Joululoma

Viimeinen viikko ennen joululomaa oli kiireinen niin töissä kuin muutenkin. Yritin saada valmiiksi kaikki keskeneräiset asiani, että voisin tammikuussa keskittyä seuraavan harjoittelijan kouluttamiseen. Lisäksi oli hyvästeltävä muut ulkomaiset harjoittelijat, joista suurin osa lopetti ennen joulua. Oli siis niin Evan, Andreean kuin Danielinkin hyvästelytilaisuudet työaikana, että lisäksi Danielin lähtöillanvietto (käytiin syömässä pienellä porukalla tapaksia). Myös Rengasfirman joulujuhlat osuivat tuolle viikolle, ja vaikka ne tällä kertaa säästösyistä järjestettiinkin firman tiloissa, niin erittäin onnistuneet kyllä oli. Alkoholia tosin ei tietenkään ollut tarjolla, joka sitten mm. vähensi ihmisten tanssihaluja, mutta ruoka oli tosi hyvää ja koristelukin niin hieno, että olisi helposti voinut unohtaa olevansa työpaikalla.


Katharina ja Birte koristelevat lebkucheneita joulujuhlissa.


Joulujuhlatunnelmaa: vasemmalta Eva, Katharina, Andreea, minä ja Antje.

Viimeisen lomaa edeltävän työpäivän aamuna sain kokea yllätyksen: ulkona satoi lunta! Ja sitä satoikin sitten koko päivän. Oli kiva vetää 20kg painoista laukkua lumisohjossa metroasemalle... Aloitin joululoman viettämällä ensimmäisen yön Marin ja Sebastianin luona. Valitettavasti Saralle nousi korkea kuume ja aamulla tyttöparka alkoi oksennella. Yritin pysytellä kaukana, etten veisi tautia mukanani Aikun ja Jennin luo. Varovaisuus osoittautui turhaksi: saapuessani sain kuulla, että Emppu oli oksentanut edellisenä päivänä, ja seuraavien päivien aikana taudissa olivat sitten myös Nini ja Kassu. Sain muuten myös vähän tuntumaa jo näihin Finnairin matkatavaraongelmiin, koko kone nimittäin odotti laukkujaan tunnin verran Helsingissä...

Sunnuntaina kävin viemässä tavaroita Markkinatielle, ja Indin, Jennin äidin ja tämän miehen kanssa lasten kauneimmissa joululauluissa. Indi oli närkästynyt, kun Joulupuu on rakennettu –laulussa laulettiin ”kallis vapahtajamme” ja ”paras joululahjamme”, eikä ”kallis jouluvapamme”, kuten sanat hänen mielestään menivät. Maanantaina hoitelin asioita ja viimeisiä joululahjaostoksia kaupungilla. Erityisesti matkahuollossa ja kirjakaupassa oli aivan täyttä. Muuten nautin lasten ja kissojen seurasta. Ennenkuin muutin Helsinkiin kävin silloin tällöin Aikun ja Jennin luona yökylässä, mutta sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin. Nyt tytöt olivat innoissaan, kun olin taas yötä, ja vielä monta peräkkäin. Kinastelua aiheutui tietenkin siitä, kumman huoneessa minun pitäisi nukkua, joten nukuin sitten vuorotellen molempien huoneessa. Kissat tykkäs kanssa, kun oli taas joku jolta sai huomiota, erityisesti Pinkki pyrki syliin aina kun istuuduin. Emppu ja Kassu olivat tietysti kasvaneet, mutta erotin kyllä pojat edelleen ongelmitta. Jännä huomata, miten erilaiset luonteet pojilla on jo nyt: Emppu on iloinen ja nauravainen, Kassu vähän epäluuloisempi, mutta nopeampi oppimaan.


Pojat auttaa äitiä tyhjentämään astianpesukonetta.

Tiistaiaamuna herätessä mullakin oli sitten huono olo. Tietysti juuri sinä päivänä, kun pitää istua viis tuntia bussissa... Päivällä olo onneksi vähän parani, ja selvisin bussimatkastakin kunnialla, enkä oksentanut kertaakaan. En kyllä myöskään syönyt mitään ennenkuin sitten illalla kotona vähän kanaa ja riisiä ja äidin tekemää mustikkakeittoa. Sattui vielä hyvin, että bussissa kurjana kotiinpääsyä odotellessani mietin, että pitäisi olla äidin mustikkakeittoa niinkuin aina lapsena, kun oli vatsatauti. Kotona sitten äiti olikin leipomassa jouluksi Tapanille mustikkarättänöitä (Tapanin suurinta herkkua, ja mun vanhemmathan tunnetusti aina hemmottelee Tapanin pilalle) ja teki minulle loppumustikoista keiton!

Keskiviikko kului tietysti siivotessa, ja alkuilta jännättiin, milloin Tapani pääsee perille. Lumisateen takiahan VR oli ihan sekaisin, ja Tapani onnistui kyllä pääsemään kunnialla Pieksämäellä junabussiin, mutta sitten bussi joutui ensin odottamaan kahdesti jumiin jääneen rekan takana ja putosi sitten lopulta rekkaa kiertäessään itsekin penkkaan. Tapani oli sitten lopulta perillä 1h20 min myöhässä. Aatonaattona saapuivat myös Hyde ja Pasi lasten kanssa. Sitten saunottiin, ja ehdittiin myös koristella kuusi ennen nukkumaankäyntiä.

Aattona heräsin aikaisin, ja kömmin yläkertaan, jossa iskä oli tietysti jo keittämässä puuroa ja Jaanika katselemassa lastenohjelmia. Aamupäivä oli paljon rennompi, kun kuusi koristeltiin jo aatonaattona, joten mä ehdotan samaa tapaa jatkossakin. Lepäiltiin ja valmistauduttiin iltaan, ulkoiltiinkin vähän. Huvitti kyllä hiukkasen, kun Lumiukkoa oli telkkarin ääressä katsomassa minä, äiti ja Tapani, lapset katsoivat samaan aikaan toisesta telkkarista jotain muuta. Pukki tuli viideltä, mikä oli hyvä päätös, koska oli helpompi keskittyä ruokailuun myöhemmin, kun lapset eivät olleet enää kuin tulisilla hiilillä. Sain ihania lahjoja: hyviä kirjoja, korun, suklaata, etsimäni toalettilaukun jne. Lapset sai Nintendo DS:t, joista Tapani oli kovin kateellinen.

Vieraat lähti joulupäivänä, joten meillä oli sitten pari päivää aikaa rentoutua, kuunnella joululauluja, lukea kirjoja ja syödä herkkuja. Pelattiin jopa kaikki neljä yhdessä yhtä vanhaa seurapeliä! Sunnuntaina ajelimme sitten Tapanin kanssa Alavudelle. Ajokeli oli aika pöllyävä, mutta perille selvittiin ongelmitta.

Alavudella Tapani työskenteli päivät terveyskeskuksessa, minä taas lepäilin, kävin Keskisellä ja olin anopin hemmoteltavana. Uusivuosi vietettiin aika kesysti anopin kanssa kolmestaan juustojen ja viinin kera, kun Tapani oli vähän kipeänä.
Lauantaina ajeltiin Helsinkiin, Tapani ehti vihdoin nähdä pitkästä aikaa Emppua ja Kassua, ja sunnuntaina lähdin sitten takaisin Hannoveriin, Tapani matkusti vielä viikoksi takaisin Alavudelle. Kokonaisuutena täytyy sanoa, että oli oikein kiva joulu. Sain viettää aikaa perheen ja Tapanin kanssa, ja sääkin suosi, siis siinä mielessä että ulkona oli koko loman ajan kylmää ja kaunista!

Berliini

Olen käynyt Berliinissä kerran aikaisemmin, silloin kun olin reilaamassa Lotan kanssa, mutta pysähdys oli silloin aika lyhyt, enkä kaupungista enää juuri mitään muista, joten kiinnosti mennä katsomaan paikkaa uudestaan. Jo netistä nähtävyyksiä ja matkavinkkejä selaillessani huomasin kyllä, ettei yksi viikonloppu Berliinissä riitä mihinkään. Niinpä päätin tällä kertaa keskittyä minua eniten kiinnostaviin nähtävyyksiin, ja tulla joskus toiste sitten uudestaan katsomaan loput.

Viikkoa ennen joululoman alkamista lähdin siis perjantaina töistä suoraan rautatieasemalle ja junalla kohti Berliiniä. IC:llä matkaan menee vain pari tuntia. Olin varannut netistä etukäteen yöpymispaikaksi yhden hengen huoneen Hotel 4 Youth -nuorisohotellista (jonne nimestä huolimatta saa majoittua kuka vain) kahdeksi yöksi. Berliiniin saavuttua ensimmäinen ihmetys oli kaupungin uusi rautatieasema: se on valtava! Monta kerrosta laitureita ja kauppoja. Jotenkin onnistuin löytämään julkisen liikenteen lipputoimiston, jossa koinkin iloisen yllätyksen: n.17 euroa maksavan kahden vuorokauden lipun sijaan minun tarvitsi ostaa lauantaiksi ja sunnuntaiksi vain kertaliput ja ne olisivat sitten voimassa koko päivän! En tiedä, oliko tuo sitten jokin adventtiitarjous vai yleisempikin käytäntö viikonloppuisin.

Hotellin löysin aika helposti, ja se osoittautuikin olevan oikein kivalla alueella Prenzlauer Bergisssä keskellä ravintoloita, pikkuputiikkeja ja luomusupermarketteja. Alue toi mieleen Wienin laitakaupungit vuosisadan alun kerrostaloineen, raitiovaunuineen ja kadun yläpuolella kulkevine metrolinjoineen. Huoneeni oli pieni ja yksinkertainen mutta siisti, ja siihen kuului oma pieni kylpyhuone. Hotellihuoneen hintaan sisältyi muuten myös aamiainen, joka oli hintaan nähden erinomainen. Erityistä kiitosta annan luomukananmunista ja laajasta teevalikoimasta!

Hotellilta oli suoraa metrolinjaa vain muutama pysäkinväli Alexanderplatzille, jonne suuntasin seuraavaksi. Mulle tulee matkustellessa joskus sellainen haltioituneen onnellinen olo, kun saa nähdä asioita, ja sellainen iski kyllä taas tuijotellessa lukion Saksankirjoista tuttua tv-tornia ja ”Alexanderplatz”-tekstiä. Kiersin läpi aukiolla olevat pienet joulumarkkinat, kunnes löysin vähän matkan päästä toiset, suuremmat ja tivolimaiset. Perjantai-illan takia siellä oli tietenkin porukkaakin aika paljon. Loppuillan kulutin viereisessä Alexa-ostoskeskuksessa.

Lauantaiaamuna joku muu olisi varmaan suunnannut ensimmäiseksi katsomaan Brandenburgin porttia tai muurin jäännöksiä, mutta minä etsin sen sijaan Schloss Charlotteburgin ja syvennyin seuraavien tuntien ajaan barokkilinnan loistoon. Koska kaikki kuninkaalliset ovat tietysti sukua keskenään, löytyi linnasta koristeena myös Hannoverin hevosia: yksi Preussin kuningas Fredrik ensimmäisen vaimoista oli Hannoverin Sophia Charlotte, jonka mukaan linnakin nimettiin. Parhaiten minulle jäivät kuitenkin mieleen prinsessasiskokset Luise ja Frederika, jotka menivät naimisiin prinssiveljesten kanssa. Erityisesti Luisesta tuli aikansa muoti-ikoni. Olen monesti ihmetellyt, miksi empireajan muotokuvissa nuorilla naisilla on vähän hassunnäköisesti huivi kiedottuna pään ja kaulan ympärille, mutta selvisi nyt sekin: prinsessa Luisella oli jossain vaiheessa kaulassaan jonkinlainen kasvain, jonka hän peitti huivilla, josta tuli sitten tietysti trendikästä. (Noista kahdesta prinsessasta Frederikan elämä oli kyllä itseasiassa kiinnostavampi: kolme avioliittoa, joista viimeinen Hannoverin kuningas Ernst Augustin kanssa...)

Charlottenburgiin liittyy myös sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että Katariinan palatsissa ollut meripihkahuone oli alunperin Charlottenburgissa, josta se sitten lahjoitettiin Venäjälle.

Seuraavaksi suuntasin Kurfürstendammin ostoskadulle, jossa söin Karstadtin ravintolassa lounasta ja jälkiruuaksi valtavan palan ihanaa omena-pähkinäkakkua. Siis enkä nyt puhu mistään kahvikakusta, jonka taikinaan on sekoitettu muutama omenanpala ja vähän pähkinärouhetta, vaan sellaisesta, jossa on vaan ohut kuori ympärillä ja keskellä suunnilleen pelkkää omena-pähkinä-sokeri-maustemössöä. Ihanan jouluista! Joulutunnelma vain kasvoi, kun käydessäni katsomassa sisältäpäin muistomerkiksi jätettyä, sodassa tuhoutunutta Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskircheä sinne alkoi yhtäkkiä pyrkiä sisään lisää ja lisää ihmisiä. Syy: ulkona satoi räntää! Ihmiset yrittivät suojautua kuka mitenkin, mutta minä en voinut olla hymyilemättä leveästi, olihan tämä minulle talven ensimmäinen lunta muistuttava asia. Kohti KaDeWeta kävellessäni räntä sitten muuttuikin suuriksi tiskirättilumihiutaleiksi.

Kävin katselemassa KaDeWen läpi. Kiinnostavinta siellä oli ylimmän kerroksen gourmet-osaston lisäksi alakerran jouluosasto, jossa oli joulukoristeita kaikissa mahdollisissa väreissä ja muodoissa. Olisi tehnyt mieli ostaa jotain muistoksi, mutta suurin osa oli käsinpuhallettua lasia, enkä uskonut saavani niitä ehjänä perille Suomeen saakka. Pidin myös pienen lepotauon kirjaosaston nojatuoleissa.

Kävin katsastamassa myös Potsdamerplatzin, jonka uutta modernia ilmettä olen kuullut paljon kehuttavan. Sinne oli rakennettu jäädytetty mäki, josta sai maksua vastaan laskea alas kumirenkailla! Eikä tietenkään siis mistään lumesta, vaan niinku telineillä. Oli pakko jäädä hetkeksi katselemaan lasten ja nuorisonriemua. Harkitsin myös meneväni läheiseen englanninkieliseen leffateatteriin katsomaan jotain leffaa, mutta lähiaikoina ei ollut alkamassa mitään kivaa. Sen sijaan kävin taas kiertelemässä Alexaa, ja loppuillan vietin huoneessani katsoen telkkarista saksaksi dubattua versioita Love, Actually-leffasta.

Sunnuntaina oli vihdoin perinteisempien nähtävyyksien aika. Ensin tosin olin päättänyt viedä laukkuni säilytykseen rautatieasemalle. Sinne päästyäni seurasin ensin varmaan kilometritolkulla kylttejä säilytyslokeroiden luo, mutta sinne vihdoin päästyäni ne olivat tietysti kaikki täynnä! No, eikun taas se sama matka takaisin matkalaukkusäilytykseen, siis sinne missä on ihan ihmisiä vahtimassa niitä. Siellä huomasin heti, että 1. paikka oli muutaman kymmenen metrin päässä lähtöpisteestäni ja 2.siellä oli iso näyttö, jossa kerrottiin, että kaikki säilytyslokerot on täynnä... Säilytys maksoi tietysti viisi euroa, mutta ajattelin että ei voi mitään, en voi laukkua koko päivää ympäriinsäkään raahata.

Ensimmäiseksi menin katsomaan Topographie des Terrors-ulkoilmanäyttelyä natsiajasta. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta kylmä, joten kovin pitkäksi aikaa ei infokylttejä voinut jäädä lukemaan. Pakkanen kipristeli erityisesti varpaita. Ehdin kyllä kuitenkin hyvin katsoa näyttelyn läpi. Kävelin muurin jäännösten viertä Checkpoint Charlielle. Näitä kahta nähtävyyttä katsellessa ei voinut kyllä kuin ihmetellä, miten yksi kaupunki on voinut kokea niin paljon pahaa: ensin natsit ja sitten muuri... Checkpoint Charliella oli kyllä jäässä jo sitten kaikki muutkin ruumiinosat ja erityisesti sormet, kun piti ottaa valokuvia ilman hanskoja. En ole ollut niin jäässä vuosiin edes Suomessa! Onneksi vieressä oli kahvila, jonne menin lämmittelemään chilikaakaolla ja omenakakulla.

Lämmettyäni siirryin katselemaan Brandenburgin porttia, Unter den Lindeniä ja lähialueita. Käveleskelin ympäriinsä ja katselin, kunnes päädyin Museuminselnille asti. Olin aiemmin ajatellut, että jos iltapäivällä jää aikaa, eikä jonoa ole hirveästi, voisin käydä katsomassa sitä kuuluisaa Nefertitiä Neues Museumissa, mutta jono ulottui ulos asti. Hyvä vaan oikeastaan, koska museoihin tarvitsisi kuitenkin enemmän aikaa. Menen sitten seuraavalla kerralla!

Käveleskelin lähialueilla ja katselin tv-tornin juurella olevia joulumarkkinoita. Katselin läpi myös Alexanderplatzin ison Galeria Kaufhofin ja kävin kahvilassa teellä ja voileivällä. Sitten alkoikin olla aika mennä rautatieasemalle. Jalat olikin kyllä jo aika poikki kaikesta siitä kävelemisestä. Luulin ottavani laukun säilytyksestä ja meneväni odottamaan junaa, mutta toisin kävi, vielä oli pieni seikkailu edessä...

Matkatavarasäilytyksen edessä oli kaksi automaattia, joihin säilytys kuului maksaa. Kuittia vastaan sitten saisi laukkunsa. No, valitsin automaateista toisen, työnsin lappuni koneen sisään ja – mitään ei tapahdu! Kone ei reagoinut mitenkäään! Yritin kaikkea, painelin peruutusnappia, vaihdoin kieltä jne, mutta mitään ei ollut tehtävissä: kone oli yksinkertaisesti syönyt matkatavaralappuni! ”Voi ei...”, ajattelin, ”Miksi aina minä?!”. Sitten kävelin matkatavarasetien luo ja selitin saksaksi, että kone söi lapun. Toinen sedistä tuli katsomaan, paineli nappeja, eikä tietenkään mitään edelleekään tapahtunut. Onneksi paikalla sattui olemaan joku mies, jolle automaatti oli myös oikutellut, joten eivät ajatelleet minun heti huijaavan. Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin setä vei minut säilöön ja sanoi, että yritetään löytää. Ei siellä onneksi nyt niin paljon laukkuja ollut. Annoin tuntomerkit (kassi eikä matkalaukku, violetti, kukallinen), ja pienen kiertelyn jälkeen bongasinkin omani hyllyltä. Sanoin, että tarkistan vielä onko laukku varmasti minun, jolloin setä vasta tajusi että voisin huijata ja kysyi minulta, mitä sisällä on. Kuvailin lähinnä päällimmäisenä olevan kirjan ja se riitti onneksi. Sitten kysyin, miten on maksun laita, ja setä meni kysymään asiaa toiselta mieheltä. Vastaukseksi sain vain kädenheilautuksen, setä antoi kassini ja toivotti hymyillen hyvät illanjatkot. Sainpa siis lopulta ilmaisen säilytyksen, mutta kyllä siinä sen edestä saksantaitoja pitikin käyttää! Onneksi olin ollut asemalla ajoissa, ja paluumatka meni muuten normaalisti.

Berliini vaikutti tosi kivalta kaupungilta, ja toistekin on joskus mentävä, niin paljon jäi vielä näkemättä. Kaikki ne museot, kaupungin ulkopuolella sijaitseva Sanssoucin linna, ja nykyään museona toimiva entinen Itä-Saksan vankila, jossa oppaina toimivat entiset vangit! Onneksi Suomesta pääsee melko edullisesti Berliiniin ainakin Air Berlinillä. Kohtuuhintaista majoitustakin kaupungista tuntuu löytyvän melko helposti, yöpaikkaa netistä etsiessäni huomasin että esim Ku’Dammin lähellä on paljonkin halpoja/keskihintaisia hotelleja.

Loppuun tietysti vielä kuvia.


Schloss Charlottenburg


Ku'Damm ja Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche


Kaufhaus des Westens ja lumisade


Muurinpätkä


Checkpoint Charlie


Brandenburgin portti


Ja iskälle loppuun vielä kuva näyteikkunasta Unter den Lindenin varrelta

Blogaustauko teknisistä syistä

Pahoittelen teknisistä syistä pitkäksi venähtänyttä blogaustaukoa, mutta minulla ei edelleenkään ole uutta läppäriä, eikä töistä pääse bloggeriin. Valoa kuitenkin näkyy tunnelin päässä: minun pitäisi saada uusi läppäri alkuviikosta, joten pääsen sitten kertoilemaan tänne Berliinistä, joulusta ja viimeisistä viikoista Hannoverissa.

Läppäriongelmia ja toinen adventtiviikonloppu

Valitettavasti tänä viikonloppuna kävi ilmi, että mun läppäri vetelee viimeisiään. Ilman aiempaa varoitusta se on alkanut kaatuilla ja usein, välillä heti käynnistyksen jälkeen, välillä puolen tunnin päästä. Kaikenlaista on kokeiltu ja tutkailtu, mutta kyllä se vaan taitaa uuden koneen ostamiseksi mennä. Tää onkin kyllä jo kolme vuotta vanha, ja joka tapauksessa olin suunnitellut ostavani ensi vuonna uuden, nyt se vain on tehtävä aiottua aiemmin. Sinnittelen kuitenkin vielä nämä kaksi viikkoa Suomeen asti, koska hintaerot Saksan ja Suomen välillä ei ole läppäreissä niin suuret, että sitä varten kannattaisi unohtaa ulkomailta ostetun läppärin mukana tulevat pikkuharmit, kuten vääränkielinen näppäimistö.Se tosin sitten taas tarkoittaa, että koska pääsen nettiin vain erittäin lyhyiksi pätkiksi kerrallaan, ja koska kaikki vähänkin vaativammat ohjelmat kaatavat koneen, en pysty soittamaan skypellä. Yrittäkää siis kestää kaksi viikkoa blogipäivitysten, facebookin ja kännykän varassa!

Lauantain vietin harvinaisesti Hannoverissa joululahjaostoksilla. Kyllä oli muuten porukkaa kaupungilla! Lahjoja sain kuitenkin ostettua ihan kivasti. Eilen sitten oli vuorossa Kreuzkirchessä iltapäivällä Hannoverin suomalaisen seurakunnan järjestämä Kauneimpia joululauluja muistuttava joululaulutapahtuma, jonka mainoksen olin hämmästyksekseni löytänyt Rengasfirman kanttiinin seinältä. Laulettiin sekä suomalaisia että saksalaisia joululauluja. Huomasi kyllä, että urkuri ei ollut tottunut suomalaisia joululauluja soittamaan, koska osa lauluista meni aika haipakkaa. Kai niitä on Suomessa sitten totuttu laulamaan melko hartaasti venyttäen. Urkuri paljastuikin lopulta aika nuoreksi pojaksi, joten hyvin kyllä soitti ikäänsä nähden. Lisäksi yksi nuori tyttö esitti muutaman suomenkielisen joululaulun. Pehmeät ällät ja sorahtavat ärrät paljasti, ettei suomi tainnut olla tytön vahvin kieli. Lisäksi mun korvissa särähti pahasti, kun tyttö lauloi jossain kappaleessa selkeästi “MÄ”, kun olisi pitänyt olla “ma”. Ehkä nykynuorten on vaikea kuvitella, että “ma” voi olla ihan oikein, eikä vaan painovirhe tms? Paikalla oli myös yllättävän paljon saksankielisiä, koska suomalaisissa lauluissa oli selvästi vähemmän laulajia kuin saksankielisissä.

Tilaisuuden jälkeen kävelin vielä joulumarkkinoiden läpi, mutta ei kyllä tuntunut juuri toiselta adventilta, kun lämmintä oli lähemmäs 10 astetta ja satoi. Muutenkin mieli oli aika maassa, osaksi läppärin takia ja osaksi siksi, että tunsin oloni ulkopuoliseksi, kun kaikki saksalaiset juhli Nikolausta ja sai pieniä lahjoja, ja kaikki suomalaiset juhlisti itsenäisyyspäivää linnan juhlien ääressä. Minä väliinputoajana yritin sateisena adventtisunnuntaina saada konettani pysymään pystyssä edes hetkellisesti. Olisin niin kaivannut toimivan läppärin lisäksi lumista maisemaa, kahta kynttilää, glögiä ja linnan juhlien loputonta vierasvirtaa. Hassua sinänsä, koska itsenäisyyspäivä ei yleensä ole mulle mitään suurempaa koti-ikävää aiheuttanut. En edes muista, mitä tein itsenäisyyspäivänä Wienissä, Singaporessa istuin rannalla palmujen alla.

Eilen kyllästyin taas kerran myös paikalliseen säähän. Onhan se kiva, että kesä on pitempi kuin Suomessa, mutta kuka oikeen jaksaa tätä loputonta sadetta loppuvuoden? Ja miksi aina pitää sitten kanssa tuulla? Ilmeisesti mun napina kuitenkin kuultiin, koska tänään paistoi koko päivän aurinko siniseltä taivaalta. Oli sitä edes kiva katsoa toimiston ikkunasta, töistä lähtiessä oli tietysti taas pimeää.

Ensi viikonlopuksi päätin lähteä Berliiniin, ja varasin jo majoituksen ja ostin junaliput. Berliinissä on niin paljon nähtävää, että kaikkea ei viikonlopun aikana ehdi mitenkään, mutta olenpa nähnyt sitten ainakin siivun. Ei se mitenkään halvaksi tullut, mutta Suomesta tulisi vielä kalliimmaksi. Sitten sitä onkin aika iso osa Pohjois-Saksasta nähty. Tammikuussa mulla on vielä yksi kokonainen viikonloppu, mutta se pitää jättää vapaaksi, koska niihin aikoihin on Marin laskettu aika, ja pitäähän mun ehtiä nähdä uusi vauva ennen lopullista kotiinpaluuta!

Sihteerikköilyä, tehdaskierros ja illanviettoja

Tämä viikko töissä on poikennut tavallisesta, koska pomon sihteeri Frau M. sai jonkin viruksen ja oli koko viikon sairaslomalla. Koska meidän oppisopimuslainen Vivian oli lomalla, oli mun tehtävä sitten tuurata Frau M:ää. Olen tietysti tehnyt sitä ennenkin, mutta yleensä vain puoli päivää tai päivän kerrallaan, jolloin kaikkia kyselijöitä on yksinkertaisesti voinut kehottaa soittamaan huomenna uudestaan. Kun kyse on viikosta, ei sellainen tietenkään käy, joten mun piti perehtyä työhön tällä kertaa paremmin. Ja koska kyseessä oli sairastuminen, ei mua tietenkään ollut millään lailla perehdytetty kaikkeen. Varsinkin alkuviikosta oli aika rasittavaa, kun en tiennyt, mitä ja miten asiat pitäisi hoitaa. Pomo on tosi rento ja mukava, mutta silti nolotti, kun hän pyysi mua tekemään jonkun pikkujutun ja mä olin, että ”Öö…satuttekohan tietämään, miten Frau M tämän yleensä tekee?”. Tietenkään pomo ei tiennyt, koska on tottunut, että kaikki hoidetaan hänelle, mutta kaikesta kuitenkin selvittiin. Mulla oli oma työläppäri mukana Frau M:n paikalla, että voin tehdä omiakin hommiani, mutta aika paljon normaalia hitaampaa se on, kun pitää välillä vastailla puhelimeen, tutkia pomon kalenteria, etsiä papereita ja milloin mitäkin. Ihan hyvin kai loppujen lopuksi selvisin. Viikon aikana tuli mm. sanottua puhelimeen n. tuhat kertaa saksaksi ”Valitettavasti Frau M. tulee vasta maanantaina.” tai ”Valitettavasti hän on juuri nyt kokouksessa.” tai ”Olisiko teillä hetki aikaa keskustella Herr F:n kanssa?”, tilattua pomolle yksi hotellihuone ja sovittua yhden työnhakijan kanssa saksaksi työhaastattelusta. No, ensi viikolla Frau M:n pitäisi olla taas töissä, sitä paitsi pomo onkin koko alkuviikon työmatkoilla Etelä-Afrikassa ja Itävallassa.

Keskiviikkona sain vaihtelua sihteerikköilyyn tehdaskierroksella. Halukkaista harjottelijoista nimittäin valittiin arpomalla 15 onnekasta, jotka pääsi katsomaan keskiviikkoaamupäivänä pariksi tunniksi pääkonttorin vieressä sijaitsevaa tehdasta, ja mua suosi kerrankin arpaonni. Meille esiteltiin Luftfeder-valmistusta, ilmeisesti kyse on ilmajousista. Semmoisia kumiputkiloita ne oli kuiteskin, ja ilmeisesti niitä käytetään paremmissa henkilöautoissa, rekoissa ja junissa. Mielenkiintoisinta oli ehdottomasti tuotekehitysosastolla, jossa päästiin näkemään testausta, mm. miten sellaseen kumiputkiloon työnnetään vettä kunnes paine on niin suuri, että tuote räjähtää (vettä siksi että paineilmasta kuuluisi kauhea pamaus). Nähtiin myös monenlaisia koneita, jotka renkutti tuotteita eri suuntiin jatkuvalla tahdilla.

Tiistai-iltana käytiin muiden harjottelijoiden kanssa joulumarkkinoilla. Sää oli kerrankin siinä mielessä sopiva, että päivä oli ehdottomasti tähänastisista kylmin, ja lämpötila taisi lähennellä nollaa. Täydellinen sää juoda hehkuviiniä! Valitettavasti mun varpaita alkoi palella jossain vaiheessa. Tiedänpä nyt ainakin, että nuo täältä ostamani nilkkurit ei ole tarpeeksi lämpimät Suomen talveen, mitä kyllä jo epäilinkin. Katsottiin myös joulumarkkinoiden suomalaiskylä, ja Eva maistoi karjalanpiirakkaa. Näytti minusta pakastecocktailpiirakalta, mutta oli kuulemma hyvää.

Keskiviikkoiltana kävin leffassa katsomassa New Moonin (Twilight-sarjan toisen osan) englanninkielisen version. En itse asiassa ole nähnyt sitä ekaa osaa, mutta kun kirjat olen nyt lukenut, niin halusin nähdä lopputuloksen valkokankaalla. No, olihan se ihan ok, vaikka pääpari on ärsyttävä, eikä niiden välillä kyllä ole kemiaakaan. Bellan pitäisi kasvaa aikuiseksi ja oppia elämään yksin, ja Edward on edelleen omistava ja henkisesti väkivaltainen (sanoo ensin, ettei voi elää ilman toista, sitten jättää, ja sitten kun toinen on ollu kuukausia itsarin partaalla ja vihdoin toipumassa, ni ”En mä voikaan elää ilman sua, en mä enää jätä sua!”). Sitä paitsi se näyttää tosiaan pari viikkoa sitten kuolleelta narkkarilta, ja vieläpä jatkuvasti pahoinvoivalta sellaiselta. Sukupuoliroolitkin suoraan 1800-luvulta, joten ärsyttää että pikkutytöt kattoo tollasta ja luulee, että tuollaista se on kun rakastaa niin paljon.

Perjantai-iltaa vietettiin Danielin luona viiniä juoden. Mukana oli Eva, Evan tsek...anteeksi, määriläinen ystävä ja turkkilaiset Kadir ja Gulsen. En edes ensin meinannut jaksaa lähteä, mutta onneksi menin sitten kuitenkin, koska meillä oli tosi hauskaa. Juotiin viiniä, syötiin pizzaa, pelattiin korteilla tätä (joo, aika teiniä, mutta parin viinilasillisen jälkeen hauskaa – sitä paitsi mä olinkin porukan vanhin) ja juteltiin vaikka mistä. Kahden aikoihin päätettiin vihdoin siirtyä keskustaan. Onneks ratikat kulkee perjantai-iltaisin yölläkin puolen tunnin välein. Toiset meni karaokebaariin, mutta mua karaoke ei kiinnosta, koska olen sen verran musikaalinen, että karaoke käy usein pahasti korviin, mutten tarpeeksi musikaalinen laulaakseni itse. Mä lähdin siis nukkumaan ja olin perillä noin puoli kolme. Tuntui kyllä oudolta matkustaa kahden jälkeen ratikassa, joka oli melko täysi.

Tämä viikonloppu on nyt ties kuinka pitkään aikaan eka, jonka vietän kokonaan Hannoverissa. Toisen adventtiviikonlopun kunniaksi ohjelmassa on ollut joulushoppailua ja tänään vuorossa vielä joululauluja, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, ja erityisesti Tapanille joka viettää juuri aikaansa radiologian päivystyksessä!

Porukoiden vierailu

(Tiedän, että monet ei tykkää kun vanhemmista/perheenjäsenistä käytetään sanaa "porukat", mutten parempaakaan ole keksinyt. "Äiti ja iskä" kuulostaa vähän lapselliselta, "vanhemmat" taas liian viralliselta. Joten "porukat" ne nyt on ja pysyy.)

Viime viikon keskiviikkona menin suoraan töistä junalle porukoita vastaan. Ehdin jo melkein huolestua, kun laituri tyhjeni, juna oli lähdössä eteenpäin, eikä äitiä ja iskää näkynyt missään. Kyllä ne sieltä sitten kuitenkin löytyi, oltiin vaan ihan eri päässä laituria. Käytiin heittämässä tavarat mun luo ja mentiin illalliselle Schweinskeen, jossa kävin silloin kerran Hyden kanssa aamiaisella. Positiivinen yllätys: ruoka oli hyvää ja edullista! Ennen nukkumaankäyntiä tehtiin vielä pieni kävelyretki rautatieaseman eteen nousseilla joulumarkkinoilla, jotka oli tosin menossa jo kiinni.

Torstaina olin töissä vain noin yhteen, että ehtisin esitellä vierailleni Hannoveria. Käytiin ensin lounaalla ja käveltiin sitten Hannoverin varsinaiset joulumarkkinat suomalaiskylineen läpi. Ostettiin muutama joulukoriste ja yksi uusi piparimuotti, ihan kuin meillä ei molempia olisi jo vaikka miten paljon... Mutta kun ne on niin ihania! Joulumarkkinat-uusi raatihuone -väliselle reitille osuikin sopivasti suuri osa Hannoverin nähtävyyksistä. Palattiin toista kautta keskustaan, käytiin kahvilla, ja palattiin illan pimetessä takaisin joulumarkkinoille, jossa aloitettiin hehkuviinimukien metsästys. Saksalaisilla joulumarkkinoilla on tapana, että hehkuviini myydään kauniissa mukeissa, joista maksetaan yleensä parin euron pantti. Pantin saa takaisin mukin palauttamalla, tai sitten mukin voi pitää. Nyt meidän piti tietysti etsiä kauneimmat mukit kotiinvietäväksi. Tarjolla oli kojusta riippuen sinisiä tai punaisia mukeja, joten piti ostaa yksi hehkuviini sinimukisesta ja yksi punamukisesta kojusta. Sää oli kyllä ainakin mun Wienin-kokemusten mukaan hyvin tyypillinen joulumarkkinoille: vihmoi vettä.

Perjantaina mulla oli vapaata. Aamulla mentiin aamupalalle keskustaan ja sen jälkeen shoppailtiin vähän, niin joululahjoja kuin muutakin. Lounaalla käytiin taas Schweinskessa, ja pakkaamisen jälkeen lähdettiin kimpsuinemme ja kampsuinemme Hampuriin viikonlopuksi. Ja kun sanoin kimpsuinemme ja kampsuinemme, niin tarkoitan todellakin sitä: porukoiden matkatavaroiden ja mun yöpymiskassin lisäksi mukana oli joululahjoja, Marilta lainatut vuodevaatteet ja mun vieraspatja, jonka lahjoitin Marille, koska en itse sitä täällä enää tarvitse. Oltiin epäilemättä aikamoinen näky kun raahattiin kahta matkalaukkua, epämääräistä määrää kasseja ja yhtä isoa patjarullaa.

Hampurissa ostettiin iltapalaksi mukaan pari tuoretta patonkia (saksalaiset leipomot on parhaita!). Marin luona oltiin kahdeksan jälkeen. Sarakin oli vielä hereillä ja rakastui välittömästi tuliasiinsa, muumi-leivontasettiin ja saksankieliseen Mauri Kunnaksen kirjaan. Koko viikonlopun pieni Sara kauli pikkuisella kaulimellaan vessapaperitaikinaansa, työnteli keksipeltejä uuniin ja vaivasi välillä taikinaa. Kirjakin oli mieleinen, tosin porolauman tyttö tunnisti isoiksi vuohiksi. Sara myös yllätti meidät kaikki, kun ei vierastanutkaan "Finnland-Omaa ja -Opaa" juurikaan, vaan meni heti iltateen aikana iskän syliin tekemään nuppipalapeliään (joka palapelinä toimittuaan muuttuikin sitten taas keksipelliksi).

Lauantaiaamupäivä kulutettiin Saran kanssa touhutessa ja ruokaostoksia tehden. Saran päiväunien jälkeen lähdettiin sitten katselemaan Hampurin joulumarkkinoita. Eikä kyllä oltu ainoita, erityisesti raatihuoneen edustalla olevilla markkinoilla oli kauhea tungos. Siellä tyydyttiinkin sitten vaan nopeasti ostamaan hehkuviiniä, että saatais ne mukit. Onneksi ehdittiin kävellä läpi parit muutkin markkinat, joilla ei ollut aivan samanlainen tungos. Ilmeisesti tungokseen oli syynä se, että saatuimme markkinoille samaan aikaan kun joulupukki liiteli paikan yli vaijerista riippuvassa reessään, jonka jalaksista tuli lopussa tähtisadetta. Loppuilta vietettiin sitten kotisohvalla markkinoilta ostettua marsipaania maistellen.

Sunnuntaina käytiin kävelyllä lähialueella ja satuttiin sattumalta pienille adventtimarkkinoille. Mari sai sieltä vihdoin kaipaamansa adventtikranssin, ja Finnland-Oma osti Sarallekin jotain pientä. Kun sitten iltapäivällä tuli lähdön aika, puhkesi Sara surkeaan itkuun nähdessään matkalaukut lähtövalmiina. Lähdin metroasemalta eri suuntaan kuin muut, mutta lentokentän pysäkille tultaessa Sara-parka oli kuulemma puhjennut itkuun uudestaan.

Palasin tuttuun tapaan junalla Hannoveriin, ja porukat lensi Suomeen. Kävivät vielä kiltisti viemässä Lotalle multa muutamia kirjoja ja ajoivat sitten saman tien Rantsulle. Ilmeisesti tykkäsivät lomasta, ainakaan en ole suurempia valituksia kuullut. Sapiskaa sain tosin vähän, kun äiti kuuli että Mari oli valitellut väsymystä facebookissa. Minä kun kieltäydyin menemästä lauantai-iltana nukkumaan puoli kymmeneltä ja ilmoitin vanhemmilleni, että nyt olis parasta nauttia mun, Marin ja Sebastianin seurasta kun kerrankin on mahdollisuus! Tai oikeastaan minä taisin mainita vain Marin ja Sebastianin ja iskä lisätä siihen listaan minutkin. Onhan se tietysti totta, että ei sitä kovin usein nykyään tule Suomessakaan ollessa kotona käytyä, kun kaikki matkustuskelpoiset viikonloput melkein menee Oulussa. Mutta kohta on taas joulu, ja saa kyllä varmasti nauttia perheen seurasta ihan tarpeeksi!

Dresden

Jos nyt joku muukin teistä kuin rakas äitini on pähkäillyt, olenko maininnut Dresdeniin menosta aiemmin, niin voitte olla ihan rauhassa, en ole. Idea nimittäin syntyi vasta keskiviikkoiltana, kun olimme kokoontuneet Evan ja Danielin kanssa miettimään viikonlopun ohjelmaa. Kaikilla oli edessä suunnitelmaton viikonloppu, joten päätettiin taas lähteä johonkin. Ensin ajatuksena oli vuokrata auto ja mennä katselemaan Reinin jokilaaksoa, mutta sitten huomattiin, että esim. suurin osa linnoista on marraskuun alusta lähtien kiinni. Sitäpaitsi sekä Eva ja Daniel olivat käyneet siellä jo, eikä vuodenaikakaan ole ihan paras maisemien ihastelulle. Alettiin sitten katsella, mitä olisi suunnilleen samanlaisen matkan päässä ja löydettiin Dresden. Mitään ennakkotietoja meillä ei kaupungista ollut, mutta se löytyi wikitravelin ”9 kaupunkia, jotka Saksassa pitää nähdä”-listalta, joten päädyttiin sitten siihen. Halpa hostellikin löytyi nopeasti Hostelworldista. Eva ehdotti, että autonvuokrauksen sijaan käytettäs mitfahrgelegenheitia eli kimppakyytiä. Onnistuttiin pienen etsimisen jälkeen löytämään sopivat kyydit, joten viikonlopun suunnitelma oli valmis! (Kuskien oli tosin käsittämättömän vaikea ymmärtää, että ei haittaa vaikka Evan puhelinnumero on slovakialainen, koska EU:n uusien roaming-säännösten myötä siihen soittaminen on halvempaa kuin useisiin saksalaisiin liittymiin soittaminen. Jaettiin sitten mun saksalaista numeroa, jolloin paljastui, että olen vahingossa antanut joillekin ihmisille täällä mun vanhan Wienin-numeron. Ihmekös kun ei kukaan soita tai tekstaile...)

Lauantaiaamuna piti sitten vääntäytyä ylös sängystä jo ennen puolta kuutta, koska meidän kyyti lähti seitsemältä toiselta puolelta Hannoveria. Menomatka muistutti mua kyllä tehokkaasti siitä, miksi en yleensä tykkää mennä vieraiden ihmisten kyytiin: maailmassa on hyvin vähän ihmisiä, joiden ajotaitoon oikeasti luotan ja joiden kyydissä voin rentoutua täysin, ne ihmiset voi ehkä jopa laskea yhden käden sormilla. Kaikkien muiden kyydissä toivon että ajaisin itse. En siksi, että olisin paljon parempi kuski, vaan siksi että voisin sitten ainakin vaikuttaa jollain lailla tapahtumiin. Joo, ehkä hiukan kontrollifriikki... Tämä kuski sattui olemaan päälle seitsemänkymppinen pappa, joka ajoi nenä tuulilasissa, välillä silmälasien kanssa ja välillä ilman. Ennen kaistanvaihtoa pappa vilkuili olkansa yli noin kymmenen kertaa lähestyen samalla vääjäämättä edessäolevaa rekkaa, ja kun ohitus lopulta tapahtui, oli kaistanvaihto niin jyrkkä että olin joka kerta puolivarma että auto lähtee käsistä. Kaiken lisäksi pappa soitti radiota kauhean kovalla, joten jouduttiin kuuntelemaan koko matka schlagereita, käännösiskelmiä ja selitystä niin amarylliksista kuin sienestämisestäkin. Ei ihan ollut meidän radiokanava... Siinä kuultiin saksaksi kaikki Tsingiskaanista Alicen kautta lippusalkoon. Koko loppupäivän mulla soi päässä Johnny Cash. (Ai miksikö laitoin nuo linkit tohon? Että tekin saisitte kärsiä, tietysti!) Hyväksi puoleksi voisi kai laskea, että ainakaan pappa ei ajanut nopeampaa kuin osasi, koska matka taittui Saksan vapaavauhtisilla autobahneilla huimaa satasta, suurimmaksi osaksi reunaviivan päällä.

Jotenkin onnistuimme pääsemään perille asti ehjinä ja vielä kohtalaisen järkevään aikaan. Dresdenissä etsimme ensin hostellimme, joka sijaitsi muutama sata metriä rautatieaseman takana. Huoneeseen ei tietenkään vielä päässyt, joten jätimme tavarat säilytykseen ja lähdimme etsimään 1.lounasta, 2.turisti-infoa ja 2. Sparkassen ja Commerzbankin raha-automaatteja, koska Saksassa on sellainen tyhmä systeemi, että ainoastaan oman pankin automaateista voi nostaa ilmaiseksi. Lounasta löydettiin aasialaisesta ravintolasta (punaista thaikanacurrya, nam), Commerzbank oli matkan varrella ja turisti-infokin löytyi lopulta, mutta Sparkassesta tuli suorastaan inside-vitsi, koska sen sijaintia kysyttiin useammalta henkilöltä, jotka kaikki viittoilivat eteenpäin, että ”Tuolla se on, tästä vaan suoraan”. Eipä vaan näkynyt. Nämä ohjeet tosin veivät meidät turisti-infoon, josta osasivat antaa tarkemmat ohjeet Sparkassen todellisesta sijainnista. Ollaan kohtalaisen varmoja, että Sparkassen sijainti on jonkinlainen dredeniläisten turistien päänmenoksi keksimä vitsi: jos kuka tahansa kysyy sen sijaintia, kaikki huitovat epämääräisesti keskustaa kohti ja selittävät sen olevan ihan lähellä riippumatta siitä, missä sitä sijaintia kysytään.


Eva ja Daniel pohtivat, minne mennään seuraavaksi.

Meillä oli matkaoppaana mun Lonely Planet Germany, jossa olevaa kävelyreittiä alettiin sitten kulkea läpi, apuna infosta 80 centillä ostettu turistikartta selityksineen. Käytiin katsomassa maisemia uuden raatihuoneen tornissa, jonne onneksi oli hissi. Matkan toiseksi sisäpiirivitsiksi muodostui tornin englanninkielisen esitteen aloittava lause ”Public well-being shall henceforth act as the guiding principle over the decision-making of the city administration”, joka oli meistä ihastuttavan monimutkainen ja pompöösi, mutta aika huono valinta turistiesitteen ekaksi lauseeksi. Joku vähän huonommin englantia osaava todennäköisesti jättäisi esitteen lukemisen siihen paikkaan, ja tuollainen lause nyt tuottaa vaikeuksia edistyneemmillekin opiskelijoille. Ihastuimme erityisesti sanaan ”henceforth”.


Onks toi hevonen teistäkin vähän kummallisen näköinen?

Tornivisiitin jälkeen matka jatkui kohti turistikeskustaa ohi muutamien rakennusten, jotka olisivat itsessään riittäneet nähtävyyksiksi Suomessa, mutta jotka ohitettiin turistioppaissa sivulauseella. Esimakua tulevasta, vaikkemme sitä vielä tienneet. Ensikosketus Dresdeniin kauneuteen tuli, kun näimme vasta muutama vuosi sitten uudelleenrakennetun Frauenkirchen. Kirkkoa ei päässyt katsomaan sisältä, koska siellä valmistauduttiin illan konserttiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin ostaa konserttiin halvimman hintaluokan liput, 13e/kpl. Teoksena oli Edward Elgarin Gerontiuksen uni, jota emme tunteneet ollenkaan, mutta näkisimmepä sitten ainakin kirkon sisältä. (Elgar tunnetaan muuten parhaiten tästä sävellyksestään.)


Frauenkirche.

Vaikka ilta alkoi jo pimetä, oli konsertin alkuun vielä monta tuntia, joten jatkoimme kävelykierrostamme. Elben rantaa kulkevalla Brühlsche Terrasse -bulevardilla Dresdenin kauneus sitten paljastui meille kokonaan. Hienoja barokkirakennuksia iltavalaistuksessa ja näkymä Elbelle! Emme enää ihmetelleet ollenkaan, miksi Dresdeniä kutsutaan pohjoisen Firenzeksi. Kävimme Hofkirchessä, jossa oli juuri meneillään kuoroharjoitukset ilmeisesti seuraavana päivänä televisioitavaa jumalanpalvelusta varten. Kuulosti kyllä upealta, suorastaan nousi ihokarvat pystyyn!


Elbe.


No on huonosti rajattu ja tärähtänyt kuva, mutta että saisitte edes jonkun käsityksen rakennuksista...

Käytiin pikaisesti vilkaisemassa oopperatalon aulaa, joka oli täynnä Joutsenlammen ensi-iltavieraita, ja käveltiin sitten läheisen Zwinger-barokkipalatsin sisäpihan läpi. Alkoi olla illallisaika, joten etsiydyttiin takaisin kierroksen alussa näkemällemme ravintolakadulle espanjalaiseen ravintolaan syömään viiniä ja tapaksia (chorizo-makkaraa ja valkoisia papuja, lohta ja marjahyytelöä, paistettua juustoa ja hilloa, aurinkokuivattuja tomaatteja, serranonkinkkua, paistettua sardiinia ja talon leipää).

Illalliselta ehdittiin juuri sopivasti takaisin Frauenkircheen. Meidän paikat oli ylhäällä parvella, eikä sieltä nähnyt orkesteria, kuoroa ja solisteja, ellei noussut seisomaan. Minä keskityin lähinnä kuuntelemaan. Hieno konsertti oli, vaikkakaan tekstistä ei kyllä saanut mitään selvää, vaikka se olikin englanniksi.

Vatsa täynnä lämpimässä kirkossa istuminen sai kyllä kovin uniseksi, olihan meillä pitkä päivä takana. Vaellettiin siis takaisin hostelliimme. Oltiin varattu kolme sänkyä neljän hengen huoneesta, eikä siihen neljänteen sänkyyn meidän onneksi tullut ketään. Lakanoiden ja pyyhkeiden kanssa hintaa tuli 18e/hlö, johon sisältyi myös proseccovoucheri hostellin baariin. Käytiin siis baarissa juomassa prosecco-lasillisemme ja mentiin nukkumaan.

Aamulla heräsin tietysti ennen muita, joten oli hyvin aikaa pukeutua ja meikata. Olimme päättäneet, että koska aikaa on seitsemään asti illalla, emme pidä turhaa kiirettä aamulla. Lähdimme siis hostellilta noin puoli yhdeltätoista ja kävimme ostamassa rautatieasemalta aamiaista. Sitten menimme Residenz-linnaan katselemaan Saksin vaaliruhtinaiden ja kuninkaiden arvoesineitä. Ja kyllä niitä kaikenlaisia koruja, kelloja, astioita jne riittikin! Kävi niin kuin yleensä tuollaisissa museoissa: tuli sellainen yliannostusturtumus, että sitä vaan kierteli lopulta vitriinien lomassa jaksamatta oikein enää innostua noin tuhannennesta hienosta figuurista tai kaulaketjusta tai barokkikellosta. Suomessa sitä syötiin metsäpirteissä puuroa ja naurista kesät ja talvet samaan aikaan kun Saksin vaaliruhtinaat lahjoitteli vaimoilleen mitä monimutkaisempia kullattuja kellopelejä, korallivartisia ruokailuvälineitä ja lasitaide-esineitä.

Museon jälkeen oli tutustumisvuorossa sodassa paremmin säästynyt Elben toinen ranta vanhoine rakennuksineen. Kävelyreitin puolivälissä pysähdyttiin lounaalle tsekkiläis-böömiläiseen ravintolaan, koska se näytti niin kivalta. Eva oli tietysti innoissaan päästessään syömään kotoista ruokaa. Tsekkiläinen ruoka ei varsinaisesti ole minun herkkuani, mutta leipäknödelit ja liha smetanakastikkeessa puolukkahillon kanssa oli ihan hyvää, ja varsinkin täyttävää. Väännettiin tosin taas vähän peistä siitä, että minun pitäisi muka juoda olutta, mutta sain kieltäydyttyä. Ruuan päälle otettiin tietysti tsekkiläisittäin Becherovka-snapsit.


Dresden joen toiselta rannalta nähtynä.

Kävelykierros jatkui jälkiruuaksi ostamiamme jäätelöitä syöden. Valitettavasti loppukierroksemme ei ollut kovinkaan menestyksekäs, kun yhteen kirkkoon ei päässyt sisälle ja maailman kauneimmaksi mainostettu maitokauppa oli mennyt kiinni tuntia aiemmin. Kävelimme sitten Elben rantaa ja sillan yli takaisin toiselle puolelle.

Tässä vaiheessa piti kovasti miettiä, mitä teemme loppuajan, koska alun perin oli ollut tarkoitus käydä yhdessä ihmisen toimintaa esittelevässä museossa, mutta nyt siihen ei ollutkaan enää aikaa. Kävimme sen sijaan vilkaisemassa päältäpäin VW:n lasisen tehtaan ja kävelimme ravintolakadulle sushiravintolaan, jossa vietimme viimeisen tunnin.

Paluukyyti oli sekä mukavampi että nopeampi kuin menokyyti. Kuski oli parikymppinen sotilas, joka tosin tietysti ajoi 180 km/h, mutta oli kyllä selvästi parempi kuskikin. Sitä paitsi autokin taisi olla kohtalainen, kun tuo vauhti ei juuri tuntunut. Silloin Brysselin-reissulla huomasin, että pikkuisehko vuokra-automme alkoi ravistaa aina kun nopeus nousi yli 170km/h, tällä kertaa ei ollut sitä ongelmaa. Kuski sai mun osittaisen luottamuksen myös yksinkertaisesti sillä, että oli vähän sellainen rockabilly-tyyppinen, mikä muistutti mua omasta isoveljestäni joskus viitisentoista vuotta sitten.

Kun kuski kuuli, että olen Suomesta, oli kommenttina heti ”Ai Suomesta? Niillä on siellä hyvä musamaku! Tiedätkö Baseballsit? Ne on nyt Suomessa listaykkösenä!”. Onneksi olin juuri alkuviikosta päättänyt ottaa selvää siitä, mikä ihme tää Baseballs on, kun niitä on suomalaiset nettilehdet ja facebook täynnä, ja huomannut tykkääväni bändin ideasta (hei, pojat tekee fiftariversioita poppihiteistä ja esiintyy torttutukissa, farkuissa, valkeissa t-paidoissa ja nahkatakeissa – what’s not to like?!). Pystyin siis sanomaan, että joo, mäkin tykkään niistä, ja kohta autossa soikin Umbrella... Siinä se matka taittuikin mukavasti alle kolmessa tunnissa menomatkan neljän sijaan ja pääsin ihan järkevään aikaan vielä nukkumaankin.

Dresden oli siis ehdottomasti meille kaikille kolmelle positiivinen yllätys. Mulle ainakin ainoa aiempi kuva Dresdenistä oli siitä pommituksesta, jota käytetään aina esimerkkinä, kun halutaan osoittaa että ei ne voittajatkaan toisessa maailmansodassa mitään pyhimyksiä olleet. Kaupunki oli niin kaunis, että tuntui melkein kuin olisi ollut lomalla jossain kauempana. Ei Dresden tietenkään pelkästään mistään barokkipalatseista koostu, ja DDR:n perintö näkyy kyllä joiltain osin selvästi. Ainakin Eva kehui, että tuntui kovin kotoisalta, ja minustakin kaupunki muistutti osin monia muita idästä länteen –kaupunkeja (Praha, Bratislava, Budapest, jopa Tallinna). Muuten tuntui kyllä välillä, että kaupungin identiteetti perustuu tasan kahteen asiaan: August Väkevään ja vuoteen 1945.

Loppuviikko kuluu taas vieraita viihdyttäessä, kun äiti ja iskä saapuvat huomenna, sopivasti samana päivänä kuin Hannoverin joulumarkkinat avautuu. Viikonlopuksi mennään Hampuriin Marin luo, joten seuraava blogaus varmaan sitten siitä.