatelismies Philip Cristoph von Königsmarck (miksi nämä nuoret ja komeat upseerit on aina ruotsalaisia?). Tämä suhde oli ilmeisesti ainakin alkuun varsin platoninen, mutta kehittyi sittemmin läheisemmäksi. Yrjö ei tietenkään moista suvainnut, ja heinäkuisena aamuna 1694 von Königsmarck yksinkertaisesti katosi. Vuosia myöhemmin useampi aatelismies tunnusti kuolinvuoteellaan, että von Königsmarck oli puukotettu ja ilmeisesti heitetty Leine-jokeen. Sophia-Dorotheakaan ei selvinnyt aviorikoksesta rangaistuksetta, vaan hänet teljettiin loppuelämäkseen Ahldenin linnaan. Linnassa Sophia-Dorothea eli yli 30 vuotta yksin ja tiukasti vartioituna, samaan aikaan kun hänen useita rakastajattaria pitänyt aviomiehensä nousi Iso-Britannian valtaistuimelle - lempirakastajattarensa mukanaan.
Huomenna yritän sitten kirjoittaa viikonlopusta, jonka vietin Hampurissa Marin luona. Nyt takaisin jatkamaan junalippujen metsästystä.
maanantai 9. marraskuuta 2009
maanantai 2. marraskuuta 2009
Wernigerode
Wernigerode oli ollut mielessäni käyntikohteena linnansa takia jo jonkun aikaa, ja kun nyt oli jälleen vapaa viikonloppu (ei vieraita, ei aiempia suunnitelmia) päätin käydä vihdoin katsastamassa paikan. Junamatkaan meni vajaa kaksi tuntia suuntaansa ja koska kaupunki ei sijaitse Ala-Saksin osavaltiossa, maksoivat liputkin vähän enemmän, BahnCard-alennuksen kanssa 17e/suunta.
Wernigerodessa junasta astuessani olin vähän eksyksissä: kaupunki on pieni, eikä karttoja oikein ollut tarjolla. Rautatieasemalta onneksi oli tienviitat kohti vanhaakaupunkia ja linnaa. Kylttien näyttämä tie vei puiston läpi, joka vähän epäilytti, mutta sitten tupsahdinkin jostain kadunkulmasta kaupungin valtaväylälle. Linna vilkkui talojen välistä korkealla kukkulalla, ja pian löysin jälleen sinne johdattavia tienviittoja. Reitti kiemurteli kukkulaa pitkin ylöspäin keltalehtisten puiden välistä. Kaunista oli, mutta nousu oli jyrkähkö, vaikkakaan ei lopulta niin kovin pitkä. ”On tässä kiivetty linnavuorille ennenkin, niin Bratislavassa kuin Salzburgissakin”, kannustin itseäni eteenpäin ja viimeisten portaiden jälkeen olin jo miltei linnan portilla.
Siellä se häämöttää...
Syksyistä.
Melkein perillä
Linnalta oli hieno näköala yli kaupungin Harz-vuoristoon. Laaksosta näkyi myös höyryveturin savuvana, kun se lähti puksuttamaan kohti alueen korkeinta huippua, Brockenia, joka taruissa on oikea Kyöpelinvuori. Siksi Wernigerode onkin täynnä kaikenmoista noitakrääsää. Olin aiemmin harkinnut ohjelmaan myös tuollaista höyryveturijuna-ajelua, mutta se ei yksinkertaisesti mahtunut päivän ohjelmaan: linna oli tärkein!
Ostin sisäänpääsyn linnaan ja englanninkielisen kuuntelulaitteen oppaaksi, opiskelijana selvisin alle seitsemällä eurolla. Linna on alunperin kaukaa keskiajalta ja toimi majapaikkana, kun keisari hoveineen siirtyi siitä jo näkemästäni Goslarin palatsista itään. Linnan nykyinen ulkoasu tosin on 1800-luvun loppupuolelta, samoin sisustus. Silloin linna toimi Stolberg-Wernigerode-suvun asuntona. Sukuun kuului mm. Stolberg-Gedernin prinsessa Louise, joka meni naimisiin Charles Edward Stuartin kanssa. Charles Edward Stuarthan oli osallisena vuoden 1745 jakobiittikapinassa ja tunnetaan englanninkielisissä maissa paremmin nimellä "Bonny Prince Charlie"
Sisäpiha.
Linnan kiertämiseen taisi mennä parisen tuntia, sitten laskeuduin takaisin kaupunkiin. Alasmennessä reitin kauneutta oli helpompi ihailla. Sattui vielä olemaan sellainen ihanan kirpeänkylmä syyspäivä. Kerrankin kylmyys oli sellaista tuttua, korvanlehtiä nipistelevää ja raikasta, eikä sitä Hannoverin ainaista kosteankylmää, joka tunkee luihin ja ytimiin vaikka päällä olisi miten paljon!
Sumuiset kukkulat, laaksossa kaupunki.
Mutta mikä ihme tämä on? Nojasi linnan ulkoseinään. Ehkä sinivalaan kylkiluu? Tapani, anatomia-asiantuntijani, auta! EDIT: Luu on paljastunut valaan leukaluuksi.
Kaupunki oli idyllinen, mutta aika pieni. Vähän Goslarin tyyppinen, muttei ihan yhtä kaunis. Raatihuone oli taas ”yksi Euroopan kauneimmista”. Minusta tuntuu, että olen täällä nähnyt jo aika monta tuohon luokkaan itsensä lukevaa raatihuonetta. Kun pääkatu oli kierretty, ei tehtäväksi jäänyt juuri muuta kuin mennä johonkin kahvilaan hetkeksi istuskelemaan, koska kaupoista suurin osa oli kiinni. Kaunis Cafe Wien oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, joten tyydyin pienimuotoisempaan leipomokahvilaan.
Wernigerodea.
Cafe Wien.
Höyryveturi.
Ostin kupin kaakaota ja leivoksen ja istuuduin niitä nauttimaan, mutta kuinkas kävikään: jotenkin onnistuin huitaisemaan kaakaokuppini nurin. Leivoslautanen ja tarjottimeni lainehtivat ja pöydällä oli lätäköitä. Ystävällinen mies viereisestä pöydästä haki minulle tiskiltä paperia. Saatuani pöydän puhtaaksi ja pahimman tulvan tarjottimeltani laantumaan, jatkoin tyynesti näin yllättäen kaakaopediltä tarjoiltavan leivokseni haarukointia. Eikä leivos siitä kyllä kärsinyt: alin kerros muuttui suklaakakuksi, kun huokoinen pohja imi kaakaon itseensä. Viereisen pöydän mies katsoi minua vähän hämmästyneenä, mutta totesi sitten, että ”Käyhän se noinkin, mitään vahinkoa ei siis tapahtunutkaan!”. Stoalaisen rauhallisesti pistin loput leivoksesta poskeeni. Siinä saksalaisille suomalaista ilmeettömyyttä ja lehmänhermoja! Koko episodin aikana ainoa reaktioni taisi olla poskien punertuminen ja pieni huokaus. Eniten harmitti, että kaakaota kaatui hiukan sormikkaille, jotka ei sitten osittain märkänä olleet enää niin lämpimät.
En löytänyt yhdestäkään auki olevasta leipomosta tai kahvilasta täytettyjä leipiä, jollaisen olisin ostanut paluumatkalle evääksi. Täytyi tyytyä suklaamuffiniin, joka oli kyllä herkullinen, mutta ei oikein vienyt nälkää. Niinpä Hannoveriin palattuani teinkin harvinaisen teon ja kävin ostamassa aseman Pizza Hutista kaksi palaa salamipizzaa. Illalla olin kaikesta kiipeilystä, ympäriinsä juoksentelusta ja matkustelusta niin väsynyt, etten enää jaksanut lähteä ulos juhlistamaan halloweeniakaan. Mutta päivä oli ihana ja linna hieno!
Wernigerodessa junasta astuessani olin vähän eksyksissä: kaupunki on pieni, eikä karttoja oikein ollut tarjolla. Rautatieasemalta onneksi oli tienviitat kohti vanhaakaupunkia ja linnaa. Kylttien näyttämä tie vei puiston läpi, joka vähän epäilytti, mutta sitten tupsahdinkin jostain kadunkulmasta kaupungin valtaväylälle. Linna vilkkui talojen välistä korkealla kukkulalla, ja pian löysin jälleen sinne johdattavia tienviittoja. Reitti kiemurteli kukkulaa pitkin ylöspäin keltalehtisten puiden välistä. Kaunista oli, mutta nousu oli jyrkähkö, vaikkakaan ei lopulta niin kovin pitkä. ”On tässä kiivetty linnavuorille ennenkin, niin Bratislavassa kuin Salzburgissakin”, kannustin itseäni eteenpäin ja viimeisten portaiden jälkeen olin jo miltei linnan portilla.
Siellä se häämöttää...
Syksyistä.
Melkein perillä
Linnalta oli hieno näköala yli kaupungin Harz-vuoristoon. Laaksosta näkyi myös höyryveturin savuvana, kun se lähti puksuttamaan kohti alueen korkeinta huippua, Brockenia, joka taruissa on oikea Kyöpelinvuori. Siksi Wernigerode onkin täynnä kaikenmoista noitakrääsää. Olin aiemmin harkinnut ohjelmaan myös tuollaista höyryveturijuna-ajelua, mutta se ei yksinkertaisesti mahtunut päivän ohjelmaan: linna oli tärkein!
Ostin sisäänpääsyn linnaan ja englanninkielisen kuuntelulaitteen oppaaksi, opiskelijana selvisin alle seitsemällä eurolla. Linna on alunperin kaukaa keskiajalta ja toimi majapaikkana, kun keisari hoveineen siirtyi siitä jo näkemästäni Goslarin palatsista itään. Linnan nykyinen ulkoasu tosin on 1800-luvun loppupuolelta, samoin sisustus. Silloin linna toimi Stolberg-Wernigerode-suvun asuntona. Sukuun kuului mm. Stolberg-Gedernin prinsessa Louise, joka meni naimisiin Charles Edward Stuartin kanssa. Charles Edward Stuarthan oli osallisena vuoden 1745 jakobiittikapinassa ja tunnetaan englanninkielisissä maissa paremmin nimellä "Bonny Prince Charlie"
Sisäpiha.
Linnan kiertämiseen taisi mennä parisen tuntia, sitten laskeuduin takaisin kaupunkiin. Alasmennessä reitin kauneutta oli helpompi ihailla. Sattui vielä olemaan sellainen ihanan kirpeänkylmä syyspäivä. Kerrankin kylmyys oli sellaista tuttua, korvanlehtiä nipistelevää ja raikasta, eikä sitä Hannoverin ainaista kosteankylmää, joka tunkee luihin ja ytimiin vaikka päällä olisi miten paljon!
Sumuiset kukkulat, laaksossa kaupunki.
Mutta mikä ihme tämä on? Nojasi linnan ulkoseinään. Ehkä sinivalaan kylkiluu? Tapani, anatomia-asiantuntijani, auta! EDIT: Luu on paljastunut valaan leukaluuksi.
Kaupunki oli idyllinen, mutta aika pieni. Vähän Goslarin tyyppinen, muttei ihan yhtä kaunis. Raatihuone oli taas ”yksi Euroopan kauneimmista”. Minusta tuntuu, että olen täällä nähnyt jo aika monta tuohon luokkaan itsensä lukevaa raatihuonetta. Kun pääkatu oli kierretty, ei tehtäväksi jäänyt juuri muuta kuin mennä johonkin kahvilaan hetkeksi istuskelemaan, koska kaupoista suurin osa oli kiinni. Kaunis Cafe Wien oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, joten tyydyin pienimuotoisempaan leipomokahvilaan.
Wernigerodea.
Cafe Wien.
Höyryveturi.
Ostin kupin kaakaota ja leivoksen ja istuuduin niitä nauttimaan, mutta kuinkas kävikään: jotenkin onnistuin huitaisemaan kaakaokuppini nurin. Leivoslautanen ja tarjottimeni lainehtivat ja pöydällä oli lätäköitä. Ystävällinen mies viereisestä pöydästä haki minulle tiskiltä paperia. Saatuani pöydän puhtaaksi ja pahimman tulvan tarjottimeltani laantumaan, jatkoin tyynesti näin yllättäen kaakaopediltä tarjoiltavan leivokseni haarukointia. Eikä leivos siitä kyllä kärsinyt: alin kerros muuttui suklaakakuksi, kun huokoinen pohja imi kaakaon itseensä. Viereisen pöydän mies katsoi minua vähän hämmästyneenä, mutta totesi sitten, että ”Käyhän se noinkin, mitään vahinkoa ei siis tapahtunutkaan!”. Stoalaisen rauhallisesti pistin loput leivoksesta poskeeni. Siinä saksalaisille suomalaista ilmeettömyyttä ja lehmänhermoja! Koko episodin aikana ainoa reaktioni taisi olla poskien punertuminen ja pieni huokaus. Eniten harmitti, että kaakaota kaatui hiukan sormikkaille, jotka ei sitten osittain märkänä olleet enää niin lämpimät.
En löytänyt yhdestäkään auki olevasta leipomosta tai kahvilasta täytettyjä leipiä, jollaisen olisin ostanut paluumatkalle evääksi. Täytyi tyytyä suklaamuffiniin, joka oli kyllä herkullinen, mutta ei oikein vienyt nälkää. Niinpä Hannoveriin palattuani teinkin harvinaisen teon ja kävin ostamassa aseman Pizza Hutista kaksi palaa salamipizzaa. Illalla olin kaikesta kiipeilystä, ympäriinsä juoksentelusta ja matkustelusta niin väsynyt, etten enää jaksanut lähteä ulos juhlistamaan halloweeniakaan. Mutta päivä oli ihana ja linna hieno!
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Halloween-extra: Hannoverin vampyyri
(Varoitus: tämä postaus on karmaiseva eikä missään nimessä sovi lapsille!)
Toukokuussa 1924 pari lasta oli leikkimässä Hannoverin läpi virtaavan Leine-joen rannalla, kun he löysivät pääkallon. Tapaus ei ehkä olisi ollut erikoinen, onhan Leineen kuten muihinkin isojen kaupunkien läpi virtaaviin jokiin varmasti hukkunut tai hukuttautunut useampikin ihminen. Tapaus ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi: pian rantatörmältä löytyi toinen ja muutaman viikon päästä lisää. Mistä ihmeestä oli oikein kyse? Teorioita syntyi kuin sieniä sateella: ruumiit olivat peräisin Göttingenin anatomisesta instituutista; ei, haudanryöstäjät olivat heittäneet ruumiit jokeen; ei, liikkeellä oli ihmissyöjä ja ihmislihaa oli myyty sikana pimeillä markkinoilla. Tosiaan, poliisin tutkittavanksi oli tullut juttu, jossa ostettua sianlihaa arveltiin ihmiseksi. Hannover joutui paniikin valtaan. Poliisit päättivät tutkia joen läpikotaisin ja löysivätkin ainakin 22 henkilön jäännökset. Osassa tuoreimmista luista näkyi selvästi jälkiä työkaluista. Monet jäännöksistä vaikuttivat kuuluvan pojille tai nuorille miehille.
Poliisin tutkimukset johtivat herra Fritz Haarmannin jäljille. Haarmann oli poliisin vanha tuttu: pikkurikollinen, joka kaupitteli käytettyjä vaatteita ja lihaa ja toimi myös poliisin tiedonantajana. Haarmann tiedettiin myös homoksi, ja hänet oli kertaalleen tuomittu seksuaalirikoksesta yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan poliisin löydettyä hänet puolialastoman teinipojan seurasta. Haarmannia oli myös epäilty yhden nuoren miehen katoamisesta aiemmin.
Haarmann jäi kiinni Hannoverin rautatieasemalla, kun hän oli houkuttelemassa nuorta poikaa mukaansa. Poliisit tutkivat Haarmannin asunnon: seinät olivat täynnä veritahroja, joita Haarmann yritti selitellä sillä, että oli toiminut teurastajana. Ja teurastajana hän todellakin oli toiminut, varsin karmealla tavalla. Haarmann liikuskeli usein Hannoverin rautatieasemalla, esiintyen usein poliisina tai järjestyksenvalvojana jopa niin hyvin, että rautatieaseman työntekijät uskoivat tämän. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen köyhä maa, ja asemalla pitivät majaansa kodeistaan karanneet, työtä etsivät köyhät nuoret miehet, joista osa myi itseään elantonsa saadakseen. Haarmann hankkiutui juttusille erityisesti kauneimpien poikien kanssa ja houkutteli heitä asuntoonsa, usein väittäen tarjoavansa työtä tai vaatteita. Kun poika sitten saapui Haarmannin asunnolle, Haarmann käytti tätä hyväkseen ja tappoi sitten puraisemalla henkitorven auki - siitä nimitys "Hannoverin vampyyri" tai "Hannoverin ihmissusi". Haarmannin selitys oli, ettei tämä suinkaan ollut tarkoitus, vaan tapahtui intohimon huumassa. Tämän jälkeen Haarmann ja hänen avustaja-rakastajansa paloittelivat ruumiin, heittivät Leineen ja myivät vaatteet. Ilmeisesti myös uhrien lihaa todellakin myytiin pimeästi sikana. Koska uhrit olivat usein kotoaan karanneita, kesti kauan ennenkuin kukaan huomasi heidän kadonneen.
Pitkien kuulustelujen jälkeen Haarmann tunnusti. Hän itse väitti tappaneensa yli 50 nuorta miestä. Poliisi pystyi yhdistämään Haarmannin 27 tapaukseen. Oikeudenkäynti oli ensimmäisiä suuria mediatapauksia Saksassa. Haarmann tuomittiin 24 murhasta ja hänet teloitettiin giljotiinilla keväällä 1925. Haarmannin avustaja sai 12 vuoden vankilatuomion.
Sellainen oli tarina Hannoverin vampyyrista. Leine-joki virtaa aivan lähellä asuntoani. Lähteinä postauksessa on käytetty kahta nettisivua: TruTV Crime Library ja Fritz Haarmann englanninkielisessä wikipediassa.
Toukokuussa 1924 pari lasta oli leikkimässä Hannoverin läpi virtaavan Leine-joen rannalla, kun he löysivät pääkallon. Tapaus ei ehkä olisi ollut erikoinen, onhan Leineen kuten muihinkin isojen kaupunkien läpi virtaaviin jokiin varmasti hukkunut tai hukuttautunut useampikin ihminen. Tapaus ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi: pian rantatörmältä löytyi toinen ja muutaman viikon päästä lisää. Mistä ihmeestä oli oikein kyse? Teorioita syntyi kuin sieniä sateella: ruumiit olivat peräisin Göttingenin anatomisesta instituutista; ei, haudanryöstäjät olivat heittäneet ruumiit jokeen; ei, liikkeellä oli ihmissyöjä ja ihmislihaa oli myyty sikana pimeillä markkinoilla. Tosiaan, poliisin tutkittavanksi oli tullut juttu, jossa ostettua sianlihaa arveltiin ihmiseksi. Hannover joutui paniikin valtaan. Poliisit päättivät tutkia joen läpikotaisin ja löysivätkin ainakin 22 henkilön jäännökset. Osassa tuoreimmista luista näkyi selvästi jälkiä työkaluista. Monet jäännöksistä vaikuttivat kuuluvan pojille tai nuorille miehille.
Poliisin tutkimukset johtivat herra Fritz Haarmannin jäljille. Haarmann oli poliisin vanha tuttu: pikkurikollinen, joka kaupitteli käytettyjä vaatteita ja lihaa ja toimi myös poliisin tiedonantajana. Haarmann tiedettiin myös homoksi, ja hänet oli kertaalleen tuomittu seksuaalirikoksesta yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan poliisin löydettyä hänet puolialastoman teinipojan seurasta. Haarmannia oli myös epäilty yhden nuoren miehen katoamisesta aiemmin.
Haarmann jäi kiinni Hannoverin rautatieasemalla, kun hän oli houkuttelemassa nuorta poikaa mukaansa. Poliisit tutkivat Haarmannin asunnon: seinät olivat täynnä veritahroja, joita Haarmann yritti selitellä sillä, että oli toiminut teurastajana. Ja teurastajana hän todellakin oli toiminut, varsin karmealla tavalla. Haarmann liikuskeli usein Hannoverin rautatieasemalla, esiintyen usein poliisina tai järjestyksenvalvojana jopa niin hyvin, että rautatieaseman työntekijät uskoivat tämän. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen köyhä maa, ja asemalla pitivät majaansa kodeistaan karanneet, työtä etsivät köyhät nuoret miehet, joista osa myi itseään elantonsa saadakseen. Haarmann hankkiutui juttusille erityisesti kauneimpien poikien kanssa ja houkutteli heitä asuntoonsa, usein väittäen tarjoavansa työtä tai vaatteita. Kun poika sitten saapui Haarmannin asunnolle, Haarmann käytti tätä hyväkseen ja tappoi sitten puraisemalla henkitorven auki - siitä nimitys "Hannoverin vampyyri" tai "Hannoverin ihmissusi". Haarmannin selitys oli, ettei tämä suinkaan ollut tarkoitus, vaan tapahtui intohimon huumassa. Tämän jälkeen Haarmann ja hänen avustaja-rakastajansa paloittelivat ruumiin, heittivät Leineen ja myivät vaatteet. Ilmeisesti myös uhrien lihaa todellakin myytiin pimeästi sikana. Koska uhrit olivat usein kotoaan karanneita, kesti kauan ennenkuin kukaan huomasi heidän kadonneen.
Pitkien kuulustelujen jälkeen Haarmann tunnusti. Hän itse väitti tappaneensa yli 50 nuorta miestä. Poliisi pystyi yhdistämään Haarmannin 27 tapaukseen. Oikeudenkäynti oli ensimmäisiä suuria mediatapauksia Saksassa. Haarmann tuomittiin 24 murhasta ja hänet teloitettiin giljotiinilla keväällä 1925. Haarmannin avustaja sai 12 vuoden vankilatuomion.
Sellainen oli tarina Hannoverin vampyyrista. Leine-joki virtaa aivan lähellä asuntoani. Lähteinä postauksessa on käytetty kahta nettisivua: TruTV Crime Library ja Fritz Haarmann englanninkielisessä wikipediassa.
Suomi-esitys
Minun oli tarkoitus halloweenin kunniaksi laittaa tänä viikonloppuna erityinen halloween-postaus, mutta olen saanut jo niin paljon malttamattomia kyselyitä Suomi-esityksestäni, että hoidetaan se nyt ensin pois alta. Saatte halloween-extran sitten vähän myöhässä.
Kauan odotettu cross cultural ja stammtisch oli siis vihdoin torstaina. Hioin powerpointtejani vielä päivällä, mutta oikeastaan esityksen perusrunko oli ollut kasassa jo aika kauan. Tarjottavana mulla oli Fazerin vadelma-karpalo –suklaata, salmiakkisuklaata, Halvan salmiakkia, Pandan lakritsia ja Pågensin korvapuusteja. Kolme ensimmäistä Lotta ja Tapani raahasivat tänne, kaksi jälkimmäistä löysin Rewestä. Itse en alkanut korvapuusteja leipomaan, koska mun keittiön kaasu-uuni näyttää vähintäänkin epäilyttävältä. Lisäksi tarjolla oli juomia ja kolumbialainen Daniel oli tehnyt keittobanaaneista pieniä lättysiä, jotka tarjottiin tomaattisalsan kera.
Normaalisti cross culturalissa on ollut n.30-40 osallistujaa, mutta tällä kertaa tulijoita olikin yli 50! Olin kutsunut myös oman tiimini, heistä paikalle saapuivat Frau L. ja Frau M. Pomo ja Christinekin aikoivat tulla, mutta kumpikaan ei lopulta ehtinyt. Sain esiintyä ensin, ja esitys tuntui menevän hyvin. Ääneni kuului takapenkkiin asti ja sain yleisön myös muutamaan kertaan nauramaan. Esityksen jälkeen sainkin kehuja, aiheetkin olivat kuulemma oikein kiinnostavia. Ja ajatella, miten paljon pelkäsin esiintymistä kouluaikoina! Nykyään minulle ei ole enää mikään ongelma esiintyä yli 50 hengen edessä englanniksi. Jotain hyötyä kaikista niistä vuosien varrella esittelemistäni ryhmätöistä... Huomasin tosin, että ryhmän kanssa esittäminen on se normaalitilanne, koska käydessäni alussa läpi esityksen agendaa, lipsautin suustani että ”ensin puhumme...”.
Esitysten välissä pidettiin pieni tauko, jonka jälkeen Daniel esitteli Kolumbian. Tauon aikana päästiin nauttimaan tarjoiluista. Korvapuustit menivät kuin kuumille kiville, en itse saanut yhtään. Myös suklaa oli suosittua, viimeiset jäljellä olevat palaset menivät juuri ennen poislähtöä. Salmiakkia ja lakritsia jäi yli, suurin osa ei pitänyt salmiakista ollenkaan, mutta muutama kehui sitä myös herkulliseksi.
Kolumbia-esitys oli mielenkiintoinen, koska oli kiva kuulla maasta välillä muutakin kuin ainaisia huume- ja sissiuutisia. En esimerkiksi tiennyt, että Kolumbia on ainoa Etelä-Amerikan maa, jolla on rannikkoa niin Tyynellä valtamerellä kuin Atlantillakin. Siistittyämme esityksen jälkeen paikat jatkoimme Etelä-Amerikka –teemaa Bolero Barissa, jossa muuten söin herkullista curry-jogurtti –keittoa. Kerrankin juuri niin tulista kuin pitääkin! Puoli yhdeltätoista lähdimme kävellen kotiin, minä olin ihan rättiväsynyt, kun kauan odotettu esitys oli nyt vihdoin ohi.
Seuraavana päivänä sain vielä töissä paljon kehuja esityksestäni, ja keskustelimme Frau L:n kanssa Suomen opintotukijärjestelmästä ja yliopisto-opinnoista. Ilmeisesti esiintymistaitoni tosiaan olivat tehneet vaikutuksen, koska Frau L. alkoi yhtäkkiä kysellä kiinnostuksenkohteitani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Kun sanoin, että seuraavat pari vuotta aion viettää Suomessa, hän ehdotti että kokoontuisimme joulukuussa keskustelemaan yhden rekrytoinnista vastaavan kanssa, jotta Rengasfirmalla olisi tiedossa kiinnostuksenkohteeni mikäli Pohjoismaissa sattuisi avautumaan jotain sopivaa. Epätodennäköistähän se tietenkin on kun ottaa huomioon firman taloudellisen tilanteen ja sen, miten pieni organisaatio heillä on esimerkiksi Suomessa, mutten todellakaan odottanut mitään tällaista, joten suostuin ilomielin.
Muuten työviikko oli kohtalaisen kiireinen. Kerran kuussa tekemäni työntekijämääräraportin kanssa on ollut muutaman viikon ajan teknisiä ongelmia, kun ohjelma ei oikein tykkää uudesta Officesta, joka meille asennettiin vähän aikaa sitten. Muutaman viikon IT:n kanssa vatvomisen jälkeen saatiin asia kuntoon vihdoin keskiviikkona, eikä raporttikaan myöhästynyt – sen pitää olla perillä tietyillä henkilöillä vuorokausi ennen yhtä kokousta ja kokous oli perjantaiaamuna klo.7-8. Sain raportin lähetettyä keskiviikkona kolmelta, joten ylimääräistä aikaa jäi kokonaista puolisentoista tuntia, kun minun piti puoli viideltä kiiruhtaa hammaslääkäriin. Tekemistä oli myös torstain kuukausittaista BU HR –kokousta valmistellessa ja tietysti piti ehtiä ajatella sitä torstai-illan omaa esitystänikin. Ja sitten vielä perjantaina oli pakattava tavarat, jotka viikonlopun aikana siirretään meidän uuteen toimistoon samassa kerroksessa. Eipä siinä mitään, viikko meni tosi nopeasti, ja toivoisin oikeastaan tälläistä työmäärää useamminkin!
Kauan odotettu cross cultural ja stammtisch oli siis vihdoin torstaina. Hioin powerpointtejani vielä päivällä, mutta oikeastaan esityksen perusrunko oli ollut kasassa jo aika kauan. Tarjottavana mulla oli Fazerin vadelma-karpalo –suklaata, salmiakkisuklaata, Halvan salmiakkia, Pandan lakritsia ja Pågensin korvapuusteja. Kolme ensimmäistä Lotta ja Tapani raahasivat tänne, kaksi jälkimmäistä löysin Rewestä. Itse en alkanut korvapuusteja leipomaan, koska mun keittiön kaasu-uuni näyttää vähintäänkin epäilyttävältä. Lisäksi tarjolla oli juomia ja kolumbialainen Daniel oli tehnyt keittobanaaneista pieniä lättysiä, jotka tarjottiin tomaattisalsan kera.
Normaalisti cross culturalissa on ollut n.30-40 osallistujaa, mutta tällä kertaa tulijoita olikin yli 50! Olin kutsunut myös oman tiimini, heistä paikalle saapuivat Frau L. ja Frau M. Pomo ja Christinekin aikoivat tulla, mutta kumpikaan ei lopulta ehtinyt. Sain esiintyä ensin, ja esitys tuntui menevän hyvin. Ääneni kuului takapenkkiin asti ja sain yleisön myös muutamaan kertaan nauramaan. Esityksen jälkeen sainkin kehuja, aiheetkin olivat kuulemma oikein kiinnostavia. Ja ajatella, miten paljon pelkäsin esiintymistä kouluaikoina! Nykyään minulle ei ole enää mikään ongelma esiintyä yli 50 hengen edessä englanniksi. Jotain hyötyä kaikista niistä vuosien varrella esittelemistäni ryhmätöistä... Huomasin tosin, että ryhmän kanssa esittäminen on se normaalitilanne, koska käydessäni alussa läpi esityksen agendaa, lipsautin suustani että ”ensin puhumme...”.
Esitysten välissä pidettiin pieni tauko, jonka jälkeen Daniel esitteli Kolumbian. Tauon aikana päästiin nauttimaan tarjoiluista. Korvapuustit menivät kuin kuumille kiville, en itse saanut yhtään. Myös suklaa oli suosittua, viimeiset jäljellä olevat palaset menivät juuri ennen poislähtöä. Salmiakkia ja lakritsia jäi yli, suurin osa ei pitänyt salmiakista ollenkaan, mutta muutama kehui sitä myös herkulliseksi.
Kolumbia-esitys oli mielenkiintoinen, koska oli kiva kuulla maasta välillä muutakin kuin ainaisia huume- ja sissiuutisia. En esimerkiksi tiennyt, että Kolumbia on ainoa Etelä-Amerikan maa, jolla on rannikkoa niin Tyynellä valtamerellä kuin Atlantillakin. Siistittyämme esityksen jälkeen paikat jatkoimme Etelä-Amerikka –teemaa Bolero Barissa, jossa muuten söin herkullista curry-jogurtti –keittoa. Kerrankin juuri niin tulista kuin pitääkin! Puoli yhdeltätoista lähdimme kävellen kotiin, minä olin ihan rättiväsynyt, kun kauan odotettu esitys oli nyt vihdoin ohi.
Seuraavana päivänä sain vielä töissä paljon kehuja esityksestäni, ja keskustelimme Frau L:n kanssa Suomen opintotukijärjestelmästä ja yliopisto-opinnoista. Ilmeisesti esiintymistaitoni tosiaan olivat tehneet vaikutuksen, koska Frau L. alkoi yhtäkkiä kysellä kiinnostuksenkohteitani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Kun sanoin, että seuraavat pari vuotta aion viettää Suomessa, hän ehdotti että kokoontuisimme joulukuussa keskustelemaan yhden rekrytoinnista vastaavan kanssa, jotta Rengasfirmalla olisi tiedossa kiinnostuksenkohteeni mikäli Pohjoismaissa sattuisi avautumaan jotain sopivaa. Epätodennäköistähän se tietenkin on kun ottaa huomioon firman taloudellisen tilanteen ja sen, miten pieni organisaatio heillä on esimerkiksi Suomessa, mutten todellakaan odottanut mitään tällaista, joten suostuin ilomielin.
Muuten työviikko oli kohtalaisen kiireinen. Kerran kuussa tekemäni työntekijämääräraportin kanssa on ollut muutaman viikon ajan teknisiä ongelmia, kun ohjelma ei oikein tykkää uudesta Officesta, joka meille asennettiin vähän aikaa sitten. Muutaman viikon IT:n kanssa vatvomisen jälkeen saatiin asia kuntoon vihdoin keskiviikkona, eikä raporttikaan myöhästynyt – sen pitää olla perillä tietyillä henkilöillä vuorokausi ennen yhtä kokousta ja kokous oli perjantaiaamuna klo.7-8. Sain raportin lähetettyä keskiviikkona kolmelta, joten ylimääräistä aikaa jäi kokonaista puolisentoista tuntia, kun minun piti puoli viideltä kiiruhtaa hammaslääkäriin. Tekemistä oli myös torstain kuukausittaista BU HR –kokousta valmistellessa ja tietysti piti ehtiä ajatella sitä torstai-illan omaa esitystänikin. Ja sitten vielä perjantaina oli pakattava tavarat, jotka viikonlopun aikana siirretään meidän uuteen toimistoon samassa kerroksessa. Eipä siinä mitään, viikko meni tosi nopeasti, ja toivoisin oikeastaan tälläistä työmäärää useamminkin!
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Tapanin vierailu ja Lyypekki
Tapani saapui sitten viimein viikko sitten lauantaina. Olin tietysti innoissani, vaikkakin iloa laimensi ärsytys vuokraisäntää kohtaan, joka oli minulta kysymättä käynyt makuuhuoneessani perjantaina kun olin töissä. Oli kyllä ilmoittanut tulostaan edellisenä iltana puhelimitse (klo.23, arvatkaa olinko jo nukkumassa?), mutta ajattelin että käyttää vain keittiötä ja kylppäriä, kun sillä on oma huone täällä kans. Olikin sitten käynyt hakemassa paljonkin tavaroitaan mun huoneesta ja jättänyt lapun, että voisinko tyhjentää yhden hyllypenkin mun tavaroista, kun haluaisi viedä sen mukanaan. Eihän mun huoneessa tietysti mitään salaista ole, mutten silti tykkää että siellä on käyty kysymättä. Koska kyseinen tyyppi on täällä ollessaan aina myöhään ties missä, ja lähdin aamulla kohtalaisen aikaisin kohti Hampuria, jätin sitten hänelle lapun, että penkki on nyt tyhjä ja voisitko tulevaisuudessa mainita mulle, kun aiot mun huoneeseen. Muutenkaan en oikein tykkää siitä tyypistä, kun on niin erilainen kuin minä: sellainen epäsaksalaisen epäjärjestelmällinen hällä-väliä –suhtautuminen kaikkeen saa mut kiristelemään hampaita.
Mutta takaisin Tapaniin siis. Menin Hampurin kentälle Tapania vastaan, sitten menimme Marin luo syömään lounaaksi kotona tehtyä pizzaa. Tapani oli taas kiltisti raahannut mukanaan Marille ja Sebastianille Arnoldsin donitseja. Mua alkoi muutamaa päivää ennen Tapanin tuloa jo nolottaa se tavaramäärä, mitä raukka joutui kantamaan mun takia mukanaan: ne donitsit, Suomi-esitystä varten suklaata ja salmiakkia, xylitolpurkkaa, pari uhkaavasti loppumassa ollutta korvaamatonta kosmetiikkatuotetta, äidin lähettämän käsilaukun, kaks hametta… Toinen hankki ja raahasi kaiken valittamatta sanallakaan, vaikka mä aloitin viimeisen viikon sisällä varmaan joka kerta nettikeskustelut tyyliin ”Voisitko kulta tuoda vielä yhden jutun...?”. (Marin luona ei tietysti voitu Tommyn takia olla pitkään, kun allergialääkkeistä huolimatta Tapanin alkoi olla parin tunnin kuluttua taas vaikea hengittää.)
Sunnuntaina ei tehty mitään erikoista, paitsi käytiin syömässä rautatieaseman Noosoussa halpaa ja hyvää thaimaalaista. Maanantai-ilta vietettiin Ikeassa, koska tarvitsin porukoiden tuloa varten vieraspatjan ja halusin nähdä, oisko Sweden Shopissa mitään tarjottavaa siihen esitykseen (ei ollut, tai olis ollut lakkahilloa, mutta minkä kanssa sitä sitten ois tarjonnu?). Kävi hyvä tuuri, koska yhdellä saksalaisella harjoittelijalla, Birtellä, oli käytössä äitinsä auto ja myös asiaa Ikeaan, joten päästiin hänen kanssaan. Kukaan meistä ei ole Hannoverista, joten jouduttiin turvautumaan gps:n, joka osoittautui melkein yhtä huonoksi kuin Brysselin-matkan Emily. Oltiin välillä kaikki kolme täysin pihalla yrittäessämme seurata laitteen ohjeita. Löydettiin kuitekin lopulta perille, ja myöhemmin takaisin.
Tiistai-iltana käytiin melko laihoin tuloksin shoppailemassa, mutta keskiviikkona mentiin sen sijaan leffaan katsomaan englanninkielistä versiota Pixarin uudesta Up-leffasta. Koska näytös oli jo 17.40 ja koska kaikki muut, jotka alkuperäisversion halusivat nähdä olivat sen ilmeisesti katsoneet jo aiemmin, saimme yksityisnäytöksen. Ihan oikeasti, olimme ainoat ihmiset koko salissa! Se olikin ihan hyvä, koska vaikka leffa on varmasti lapsille hauska seikkailutarina, niin ainakin tällaiselle romanttiselle pehmolle se oli välillä ihan sydäntäraastava rakkaustarina. Itkin ihan valtoimenaan muutamaan kertaan, ja kyllä Tapanikin puristi mun kättä aika kovaa parissa kohdassa. Me samaistuttiinkin kyllä alkuleffan pääpariin aika vahvasti. Jos kiinnostaa, niin koko rakkaustarina oikeastaan löytyy tästä, vaikka on tietysti leffan kontekstissa nähtynä vielä koskettavampi. Tapani muuten on varma, että meidän häistä tulee tollaset kun ton pätkän alussa ;). (Nykyisestä pehmoudestani syytän Tapania ja siskon- ja veljenlapsia. Viimeksi olen itkenyt yhtä vuolaasti leffaa katsoessani, kun eräässä elokuvassa aivan Indin näköinen pikkuinen Dakota Fanning harhaili yksin ja eksyneenä jossain öisillä kaduilla. Minkähänlainen itkupilli musta tulee joskus jos saan omia lapsia?)
Torstain ja perjantain pidin lomaa, joten lähdimme torstaina päiväksi Lyypekkiin. Sää ei kyllä oikein suosinut, oli kylmää ja tuulista, mutta ei sentään satanut. Matkaan meni aikaa, koska matkustimme halvalla Quer-durchs-Land –lipulla, joka kelpaa vain paikallisjunissa, mutta säästö oli huomattava: selvisimme kahdestaan menopaluusta 39 eurolla. Kaupungissa kävelimme ympäriinsä nähtävyyksiä katsellen, söimme lounaaksi schnitzelit ja ennen paluuta kävimme vielä Cafe Niedereggerissä ihastelemassa marsipaanivalikoimia ja syömässä marsipaanivohvelit.
Lyypekin kuuluisa portti, joka on ainakin äidille varmasti tuttu Niedereggerin logosta.
Tapani katselee nähtävyyksiä ajatuksissaan.
Lyypekkiä.
Marsipaanivohveli.
Perjantai kulutettiin taas lähinnä laiskottelemalla, joitakin joululahjoja tuli tosin hankittua. Viimeistä iltaa yhdessä juhlistettiin juustoilla, viinillä, patongilla, rypäleillä ja Hogfather-dvd:llä. Alun perin tarkoitus oli kyllä mennä ulos syömään (ensin saksalaista, joka vaihtui intialaiseksi), mutta katsellessani joululahjoja yhdessä tavaratalossa tuli Tapani viereiseltä herkkuosastolta selittämään silmät pyöreinä, miten hyvää parmesaania siellä on maistatettavana. Juustotiskin edessä seisoessa suunnitelmat sitten muuttui, ja lopulta valittiin neljää erilaista juustoa, ja jotenkin onnistuttiin myös selvittämään haluamamme palvelutiskin myyjälle. Saman tavaratalon toinen myyjätäti yllätti minut alkoholia ostaessani. Täti katsoi minua nimittäin hetken tutkivasti ja kysyi sitten, saisiko tiedustella ikääni. Naurahdin epäuskoisen ilahtuneena ja kerroin olevani 25. Olin jo valmis kaivamaan ajokortin esiin, mutta täti sanoi minun näyttävän niin luotettavalta, että uskoo kyllä. Puolusteli sitten, että ikää on vaikea arvioida ja minähän voin ottaa kysymyksen kohteliaisuutena. Niin kuin tietysti otinkin. Vaikka minulta on viime vuosiin asti useinkin kysytty paperit Suomessa (nykyisin ei tosin enää supermarketeissa), niin en todellakaan odottanut joutuvani samaan tilanteeseen Saksassa, maassa jossa olen ollut laillisesti baarissa 17-vuotiaana! Suomessakin on papereita tarvinnut näyttää enää harvenevassa määrin. Oulun Raksilan Alkossa oli jopa lappu, että paperit kysytään kaikilta, jotka näyttävät alle 25-vuotiailta, mutta minulle myytiin viinitonkka mukisematta. Kauhistuneena kyselin silloin Tapanilta, kuinka paljon ikäistäni vanhemmalta mahdan oikein näyttää. Saksalaisen kassatädin kysymys oli siis todellakin kohteliaisuus!
Lauantaiaamuna piti saada pakattua Tapanin loput tavarat, siistittyä huone ja valmistauduttua lähtöön ennen yhdeksää. Tehokkuus- ja työnjohtovaihteeni meni päälle ja saimme kaiken valmiiksi ajoissa, mutta Tapani tuijotti minua koko aamun kuin pommia, jonka sytytyslanka jo palaa (siis silloin kun ei ollut tekemässä jotain määräämääni tehtävää). Tuntee minut kyllä hyvin, en pidä kiireestä ja aikaisehko herätys yhdistettynä nopeaan pakkaamiseen ja viimeisen aamun tunnekuohuihin olisi hyvinkin voinut johtaa jonkinlaiseen, Tapanille jo kohtalaisen tuttuun ”mitä-sinä-siinä-seisot-meillä-ei-ole-aikaa-me-ei-ehditä-ikinä-mikset-tehnyt-tätä-aiemmin-tee-nyt-jotain-täällä-näyttää-kauhealta-tulee-ikävä”-romahdukseen. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan tullut ja junassa vihdoin Tapani-parkakin uskalsi rentoutua.
Jätettyäni Tapanin lentokentälle menin Marin luo viettämään iltapäivän Marin, Saran ja Tommyn seurassa. Tommy kiehnäsi ihan vieressä, ja päiväunilta herättyään myös Sara liittyi seuraan. Minulla oli siis välillä kyljessä kiinni kaksi vauvaa :). Vaikka eihän Sara enää mikään vauva ole, herranjestas että sillä riittää energiaa leikkimiseen, juoksemiseen, hyppimiseen, tanssimiseen ja selittämiseen, yleensä kaikkiin yhtä aikaa. Siinä meinasi kädessä valmiina oleva suklaakeksikin unohtua ja sulaa, kun piti leikkiä ja selittää asioita ja paijata Tommya jne.
Illalla palasin sitten Hannoveriin. Jännitystä matkaan toi kun pian Hampurista lähdön jälkeen kuuluteltiin ensin turvamiehiä ja sitten Lüneburgissa ilmoitettiin, että nyt odotetaan ambulanssia. Lähdettiin lopulta 20 minuuttia myöhässä eteenpäin, mutta juna sai onneksi kirittyä ajan kiinni ja saapui aika hyvin aikataulussa perille.
Tapaninkin paluumatka oli sujunut hyvin. Jouduttiin tosin tekemään pieniä järjestelyjä, kun piti saada viikolla ostetun Jaanikan 7-vuotislahjan toimitus sumplittua, ettei lahja lojuisi Oulussa jouluun saakka. Kuriiriksi jo lupautunut Lotta kun tietysti lähtikin viikonlopuksi Pieksämäelle, koska sai käyttöönsä Hannelen auton viikoksi. Äiti, Hyde ja lapset on nimittäin parhaillaan viikon lomalla Egyptissä. Onneksi veljenvaimoni Jenni suostui kuljettamaan Tapanin lyhyellä varoitusajalla lentokentältä Tapanin veljen luokse Viikkiin ja otti samalla tuomiset, jotka Lotta sitten hakee Jenniltä alkuviikosta. Jaanikan lahja odottaa tyttöä siis autossa, kun palaavat Suomeen tiistaina. Kiitos vielä kerran Jennille! (Jenni-parka yritti kyllä puolustautua tekstarilla, että Lotallakin on auto ja etteivät äiti, Hyde ja kakarat enää tiistaina tulisi käymään heillä, mutta julmasti torppasin nämä ajatukset ja puolipakotin raukan lauantaiajelulle lentoasemalle ja Viikkiin – ja vielä juuri kun suurin osa lapsista oli ripoteltu sukulaisille yökylään ja kotona oli vain pikkuinen Emppu. Sori Jenni!)
Tällä viikolla onkin sitten edessä kaikenlaista. Töissä muutamme samassa kerroksessa uusiin tiloihin, ja tekemistä riittää varmasti muutenkin kun olin viime viikolla vain kolme päivää paikalla. Keskiviikkona olisi taas hammaslääkäri ja torstaina vihdoin se Suomi-esitys ja sen jälkeen Stammtisch. Näin viime yönä jo esityksestä untakin!
Mutta takaisin Tapaniin siis. Menin Hampurin kentälle Tapania vastaan, sitten menimme Marin luo syömään lounaaksi kotona tehtyä pizzaa. Tapani oli taas kiltisti raahannut mukanaan Marille ja Sebastianille Arnoldsin donitseja. Mua alkoi muutamaa päivää ennen Tapanin tuloa jo nolottaa se tavaramäärä, mitä raukka joutui kantamaan mun takia mukanaan: ne donitsit, Suomi-esitystä varten suklaata ja salmiakkia, xylitolpurkkaa, pari uhkaavasti loppumassa ollutta korvaamatonta kosmetiikkatuotetta, äidin lähettämän käsilaukun, kaks hametta… Toinen hankki ja raahasi kaiken valittamatta sanallakaan, vaikka mä aloitin viimeisen viikon sisällä varmaan joka kerta nettikeskustelut tyyliin ”Voisitko kulta tuoda vielä yhden jutun...?”. (Marin luona ei tietysti voitu Tommyn takia olla pitkään, kun allergialääkkeistä huolimatta Tapanin alkoi olla parin tunnin kuluttua taas vaikea hengittää.)
Sunnuntaina ei tehty mitään erikoista, paitsi käytiin syömässä rautatieaseman Noosoussa halpaa ja hyvää thaimaalaista. Maanantai-ilta vietettiin Ikeassa, koska tarvitsin porukoiden tuloa varten vieraspatjan ja halusin nähdä, oisko Sweden Shopissa mitään tarjottavaa siihen esitykseen (ei ollut, tai olis ollut lakkahilloa, mutta minkä kanssa sitä sitten ois tarjonnu?). Kävi hyvä tuuri, koska yhdellä saksalaisella harjoittelijalla, Birtellä, oli käytössä äitinsä auto ja myös asiaa Ikeaan, joten päästiin hänen kanssaan. Kukaan meistä ei ole Hannoverista, joten jouduttiin turvautumaan gps:n, joka osoittautui melkein yhtä huonoksi kuin Brysselin-matkan Emily. Oltiin välillä kaikki kolme täysin pihalla yrittäessämme seurata laitteen ohjeita. Löydettiin kuitekin lopulta perille, ja myöhemmin takaisin.
Tiistai-iltana käytiin melko laihoin tuloksin shoppailemassa, mutta keskiviikkona mentiin sen sijaan leffaan katsomaan englanninkielistä versiota Pixarin uudesta Up-leffasta. Koska näytös oli jo 17.40 ja koska kaikki muut, jotka alkuperäisversion halusivat nähdä olivat sen ilmeisesti katsoneet jo aiemmin, saimme yksityisnäytöksen. Ihan oikeasti, olimme ainoat ihmiset koko salissa! Se olikin ihan hyvä, koska vaikka leffa on varmasti lapsille hauska seikkailutarina, niin ainakin tällaiselle romanttiselle pehmolle se oli välillä ihan sydäntäraastava rakkaustarina. Itkin ihan valtoimenaan muutamaan kertaan, ja kyllä Tapanikin puristi mun kättä aika kovaa parissa kohdassa. Me samaistuttiinkin kyllä alkuleffan pääpariin aika vahvasti. Jos kiinnostaa, niin koko rakkaustarina oikeastaan löytyy tästä, vaikka on tietysti leffan kontekstissa nähtynä vielä koskettavampi. Tapani muuten on varma, että meidän häistä tulee tollaset kun ton pätkän alussa ;). (Nykyisestä pehmoudestani syytän Tapania ja siskon- ja veljenlapsia. Viimeksi olen itkenyt yhtä vuolaasti leffaa katsoessani, kun eräässä elokuvassa aivan Indin näköinen pikkuinen Dakota Fanning harhaili yksin ja eksyneenä jossain öisillä kaduilla. Minkähänlainen itkupilli musta tulee joskus jos saan omia lapsia?)
Torstain ja perjantain pidin lomaa, joten lähdimme torstaina päiväksi Lyypekkiin. Sää ei kyllä oikein suosinut, oli kylmää ja tuulista, mutta ei sentään satanut. Matkaan meni aikaa, koska matkustimme halvalla Quer-durchs-Land –lipulla, joka kelpaa vain paikallisjunissa, mutta säästö oli huomattava: selvisimme kahdestaan menopaluusta 39 eurolla. Kaupungissa kävelimme ympäriinsä nähtävyyksiä katsellen, söimme lounaaksi schnitzelit ja ennen paluuta kävimme vielä Cafe Niedereggerissä ihastelemassa marsipaanivalikoimia ja syömässä marsipaanivohvelit.
Lyypekin kuuluisa portti, joka on ainakin äidille varmasti tuttu Niedereggerin logosta.
Tapani katselee nähtävyyksiä ajatuksissaan.
Lyypekkiä.
Marsipaanivohveli.
Perjantai kulutettiin taas lähinnä laiskottelemalla, joitakin joululahjoja tuli tosin hankittua. Viimeistä iltaa yhdessä juhlistettiin juustoilla, viinillä, patongilla, rypäleillä ja Hogfather-dvd:llä. Alun perin tarkoitus oli kyllä mennä ulos syömään (ensin saksalaista, joka vaihtui intialaiseksi), mutta katsellessani joululahjoja yhdessä tavaratalossa tuli Tapani viereiseltä herkkuosastolta selittämään silmät pyöreinä, miten hyvää parmesaania siellä on maistatettavana. Juustotiskin edessä seisoessa suunnitelmat sitten muuttui, ja lopulta valittiin neljää erilaista juustoa, ja jotenkin onnistuttiin myös selvittämään haluamamme palvelutiskin myyjälle. Saman tavaratalon toinen myyjätäti yllätti minut alkoholia ostaessani. Täti katsoi minua nimittäin hetken tutkivasti ja kysyi sitten, saisiko tiedustella ikääni. Naurahdin epäuskoisen ilahtuneena ja kerroin olevani 25. Olin jo valmis kaivamaan ajokortin esiin, mutta täti sanoi minun näyttävän niin luotettavalta, että uskoo kyllä. Puolusteli sitten, että ikää on vaikea arvioida ja minähän voin ottaa kysymyksen kohteliaisuutena. Niin kuin tietysti otinkin. Vaikka minulta on viime vuosiin asti useinkin kysytty paperit Suomessa (nykyisin ei tosin enää supermarketeissa), niin en todellakaan odottanut joutuvani samaan tilanteeseen Saksassa, maassa jossa olen ollut laillisesti baarissa 17-vuotiaana! Suomessakin on papereita tarvinnut näyttää enää harvenevassa määrin. Oulun Raksilan Alkossa oli jopa lappu, että paperit kysytään kaikilta, jotka näyttävät alle 25-vuotiailta, mutta minulle myytiin viinitonkka mukisematta. Kauhistuneena kyselin silloin Tapanilta, kuinka paljon ikäistäni vanhemmalta mahdan oikein näyttää. Saksalaisen kassatädin kysymys oli siis todellakin kohteliaisuus!
Lauantaiaamuna piti saada pakattua Tapanin loput tavarat, siistittyä huone ja valmistauduttua lähtöön ennen yhdeksää. Tehokkuus- ja työnjohtovaihteeni meni päälle ja saimme kaiken valmiiksi ajoissa, mutta Tapani tuijotti minua koko aamun kuin pommia, jonka sytytyslanka jo palaa (siis silloin kun ei ollut tekemässä jotain määräämääni tehtävää). Tuntee minut kyllä hyvin, en pidä kiireestä ja aikaisehko herätys yhdistettynä nopeaan pakkaamiseen ja viimeisen aamun tunnekuohuihin olisi hyvinkin voinut johtaa jonkinlaiseen, Tapanille jo kohtalaisen tuttuun ”mitä-sinä-siinä-seisot-meillä-ei-ole-aikaa-me-ei-ehditä-ikinä-mikset-tehnyt-tätä-aiemmin-tee-nyt-jotain-täällä-näyttää-kauhealta-tulee-ikävä”-romahdukseen. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan tullut ja junassa vihdoin Tapani-parkakin uskalsi rentoutua.
Jätettyäni Tapanin lentokentälle menin Marin luo viettämään iltapäivän Marin, Saran ja Tommyn seurassa. Tommy kiehnäsi ihan vieressä, ja päiväunilta herättyään myös Sara liittyi seuraan. Minulla oli siis välillä kyljessä kiinni kaksi vauvaa :). Vaikka eihän Sara enää mikään vauva ole, herranjestas että sillä riittää energiaa leikkimiseen, juoksemiseen, hyppimiseen, tanssimiseen ja selittämiseen, yleensä kaikkiin yhtä aikaa. Siinä meinasi kädessä valmiina oleva suklaakeksikin unohtua ja sulaa, kun piti leikkiä ja selittää asioita ja paijata Tommya jne.
Illalla palasin sitten Hannoveriin. Jännitystä matkaan toi kun pian Hampurista lähdön jälkeen kuuluteltiin ensin turvamiehiä ja sitten Lüneburgissa ilmoitettiin, että nyt odotetaan ambulanssia. Lähdettiin lopulta 20 minuuttia myöhässä eteenpäin, mutta juna sai onneksi kirittyä ajan kiinni ja saapui aika hyvin aikataulussa perille.
Tapaninkin paluumatka oli sujunut hyvin. Jouduttiin tosin tekemään pieniä järjestelyjä, kun piti saada viikolla ostetun Jaanikan 7-vuotislahjan toimitus sumplittua, ettei lahja lojuisi Oulussa jouluun saakka. Kuriiriksi jo lupautunut Lotta kun tietysti lähtikin viikonlopuksi Pieksämäelle, koska sai käyttöönsä Hannelen auton viikoksi. Äiti, Hyde ja lapset on nimittäin parhaillaan viikon lomalla Egyptissä. Onneksi veljenvaimoni Jenni suostui kuljettamaan Tapanin lyhyellä varoitusajalla lentokentältä Tapanin veljen luokse Viikkiin ja otti samalla tuomiset, jotka Lotta sitten hakee Jenniltä alkuviikosta. Jaanikan lahja odottaa tyttöä siis autossa, kun palaavat Suomeen tiistaina. Kiitos vielä kerran Jennille! (Jenni-parka yritti kyllä puolustautua tekstarilla, että Lotallakin on auto ja etteivät äiti, Hyde ja kakarat enää tiistaina tulisi käymään heillä, mutta julmasti torppasin nämä ajatukset ja puolipakotin raukan lauantaiajelulle lentoasemalle ja Viikkiin – ja vielä juuri kun suurin osa lapsista oli ripoteltu sukulaisille yökylään ja kotona oli vain pikkuinen Emppu. Sori Jenni!)
Tällä viikolla onkin sitten edessä kaikenlaista. Töissä muutamme samassa kerroksessa uusiin tiloihin, ja tekemistä riittää varmasti muutenkin kun olin viime viikolla vain kolme päivää paikalla. Keskiviikkona olisi taas hammaslääkäri ja torstaina vihdoin se Suomi-esitys ja sen jälkeen Stammtisch. Näin viime yönä jo esityksestä untakin!
torstai 15. lokakuuta 2009
Budapestiin marraskuussa!
Jotkut saattaakin muistaa, että kävin viime syksynä Pariisissa CEMS Career Forumissa. Tänä syksynä vastaava tapahtuma järjestetään Budapestissa. Alunperin mun ei ollut tarkoitus mennä, koska mulla on jo (niinkun näette) se kansainvälinen harjoittelu ja oikeita töitä olis tarkoitus etsiä Suomesta, eikä ne mua kiinnostavimmat yritykset edes ole mukana. En siis hakenut mihinkään haastatteluihin. Myös lentolipputilanne näytti huonolta, kun Hannoverista ei ole suoria lentoja ja Hampurista lennot oli kalliita.
Mitä enemmän kaikki CEMS-kaverit kuitenkin alko puhua aiheesta facebookissa, sitä enemmän mua alkoi kiinnostaa mennä joka tapauksessa. Pääsishän siellä näkemään samalla niin tuttuja Wienistä kuin viime keväältä Helsingistäkin. Kun sitten yksi minua kiinnostava yritys vielä ilmoitti kuitenkin olevansa paikalla, aloin katsella lentolippuja. Ensin jouduin pettymään: pe-su lippuja ei ollut, to-su maksoi jotain 500e! Onneksi selailin kuiten Hampurista suoraa reittiä Budapestiin lentävän Malevin sivuja, ja huomasin että jos lähden perjantai-iltana ja palaan maanantaina, lippujen hinta suorastaan romahtaa. Mulla on ehkä joka tapauksessa yksi lomapäivä suunnittelematta (jos siis jouluaatosta ja uudenvuodenaatosta ei menekään puolta päivää molemmista, mutta tää on vielä selvityksen alla) ja jos ei ole, niin voin aina tehdä sitten ne tunnit sisään toiste. Perjantain lento lähtee vasta kahdeksan aikoihin illalla, joten ehdin Hampuriin hyvin töiden jälkeen. Maanantaiksi oli kaksi vaihtoehtoa: aikaisin aamulla tai alkuillasta. Koska aamulento oli epämiellyttävän aikaisin, mutta olisin siitä huolimatta ehtinyt töihin vain pariksi tunniksi, päätin valita sen alkuiltalennon, jonka jälkeen ehdin vielä ihan ihmisten aikoihin Hannoveriin. Liput on nyt varattu, hintaa tuli 154e! Ja koska career forum ja sen jälkeiset bileet on lauantaina, jää mulle vielä koko sunnuntai ja maanantaiaamupäivä aikaa Budapestissä!
Seuraava ongelma oli tietysti majoitus. Järjestäjät olivat ystävällisesti laittaneet hotelli- ja hostellivaihtoehtoja nettisivuilleen, mutta ajattelin ensin kysellä muilta, ovatko jo varanneet majoituksen ja jos joku haluaisi jakaa huoneen mun kanssa tai isommalla porukalla. Tulee kuitenkin aina huomattavasti halvemmaksi kuin yhden hengen huone. Kävikin superhyvä tuuri! Italialainen Maria, joka oli mun kanssa keväällä samassa KONE-projektiryhmässä, kysyi haluaisinko jakaa huoneen hänen kanssaan. Parasta tässä oli se, että Maria on tällä hetkellä harjoittelijana Brysselissä Starwood Hotelsilla, joten saisi työntekijätarjouksen Budapestin LeMeridien-hotelliin. Hinta on vain 69usd=47e/huone/yö! Siis vähän päälle kakskymppiä per henki! Aivan käsittämätön hinta! Tohon tulee kyllä vielä vähän veroja päälle, mutta silti! LeMeridien on ihan keskustassa (jos tunnette Budapestia, voitte katsoa sijainnin tästä)ja 4-5 tähden hotelli! Normaalihinnat on tietysti yli sata euroa yö. Koska Marian lennot on perjantaina ja sunnuntaina, joudun maksamaan su-ma –yön yksin, mutta 47e (+verot) on silti vähemmän kuin yhden hengen huoneet monissa huonompitasoisissa hotelleissa.
Nyt olen tosi innoissani lähdössä! Ajankohta on siis tarkemmin sanottuna 13.-16.11., eli enää kuukausi. Budapestissahan me käytiin Tapanin kanssa tammikuun alussa, joten kaupunkikin on tuttu, ja pidinkin paikasta kovasti. Nyt vaan täytyy toivoa, että mahdollisimman moni CEMS-tuttu olisi paikalla. Niin, ja kai sitä täytyy muistaa ajatella sitä career forumiakin eikä vaan sosialisointia, joten CV on päivitettävä ja sellaista. Mutta jee, Budapest! Ja jee, LeMeridien! Kyllä siellä sitten kelpaa leikkiä oikeaa aikuista bisnesnaista, kun istuskelee puku päällä LeMeridienin aulabaarissa ;)
Ilonaihetta on muuten myös siinä, että Tapani saapuu lauantaina. Blogissa voi siis olla viikon ajan hiljaista, katsotaan nyt.
Mitä enemmän kaikki CEMS-kaverit kuitenkin alko puhua aiheesta facebookissa, sitä enemmän mua alkoi kiinnostaa mennä joka tapauksessa. Pääsishän siellä näkemään samalla niin tuttuja Wienistä kuin viime keväältä Helsingistäkin. Kun sitten yksi minua kiinnostava yritys vielä ilmoitti kuitenkin olevansa paikalla, aloin katsella lentolippuja. Ensin jouduin pettymään: pe-su lippuja ei ollut, to-su maksoi jotain 500e! Onneksi selailin kuiten Hampurista suoraa reittiä Budapestiin lentävän Malevin sivuja, ja huomasin että jos lähden perjantai-iltana ja palaan maanantaina, lippujen hinta suorastaan romahtaa. Mulla on ehkä joka tapauksessa yksi lomapäivä suunnittelematta (jos siis jouluaatosta ja uudenvuodenaatosta ei menekään puolta päivää molemmista, mutta tää on vielä selvityksen alla) ja jos ei ole, niin voin aina tehdä sitten ne tunnit sisään toiste. Perjantain lento lähtee vasta kahdeksan aikoihin illalla, joten ehdin Hampuriin hyvin töiden jälkeen. Maanantaiksi oli kaksi vaihtoehtoa: aikaisin aamulla tai alkuillasta. Koska aamulento oli epämiellyttävän aikaisin, mutta olisin siitä huolimatta ehtinyt töihin vain pariksi tunniksi, päätin valita sen alkuiltalennon, jonka jälkeen ehdin vielä ihan ihmisten aikoihin Hannoveriin. Liput on nyt varattu, hintaa tuli 154e! Ja koska career forum ja sen jälkeiset bileet on lauantaina, jää mulle vielä koko sunnuntai ja maanantaiaamupäivä aikaa Budapestissä!
Seuraava ongelma oli tietysti majoitus. Järjestäjät olivat ystävällisesti laittaneet hotelli- ja hostellivaihtoehtoja nettisivuilleen, mutta ajattelin ensin kysellä muilta, ovatko jo varanneet majoituksen ja jos joku haluaisi jakaa huoneen mun kanssa tai isommalla porukalla. Tulee kuitenkin aina huomattavasti halvemmaksi kuin yhden hengen huone. Kävikin superhyvä tuuri! Italialainen Maria, joka oli mun kanssa keväällä samassa KONE-projektiryhmässä, kysyi haluaisinko jakaa huoneen hänen kanssaan. Parasta tässä oli se, että Maria on tällä hetkellä harjoittelijana Brysselissä Starwood Hotelsilla, joten saisi työntekijätarjouksen Budapestin LeMeridien-hotelliin. Hinta on vain 69usd=47e/huone/yö! Siis vähän päälle kakskymppiä per henki! Aivan käsittämätön hinta! Tohon tulee kyllä vielä vähän veroja päälle, mutta silti! LeMeridien on ihan keskustassa (jos tunnette Budapestia, voitte katsoa sijainnin tästä)ja 4-5 tähden hotelli! Normaalihinnat on tietysti yli sata euroa yö. Koska Marian lennot on perjantaina ja sunnuntaina, joudun maksamaan su-ma –yön yksin, mutta 47e (+verot) on silti vähemmän kuin yhden hengen huoneet monissa huonompitasoisissa hotelleissa.
Nyt olen tosi innoissani lähdössä! Ajankohta on siis tarkemmin sanottuna 13.-16.11., eli enää kuukausi. Budapestissahan me käytiin Tapanin kanssa tammikuun alussa, joten kaupunkikin on tuttu, ja pidinkin paikasta kovasti. Nyt vaan täytyy toivoa, että mahdollisimman moni CEMS-tuttu olisi paikalla. Niin, ja kai sitä täytyy muistaa ajatella sitä career forumiakin eikä vaan sosialisointia, joten CV on päivitettävä ja sellaista. Mutta jee, Budapest! Ja jee, LeMeridien! Kyllä siellä sitten kelpaa leikkiä oikeaa aikuista bisnesnaista, kun istuskelee puku päällä LeMeridienin aulabaarissa ;)
Ilonaihetta on muuten myös siinä, että Tapani saapuu lauantaina. Blogissa voi siis olla viikon ajan hiljaista, katsotaan nyt.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Lotan vierailu (ja saksalainen saunakokemus)
Vaikea käsittää, että on jo lokakuu, vastahan minä saavuin tänne! Syksy on kuitenkin jo niin pitkällä, että ”vierailuviikkoni” ovat alkaneet: ensin Lotta ja ensi viikolla Tapani. Lotta saapui Ryanairilla Bremenin kautta, menin torstaina rautatieasemalle suoraan vastaan. Lotta-paran matkalaukusta oli lennon aikana hävinnyt pyörä, mutta oli onneksi saanut uuden laukun tilalle. Veimme siis tavarat taas mun luo ja vietimme illan keskustassa: ensin illallista, ja sitten epämääräistä keskustan esittelyä, että Lotta olisi seuraavana päivänä edes jokseenkin kartalla joutuessaan viettämään kaupungilla yksin aikaa.
Perjantaina piti sataa, mutta onneksi aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, vaikka lämpötila jäikin aika alhaiseksi. Lähdin töistä vähän aiemmin ja tapasin Lotan keskustassa. Lotta oli päivän aikana ennättänyt ostaa itselleen ainakin yhdet kengät, ja ilmeisesti saanut ajan kulumaan ihan hyvin. Kävelimme läpi sen tutun vanha raatihuone-ristikkotalot-uusi raatihuone –kierroksen, tosin tällä kertaa emme pysähtyneet jätskille Tapanin lempparipaikkaan. Sen sijaan kävimme syömässä kohtalaisen halpaa mutta aika mitäänsanomatonta kiinalaista, ja jälkiruuaksi jätskillä toisessa jäätelökahvilassa. Lotta oli vieraistani ensimmäinen, jota jäätelökahviloiden upeat jätskiannokset eivät kiinnostaneet ollenkaan , joten tyydyimme valitsemaan muutamat irtopallot kassalta. Paikka oli kyllä selvästi kalliimmasta päästä, ehkä mun olisi pitänyt sittenkin viedä Lotta joko sinne Tapanin vakiopaikkaan tai siihen Ernst August Galeriessa olevaan, niissä on molemmissa halvemmat hinnat ja parempi valikoima kivoja annoksia.
Seuraavaksi kävimme katsastamassa Hannoverin Oktoberfestin, joka oli kyllä enemmän tivoli kuin olutjuhla, oluttelttojakin oli vain yksi. Porukkaa ei ollut hirveästi, ja kaikki perinteiset tivoliherkut (suklaaseen kastetut hedelmät, schmalzkuchenit, crepesit) jäi maistamatta, koska oltiin vielä niin täynnä. Olutteltassakaan ei käyty, kun siellä oli ihan tyhjää, eikä oluesta kumpikaan tykätä. Auringon laskiessa myös ilma kylmeni selvästi, joten kun oli kierretty koko alue kertaalleen, päätettiin lähteä. Mielenkiintoisimmaksi kokemukseksi jäi nähdä, kuinka yksi laite jumittui kesken niin, että matkustajat istuivat ylhäällä vinossa. Pääsivät kyllä sitten turvallisesti alas ja saivat rahansa takaisin. Eniten mua jännitti yhden isän puolesta, kun sen n.11-vuotias tytär oli halunnut laitteeseen yksin ja juuri ylittänyt pituusrajan. Tyttö ei alas päästyään näyttänyt olevan moksiskaan, mutta se isäparka oli varmasti paniikissa!
Koska kello oli vasta jotain vähän yli kahdeksan, päätettiin mennä vielä keskustan ExtraBlattiin juomaan yhdet cocktailit. Lopulta juotiin tietysti kahdet ja syötiin annos ranskalaisia samalla. Koska täällä ei ole tullut juuri alkoholia juotua, sai kaksikin drinkkiä meidät kikattelemaan aika kivasti loppuajan. Koska huomattiin että pää ei kolmansia drinkkejä kestäisi, lähdettiin jo kymmeneltä. Se osoittautuikin täydelliseksi ajoitukseksi, koska Oktoberfestillä oli juuri ilotulitus joka näkyi keskustaan saakka, ehkä jopa paremmin kuin jos olisimme olleet paikanpäällä.
Lauantaina aamupäivällä ajelimme junalla Hampuriin, jossa Mari oli meitä vastassa. Iltapäivän ohjelmaksi oli sovittu käynti kylpyläntapaisessa uimahallissa, ja koska Saraa ei tarvinnut ottaa mukaan, päätimme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä samalla saunassa. Täällä on nimittäin saunaosastot erikseen, eikä sinne saa viedä lapsia. Sisäänpääsykin maksoi 15e pelkästään sen saunan takia – esimerkiksi kolmen tunnin uiminen maksoi 6,50e ilman saunaa. Mä en kyllä ihan ymmärrä, miten siellä voisi uida kolme tuntia lämmittelemättä välillä saunassa, varsinkin kun vesi oli enemmän sellaista uimahallikylmää, ts. siinä ei voinut vain lillutella, vaan piti uida ettei paleltuisi.
Saksalainen sauna on tietysti kokemus sinänsä. Olen ollut sellaisessa kerran aiemminkin, joten tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää. Päätimme heti alkuun, että emme ajattele niinkään kokemusta saunana vaan vaikka ”wellnessinä”, niin ne erot ei sitten niin paljon haittaa ja pystytään silti nauttimaan kokemuksesta, ja se auttoi aika hyvin. Sauna-alueelle pääsi allasalueelta, ja siellä oli kauhean kylmä! Uimapuvut piti riisua, joten siellä liikuttiin sitten pyyhkeeseen kietoutuneena ja saunassa istuttiin alasti, miehet ja naiset sekaisin. Myös uimahallin pukuhuoneessa oli muuten miesten ja naisten alueiden lisäksi eka-alue, jossa miehet ja naiset vaihtoivat vaatteita sekaisin, toisaalta kaikkein ujoimmille oli myös koppeja.
Saksalaiset ovat ilmeisesti jostain syystä päätelleet, että koska saunassa on kuuma, pitää saunan ulkopuolella olla vastaavasti kylmä. Suurin osa suihkuistakin sauna-alueella oli jääkylmiä! Lopulta löysimme onneksemme Lotan kanssa suihkut, jotka sai myös lämpimämmälle. Pääsaunoja oli kaksi, toisessa +80-85c ja toisessa +90-95c. Löylyä ei saanut heittää itse, minkä takia kuumuus oli kuiva ja tuntui epämiellyttävämmältä kuin normaalisti saunassa. Lauteet mm.poltti jalkoja ilkeästi. Mukana piti olla iso pyyhe eikä mitään peflettiä, koska mikään osa ihosta (paitsi ne jalkapohjat) ei saanut koskettaa lauteita. Suurin osa muista saunojista oli vanhoja pariskuntia tai miehiä, me nuoret naiset oltiin ehdottomasti poikkeus. Onneksi saunojia ei ollut paljon, vaan saatiin välillä olla ihan kolmistaan. Silloin voitiin myös jutella, muuten saunassa ja sauna-alueella kuului olla hiljaa.
Alueella oli istumista varten penkkejä sekä erikseen lepohuone, jossa oli lepotuoleja rentoutumista varten. Myös ulos pääsi lepäilemään lepotuoleille. Onneksi tarjolla oli vilttejä, koska muuten kyllä olisi tullut kylmä sateisessa syyssäässä. Tarjolla oli myös vettä ja yrttiteetä. Siis oikeasti, teetä saunomisen välissä...
Löylynheitto tapahtui kerran tunnissa ja oli oma seremoniansa, jonka aikana saunaan ei saanut tulla tai sieltä poistua (hei, saunasta pitää saada aina poistua silloin kun haluaa!). Saunaan asteli sisään bikineihin pukeutunut nainen, joka ensin tarjoili jääpaloja halukkaille ja ilmoitti sitten vuorossa olevan tuoksun (vihreä tee, eukalyptus, appelsiini...). Sitten nainen kaatoi muutaman kauhallisen vettä kiukaalle, otti olallaan olevan pyyhkeen ja alkoi pyörittää sitä päänsä päällä helikopterityyliin. Tämän jälkeen nainen kaatoi jälleen kiukaalle vettä ja tällä kertaa alkoi hulmutella pyyhkeen avulla kuumaa ilmaa saunojien suuntaan. Aika outo kokemus, mutta tuntui ihan kivalta. Lisäksi kävimme kerran myös erikoislöylyssä, jolloin halukkaille saunojille myös jaettiin kourallinen sokerista, laventelista, oliiviöljystä ja hunajasta koostuvaa kuorinta-ainetta ja jonka jälkeen oli tarjolla jokaiselle kupillinen säilykehedelmiä (oli ilmeisesti niin rankka kokemus, että piti saada lisäenergiaa?).
Saunassa ei tietysti ikinä saa kilpailla, mutta mulle tuli kyllä melkein vastustamaton tarve haastaa löylykilpailuun vanha ukko, joka kysyi nuorelta löylynheittäjänaiselta, että eikö tänään ole miehiä löylyvuorossa ollenkaan, kun naiset heittää vaan lässyjä tyttölöylyjä. Hah, luuli varmaan olevansa kovakin saunoja, kun jaksoi istua sen saksalaisten enintään suositteleman 15 minuuttia saunassa kerralla ja kesti vielä löylyt kerran tunnissa....
Lopulta me käytiin uimassa vaan kerran ja kerran ulkona olevassa porealtaassa, muuten istuttiin saunassa ja rentouduttiin lepotuoleissa. Oli kyllä tosi kivaa ja rentouttavaa, vaikka saksalaisten saunakäsitykset vähän huvittikin.
Illalliseksi syötiin kotona tehtyjä hampurilaisia ja sitten siirryttiin sohvalle katsomaan vuokraleffaa. Leffa oli ”Georgia Rule”, sellainen sentimentaalinen naistenleffa, joka oli sitten kyllä huono. Päähenkilö oli olevinaan jotain 17-18-vuotias, mutta käyttäytyi suurimmaksi osaksi kuin pikkulapsi, ja mä en kestä ollenkaan jos leffan päähenkilö on tyhmä ja lapsellinen idiootti. Muutenkin leffa oli kliseitä täynnä: huonosti käyttäytyvä nuori tyttö lähetetään kesäksi maalle isoäidin luo, ja sympaattinen pikkukylä sitten tekee sille tietysti hyvää. Kylän asukkaita on tietysti mm. komea (eläin)lääkäri, jolla on takana traumaattinen kokemus (vaimo ja lapsi kuolivat onnettomuudessa) ja uskonnollinen nuoripari, jotka on olleet yhdessä lapsesta asti, mutta joiden suhde rikkoutuu. Paljastuu tietysti, että lapsellinen päähenkilö, joka on täysin out of control onkin vaan traumaattisten kokemustensa uhri, jolla on sydän kultaa, joten on ihan ok, että se viettelee sen nuorenparin miespuoliskon (joka säästää itseään avioliittoon). Lopussa niin lapsellinen idiootti, juoppoäiti kuin tiukkapipo-isoäitikin tietysti oppivat luottamaan toisiinsa uudelleen ja blaablaa. Voi plääh, mikä leffa!
Sunnuntaiksi ei juuri ollut suunnitelmia. Päivä aloitettiin tavallista runsaammalla aamiaisella tuoreiden sämpylöiden, keitettyjen munien ja alkoholittoman kuohuviinin kera (Marin takia tietysti). Sitten olikin aikaa leikkiä sekä Saran että perheen uuden kissan, Tommyn, kanssa. Tommy on punavalkoraidallinen, muttei lainkaan sellainen maatiaiskissan näköinen. Selän selkeät raidat sulautuu kyljissä tosi kauniiksi marmorikuvioinniksi ja hoikka ruumiinrakenne tuo mieleen lähinnä jonkun oselotin tai vastaavan. Tommy on tietysti vielä pentu, joten innokas leikkimään, muttei aina ymmärrä että jos Sara nujuaa sohvalla, niin on ehkä paras siirtyä pois alta. Ja vaikka Saralle toki opetetaan jatkuvasti, ettei kissa ole mikään lelu ja sen on saatava nukkua rauhassa, niin kaksivuotiaan on vaikea ymmärtää että pitäisi edes vähän katsoa ettei kissa jää alimmaiseksi. Tommylla on muuten tosi kuuluva kehräys!
Tommy
Sara on edelleen vähän sekaisin minun ja Lotan suhteen. Tunnisti kyllä molemmat heti aamulla, eikä vierastanut, muttei kuitenkaan ilmeisesti ihan täysin meitä erota. Oltiin nimittäin myöhemmin päivällä kävelyllä ja Lotta oli jäänyt kotiin alkavan nuhan takia. Kun sanoimme Saralle, että mennään kotiin katsomaan, miten Tommy ja Lotta voivat, osoitti Sara hämmästyneenä minua; ”Lotta da!”. Kun sitten sanottiin, että eihän, kukas tuo olikaan, niin Sara tuntui huomaavan itsekin virheensä ja korjasi leveästi hymyillen, että ”Sisje!”.
Sara olisi tahtonut paljon mieluummin alkoholitonta kuohuviiniä kuin tyhmää apfelschorlea. Kaksivuotiaan elämä on välillä aikamoista tahtojen taistoa milloin mistäkin...
Onneksi näen Saraa taas ensi viikonloppuna Tapania hakiessa. Oli nimittäin melko sydäntäsärkevä tällä kertaa se viimeinen kuva, joka Sarasta jäi mieleen. Mari lähti saattamaan minua rautatieasemalle, ja Sebastian ja Sara tulivat alkumatkan samalla bussilla palauttaakseen sen vuokraleffan. Kun Sebastian talutti sitten pysäkillä Saraa bussista ulos, tämä ehti huomata, että minä ja Mari emme olekaan nousemassa bussista. Hämmästyksen ja kauhistuksen sekainen ilme ja kysyvä ”Sisje?!” – ja seuraavaksi vilkutimmekin jo bussin ikkunasta itkuiselle pikkutytölle.
Lotta siis jäi vielä Marin luo keskiviikkoon asti, jolloin lentää Hampurista takaisin Suomeen. Toivottavasti nyt ei tule enemmän kipeäksi, että voisi nauttia loppulomastaan! Lotalla on myös tiistaina synttärit, mikä olikin se syy meidän saunakäyntiin ja kaikkeen muuhun kivaan.
Lopuksi vielä huomio, jonka tein saksalaisten syksypukeutumiseen liittyen. Viime viikolla muutamana aamuna ja nyt viikonloppuna pidin välillä sormikkaita, koska oli niin kylmänkosteaa (lämpömittarin mukaan +13, mutta kylmä sade ja tuuli saavat sen tuntumaan suunnilleen viideltä asteelta). Myös Lotalla oli sormikkaat mukana, ja ne olivatkin erityisesti tarpeen perjantai-iltana Oktoberfestillä. Olimme kuitenkin ainoat: saksalaiset eivät mitään sormikkaita käytä, koska ne ovat ilmeisesti talvivaatteita. Sekä toppa- että villakangastakkeja kyllä näkyy katukuvassa, mutta hanskoja ei ole käsissä kellään. Edes rattaissa istuvilla pikkulapsilla ei ole sormikkaita, koska ei ole muka vielä niin kylmä! Miten voi muka olla tarpeeksi kylmä toppatakille, mutta samalla niin lämmin, etteivät edes lapset tarvitse sormikkaita?
Perjantaina piti sataa, mutta onneksi aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, vaikka lämpötila jäikin aika alhaiseksi. Lähdin töistä vähän aiemmin ja tapasin Lotan keskustassa. Lotta oli päivän aikana ennättänyt ostaa itselleen ainakin yhdet kengät, ja ilmeisesti saanut ajan kulumaan ihan hyvin. Kävelimme läpi sen tutun vanha raatihuone-ristikkotalot-uusi raatihuone –kierroksen, tosin tällä kertaa emme pysähtyneet jätskille Tapanin lempparipaikkaan. Sen sijaan kävimme syömässä kohtalaisen halpaa mutta aika mitäänsanomatonta kiinalaista, ja jälkiruuaksi jätskillä toisessa jäätelökahvilassa. Lotta oli vieraistani ensimmäinen, jota jäätelökahviloiden upeat jätskiannokset eivät kiinnostaneet ollenkaan , joten tyydyimme valitsemaan muutamat irtopallot kassalta. Paikka oli kyllä selvästi kalliimmasta päästä, ehkä mun olisi pitänyt sittenkin viedä Lotta joko sinne Tapanin vakiopaikkaan tai siihen Ernst August Galeriessa olevaan, niissä on molemmissa halvemmat hinnat ja parempi valikoima kivoja annoksia.
Seuraavaksi kävimme katsastamassa Hannoverin Oktoberfestin, joka oli kyllä enemmän tivoli kuin olutjuhla, oluttelttojakin oli vain yksi. Porukkaa ei ollut hirveästi, ja kaikki perinteiset tivoliherkut (suklaaseen kastetut hedelmät, schmalzkuchenit, crepesit) jäi maistamatta, koska oltiin vielä niin täynnä. Olutteltassakaan ei käyty, kun siellä oli ihan tyhjää, eikä oluesta kumpikaan tykätä. Auringon laskiessa myös ilma kylmeni selvästi, joten kun oli kierretty koko alue kertaalleen, päätettiin lähteä. Mielenkiintoisimmaksi kokemukseksi jäi nähdä, kuinka yksi laite jumittui kesken niin, että matkustajat istuivat ylhäällä vinossa. Pääsivät kyllä sitten turvallisesti alas ja saivat rahansa takaisin. Eniten mua jännitti yhden isän puolesta, kun sen n.11-vuotias tytär oli halunnut laitteeseen yksin ja juuri ylittänyt pituusrajan. Tyttö ei alas päästyään näyttänyt olevan moksiskaan, mutta se isäparka oli varmasti paniikissa!
Koska kello oli vasta jotain vähän yli kahdeksan, päätettiin mennä vielä keskustan ExtraBlattiin juomaan yhdet cocktailit. Lopulta juotiin tietysti kahdet ja syötiin annos ranskalaisia samalla. Koska täällä ei ole tullut juuri alkoholia juotua, sai kaksikin drinkkiä meidät kikattelemaan aika kivasti loppuajan. Koska huomattiin että pää ei kolmansia drinkkejä kestäisi, lähdettiin jo kymmeneltä. Se osoittautuikin täydelliseksi ajoitukseksi, koska Oktoberfestillä oli juuri ilotulitus joka näkyi keskustaan saakka, ehkä jopa paremmin kuin jos olisimme olleet paikanpäällä.
Lauantaina aamupäivällä ajelimme junalla Hampuriin, jossa Mari oli meitä vastassa. Iltapäivän ohjelmaksi oli sovittu käynti kylpyläntapaisessa uimahallissa, ja koska Saraa ei tarvinnut ottaa mukaan, päätimme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä samalla saunassa. Täällä on nimittäin saunaosastot erikseen, eikä sinne saa viedä lapsia. Sisäänpääsykin maksoi 15e pelkästään sen saunan takia – esimerkiksi kolmen tunnin uiminen maksoi 6,50e ilman saunaa. Mä en kyllä ihan ymmärrä, miten siellä voisi uida kolme tuntia lämmittelemättä välillä saunassa, varsinkin kun vesi oli enemmän sellaista uimahallikylmää, ts. siinä ei voinut vain lillutella, vaan piti uida ettei paleltuisi.
Saksalainen sauna on tietysti kokemus sinänsä. Olen ollut sellaisessa kerran aiemminkin, joten tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää. Päätimme heti alkuun, että emme ajattele niinkään kokemusta saunana vaan vaikka ”wellnessinä”, niin ne erot ei sitten niin paljon haittaa ja pystytään silti nauttimaan kokemuksesta, ja se auttoi aika hyvin. Sauna-alueelle pääsi allasalueelta, ja siellä oli kauhean kylmä! Uimapuvut piti riisua, joten siellä liikuttiin sitten pyyhkeeseen kietoutuneena ja saunassa istuttiin alasti, miehet ja naiset sekaisin. Myös uimahallin pukuhuoneessa oli muuten miesten ja naisten alueiden lisäksi eka-alue, jossa miehet ja naiset vaihtoivat vaatteita sekaisin, toisaalta kaikkein ujoimmille oli myös koppeja.
Saksalaiset ovat ilmeisesti jostain syystä päätelleet, että koska saunassa on kuuma, pitää saunan ulkopuolella olla vastaavasti kylmä. Suurin osa suihkuistakin sauna-alueella oli jääkylmiä! Lopulta löysimme onneksemme Lotan kanssa suihkut, jotka sai myös lämpimämmälle. Pääsaunoja oli kaksi, toisessa +80-85c ja toisessa +90-95c. Löylyä ei saanut heittää itse, minkä takia kuumuus oli kuiva ja tuntui epämiellyttävämmältä kuin normaalisti saunassa. Lauteet mm.poltti jalkoja ilkeästi. Mukana piti olla iso pyyhe eikä mitään peflettiä, koska mikään osa ihosta (paitsi ne jalkapohjat) ei saanut koskettaa lauteita. Suurin osa muista saunojista oli vanhoja pariskuntia tai miehiä, me nuoret naiset oltiin ehdottomasti poikkeus. Onneksi saunojia ei ollut paljon, vaan saatiin välillä olla ihan kolmistaan. Silloin voitiin myös jutella, muuten saunassa ja sauna-alueella kuului olla hiljaa.
Alueella oli istumista varten penkkejä sekä erikseen lepohuone, jossa oli lepotuoleja rentoutumista varten. Myös ulos pääsi lepäilemään lepotuoleille. Onneksi tarjolla oli vilttejä, koska muuten kyllä olisi tullut kylmä sateisessa syyssäässä. Tarjolla oli myös vettä ja yrttiteetä. Siis oikeasti, teetä saunomisen välissä...
Löylynheitto tapahtui kerran tunnissa ja oli oma seremoniansa, jonka aikana saunaan ei saanut tulla tai sieltä poistua (hei, saunasta pitää saada aina poistua silloin kun haluaa!). Saunaan asteli sisään bikineihin pukeutunut nainen, joka ensin tarjoili jääpaloja halukkaille ja ilmoitti sitten vuorossa olevan tuoksun (vihreä tee, eukalyptus, appelsiini...). Sitten nainen kaatoi muutaman kauhallisen vettä kiukaalle, otti olallaan olevan pyyhkeen ja alkoi pyörittää sitä päänsä päällä helikopterityyliin. Tämän jälkeen nainen kaatoi jälleen kiukaalle vettä ja tällä kertaa alkoi hulmutella pyyhkeen avulla kuumaa ilmaa saunojien suuntaan. Aika outo kokemus, mutta tuntui ihan kivalta. Lisäksi kävimme kerran myös erikoislöylyssä, jolloin halukkaille saunojille myös jaettiin kourallinen sokerista, laventelista, oliiviöljystä ja hunajasta koostuvaa kuorinta-ainetta ja jonka jälkeen oli tarjolla jokaiselle kupillinen säilykehedelmiä (oli ilmeisesti niin rankka kokemus, että piti saada lisäenergiaa?).
Saunassa ei tietysti ikinä saa kilpailla, mutta mulle tuli kyllä melkein vastustamaton tarve haastaa löylykilpailuun vanha ukko, joka kysyi nuorelta löylynheittäjänaiselta, että eikö tänään ole miehiä löylyvuorossa ollenkaan, kun naiset heittää vaan lässyjä tyttölöylyjä. Hah, luuli varmaan olevansa kovakin saunoja, kun jaksoi istua sen saksalaisten enintään suositteleman 15 minuuttia saunassa kerralla ja kesti vielä löylyt kerran tunnissa....
Lopulta me käytiin uimassa vaan kerran ja kerran ulkona olevassa porealtaassa, muuten istuttiin saunassa ja rentouduttiin lepotuoleissa. Oli kyllä tosi kivaa ja rentouttavaa, vaikka saksalaisten saunakäsitykset vähän huvittikin.
Illalliseksi syötiin kotona tehtyjä hampurilaisia ja sitten siirryttiin sohvalle katsomaan vuokraleffaa. Leffa oli ”Georgia Rule”, sellainen sentimentaalinen naistenleffa, joka oli sitten kyllä huono. Päähenkilö oli olevinaan jotain 17-18-vuotias, mutta käyttäytyi suurimmaksi osaksi kuin pikkulapsi, ja mä en kestä ollenkaan jos leffan päähenkilö on tyhmä ja lapsellinen idiootti. Muutenkin leffa oli kliseitä täynnä: huonosti käyttäytyvä nuori tyttö lähetetään kesäksi maalle isoäidin luo, ja sympaattinen pikkukylä sitten tekee sille tietysti hyvää. Kylän asukkaita on tietysti mm. komea (eläin)lääkäri, jolla on takana traumaattinen kokemus (vaimo ja lapsi kuolivat onnettomuudessa) ja uskonnollinen nuoripari, jotka on olleet yhdessä lapsesta asti, mutta joiden suhde rikkoutuu. Paljastuu tietysti, että lapsellinen päähenkilö, joka on täysin out of control onkin vaan traumaattisten kokemustensa uhri, jolla on sydän kultaa, joten on ihan ok, että se viettelee sen nuorenparin miespuoliskon (joka säästää itseään avioliittoon). Lopussa niin lapsellinen idiootti, juoppoäiti kuin tiukkapipo-isoäitikin tietysti oppivat luottamaan toisiinsa uudelleen ja blaablaa. Voi plääh, mikä leffa!
Sunnuntaiksi ei juuri ollut suunnitelmia. Päivä aloitettiin tavallista runsaammalla aamiaisella tuoreiden sämpylöiden, keitettyjen munien ja alkoholittoman kuohuviinin kera (Marin takia tietysti). Sitten olikin aikaa leikkiä sekä Saran että perheen uuden kissan, Tommyn, kanssa. Tommy on punavalkoraidallinen, muttei lainkaan sellainen maatiaiskissan näköinen. Selän selkeät raidat sulautuu kyljissä tosi kauniiksi marmorikuvioinniksi ja hoikka ruumiinrakenne tuo mieleen lähinnä jonkun oselotin tai vastaavan. Tommy on tietysti vielä pentu, joten innokas leikkimään, muttei aina ymmärrä että jos Sara nujuaa sohvalla, niin on ehkä paras siirtyä pois alta. Ja vaikka Saralle toki opetetaan jatkuvasti, ettei kissa ole mikään lelu ja sen on saatava nukkua rauhassa, niin kaksivuotiaan on vaikea ymmärtää että pitäisi edes vähän katsoa ettei kissa jää alimmaiseksi. Tommylla on muuten tosi kuuluva kehräys!
Tommy
Sara on edelleen vähän sekaisin minun ja Lotan suhteen. Tunnisti kyllä molemmat heti aamulla, eikä vierastanut, muttei kuitenkaan ilmeisesti ihan täysin meitä erota. Oltiin nimittäin myöhemmin päivällä kävelyllä ja Lotta oli jäänyt kotiin alkavan nuhan takia. Kun sanoimme Saralle, että mennään kotiin katsomaan, miten Tommy ja Lotta voivat, osoitti Sara hämmästyneenä minua; ”Lotta da!”. Kun sitten sanottiin, että eihän, kukas tuo olikaan, niin Sara tuntui huomaavan itsekin virheensä ja korjasi leveästi hymyillen, että ”Sisje!”.
Sara olisi tahtonut paljon mieluummin alkoholitonta kuohuviiniä kuin tyhmää apfelschorlea. Kaksivuotiaan elämä on välillä aikamoista tahtojen taistoa milloin mistäkin...
Onneksi näen Saraa taas ensi viikonloppuna Tapania hakiessa. Oli nimittäin melko sydäntäsärkevä tällä kertaa se viimeinen kuva, joka Sarasta jäi mieleen. Mari lähti saattamaan minua rautatieasemalle, ja Sebastian ja Sara tulivat alkumatkan samalla bussilla palauttaakseen sen vuokraleffan. Kun Sebastian talutti sitten pysäkillä Saraa bussista ulos, tämä ehti huomata, että minä ja Mari emme olekaan nousemassa bussista. Hämmästyksen ja kauhistuksen sekainen ilme ja kysyvä ”Sisje?!” – ja seuraavaksi vilkutimmekin jo bussin ikkunasta itkuiselle pikkutytölle.
Lotta siis jäi vielä Marin luo keskiviikkoon asti, jolloin lentää Hampurista takaisin Suomeen. Toivottavasti nyt ei tule enemmän kipeäksi, että voisi nauttia loppulomastaan! Lotalla on myös tiistaina synttärit, mikä olikin se syy meidän saunakäyntiin ja kaikkeen muuhun kivaan.
Lopuksi vielä huomio, jonka tein saksalaisten syksypukeutumiseen liittyen. Viime viikolla muutamana aamuna ja nyt viikonloppuna pidin välillä sormikkaita, koska oli niin kylmänkosteaa (lämpömittarin mukaan +13, mutta kylmä sade ja tuuli saavat sen tuntumaan suunnilleen viideltä asteelta). Myös Lotalla oli sormikkaat mukana, ja ne olivatkin erityisesti tarpeen perjantai-iltana Oktoberfestillä. Olimme kuitenkin ainoat: saksalaiset eivät mitään sormikkaita käytä, koska ne ovat ilmeisesti talvivaatteita. Sekä toppa- että villakangastakkeja kyllä näkyy katukuvassa, mutta hanskoja ei ole käsissä kellään. Edes rattaissa istuvilla pikkulapsilla ei ole sormikkaita, koska ei ole muka vielä niin kylmä! Miten voi muka olla tarpeeksi kylmä toppatakille, mutta samalla niin lämmin, etteivät edes lapset tarvitse sormikkaita?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)