Elämäni urhein teko

Joskus lapsena valitin äidille, kuinka minua pelotti mennä hammaslääkäriin, ja äiti sanoi, ettei urheaa ole olla pelkäämättä, vaan se että pelkää ja menee silti, kuten minä tein. Vuosia kestäneiden oikomishoitojen takia jouduin tietysti käymään hammaslääkärissä säännöllisesti ja totuinkin rutiinitarkastuksiin (nään tosin edelleen puolipainajaisia siitä, miten takahampaassa kiinni oleva niskavedon metallilenkki lähtee irti, mikä tarkoitti aina hammaslääkärikäyntiä). Pelkäsin silti joka kerta joutuvani lähtemään vastaanotolta muutamaa hammasta köyhempänä. Hammaslääkärini taktiikka pelkäävää lasta kohtaan perustui nimittäin kahteen asiaan: 1. vähättelevällä äänensävyllä sanottu ”Ai niin, sinua aina pelottaa, turha tätä on pelätä.” ja 2. jos potilas kerran pelkää, niin ei sitten kerrota sille mitä tulossa on, kaivetaan vaan salaa pihdit esiin ja napataan hammas pois. No, koska minulla oli rutiinitarkastuksista jo kokemusta, tiesin kyllä aina jos käynti lähti menemään epäilyttävään suuntaan. Vaikka maitohampaiden poisvetäminen ei ehkä niin kivuliasta ollutkaan, niin se hetki kun tajusi, että nyt se ottikin pihdit esiin…

Kouluaikana raudoista päästyänikin kävin kiltisti rutiinitarkastuksissa, kun sellaiseen tuli kutsu. Yliopistoon mennessä tulikin sitten ongelma. Ensimmäisenä vuonna nimittäin kävin hammaslääkärissä, kun sinne kerran kutsuttiin kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat ilmaiseksi, mutta kun sen jälkeen olisi pitänyt aika aina varata itse, on se kyllä jäänyt tekemättä. Inhoan muutenkin ajanvarausta (ja muuta vastaavaa asioidenhoitoa) ja lääkärikäyntejä, ja hammaslääkäri on jotenkin päässyt nousemaan pelkolistani kärkeen – vaikka mikään mitä minulle on hammaslääkärissä tehty ei ole ollut varsinaisesti sietämätöntä ja suurin kipukin tulee monesti vasta jälkeenpäin leukoihin. Asiaa ei myöskään auta se, että Tapanin kautta olen päässyt näkemään myös tulevien hammaslääkäreiden juhlintaa, ja saanut huomata että valitettavasti ne ovat ihmisiä nekin…

Nyt kuitenkin kävi niin, että muutaman päivän verran alaleukani on ollut kauhean kipeä. Siis ei hampaat vaan leuka. Tiedän, että stressaantuneena narskutan hampaitani öisin ja viime kuukausina stressiä on tietysti riittänyt, joten epäilin, että leukanivel on ärtynyt siitä ja säteilee alas leukaa pitkin. Pari päivää kestin pehmeällä ruualla ja särkylääkkeillä, mutta tänä aamuna oli pakko myöntää totuus: ei se parane itsestään, hammaslääkäriin on mentävä. Kipu kun alkoi olla sellaista, että mulle olisi ollut ihan sama, vaikka hammaslääkäri olisi haukkunut maanrakoon niin minut kuin hammashoitoni ja sanonut, että kaikki mun hampaat tippuu parissa vuodessa, kunhan se vaan tekis kivulle jotain. Etsin sitten netistä Hannoverin hammaslääkäriasemia ja löysinkin sopivankuuloisen Ernst August Galerien yläkerrasta: auki joka päivä, arkisin 7-22, joten tarkoitettu nimenomaan hätätapauksiin, mutta tarjoaa myös normaalihoitoa. Aamulla siis soitto Frau L:lle ja sitten kohti keskustaa.

Ai pelottiko? Mitäs luulette? Pelkään siis hammaslääkäriä melkein eniten maailmassa ja tässä minä olin, menossa yksin vieraaseen hammaslääkäriin vieraassa maassa. Mä en oikein itsekään ymmärrä, miten mä joudun aina tälläsiin tilanteisiin ja toisaalta sitten kuitenkin selviän niistä. Vastaanoton tyttö ei puhunut englantia, mutta tunsi onneksi eurooppalaisen sairaanhoitokortin ja auttoi minua täyttämään tarvittavat lomakkeet. Sitten vaan istuin odottamaan. Odotusaika ei onneksi ollut pitkä, minut tuli pian hakemaan sellainen tosi nuori hammaslääkärityttö, ehkä vähän minua vanhempi. Katsoi mun suuhun, koputteli jollain hampaita, teki jonkinlaisen kylmätestin ja tuli siihen tulokseen, että yksi alatakahammas on ihan mäsä. Mun hampaathan ei yleensä ole ollut kovia reikiintymään ja hoidan hampaita aika tunnollisesti, mutta epäilen sen narskuttelun kuluttavaa vaikutusta osasyyllisenä. Sitten otettiin röntgenkuva, joka ilmeisesti vahvisti asian, koska seuraavaksi mulle työnnettiinkin puudutuspiikkiä ikeneen. Lääkäri kyllä teki parhaansa selittääkseen asian, mutta ei hirveästi osannut englantia ja mun lääketieteellinen saksa on edelleen vähän heikkoa. Hammas kuitenkin avattiin nyt ja kaavittiin puhtaaksi, että hermo paranee, ja mulle on sitten aika ensi viikolle, jolloin se täytetään. Ellen ole täysin väärässä, niin tämä on nyt sitten se pelätty juurihoito – ja itse asiassa sama, mitä varten Eva kävi siellä Slovakiassa hammaslääkärissä. Sain kokeilla kielellä avattua hammasta ja aikamoinen kolo siinä kyllä oli. Puudutuspiikki vaikutti muuten paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin mitä esim. lapsuudesta muistan. Lääkäri varmasti näki, että pelkäsin hirveästi, koska lupasi että jos koskee, saan nostaa käden ylös ja sitten keskeytetään heti ja laitetaan lisää ainetta. Ei koskenut, mutta aika epämiellyttävältähän se kuulostaa kun omaa hammasluuta kaavitaan puhtaaksi. Lopussa lääkäri myös sanoi, että ”Nyt menee enää minuutti, voit vaikka laskea kuudestakymmenestä takaisinpäin.”, mikä oli minusta hyvä keino.

Selvisin siis koettelemuksesta hengissä, eikä seuraavakaan kerta pelota niin paljon kun meni näin hyvin. Toivon nyt tosiaan, että se hammas oli oikeasti se syyllinen ja mun nivelkipu loppuu. Odotan tällä hetkellä kauhulla puudutuksen loppumista, koska kokemuksesta tiedän, että sitten alkaa kipu, ja se lääkärikin sanoi että päivän tai pari voi olla kipeät hampaat. Sitä paitsi puudutuskaan ei tunnu kovin kivalta, sellainen ärsyttävän paksu tunne huulessa. Kävinkin kaupassa ostamassa banaania, jugurttia, pussikeittoja yms. Toistaiseksi hintaa hammasoperaatiolle on tullut 10e, mutta saa nähdä sitten jos siihen tarvitsee paikkaa tms, niin pitää varmaan maksaa lisää. Mulla on kyllä matkavakuutus, joka sanoo korvaavansa väliaikaisen paikan (no koska se on matkavakuutus), mutta en mä kyllä ota mitään väliaikaista. Kun nyt kerran hammaslääkärille uskaltaudun, niin kerralla kuntoon sitten! Luulenpa tosin, että Suomeen palattuani pitäisi hampaat hoidattaa kunnolla kuntoon, lähinnä nimenomaan ton narskuttelun takia. Nyt ei tuo lääkärityttö maininnut asiaa sanallakaan, koska keskittyi tuohon hommaan, mutta kyllä mä varmaan loppujen lopuksi sellasen yökiskon tarviin, tai narskuttelen seuraavan stressin tullen loputkin alahampaani rikki.

Lüneburg ja ilotulitus

Lüneburg oli positiivinen yllätys, ja ehkä melkeinpä suosikkini tähän asti näkemistäni pikkukaupungeista (toisaalta hassua kutsua näitä pikkukaupungeiksi, kun ovat järjestään isompia kuin esim.Mikkeli). Ainakin sen voin myöntää, että vaikka olen kuullut kehuttavan Celleä niin Suomessa kuin täälläkin, niin sekä Goslar että Lüneburg menevät kyllä minusta Cellen ohi kauneudessa ja Hameln turistiystävällisyydessä. Positiivista kuvaa Lüneburgista auttoi myös sää, joka oli aurinkoinen ja kesäinen. Lämpötila lähenteli melkein hellelukemia, taisi olla viimeinen kunnon kesäpäivä tänä vuonna.

Koska täältä on Lüneburgiin kahden tunnin junamatka, tapasin Marin ja Saran Lüneburgin asemalla vasta puoli yhdeltä. Ajoitus oli siitä huono, että Saran päiväuniaika lähestyi, minkä takia hän oli vähän kiukkuinen. Pyöri mm. pienessä karusellissa niin kauan, että naama muuttui melkein vihreäksi, eikä pysynyt pystyssä enää istuallaankaan, mutta suuttui kun lähdimme eteenpäin. Pysähdyimmekin miltei heti alkuun jäätelökahvilan terassille nauttimaan lämpimästä säästä.


Jäätelökaakaota mulle ja Marille, pallo mansikkajäätelöä Saralle.

Kävimme katsomassa vanhaa kirkkoa, jossa oli varsin upeat urut 1500-luvulta ja erikoisuutena torni, joka on vinossa yhteen suuntaan 2,2m ja toiseen 1,3. Paikallisen tarinan mukaan kirkon arkkitehti oli niin suruissaan tästä seikasta, että yritti päättää päivänsä hyppäämällä tornista, mutta putosikin heinäkuormaan. Tästä pettyneenä herra lähti ryyppäämään, kompastui kännissä, löi päänsä ja kuoli. Epäilen vahvasti tarinan todenperäisyyttä, mutta kirkko oli hieno ja kunnostautui tarjoamalla lyhyitä esitteitä useissa kielissä, myös suomeksi! Teksti oli vielä käännetty kohtalaisen hyvin, vaikka sitä lukiessa välillä tuntui, että kääntäjä oli ehkä ollut varsin iäkäs.

Sara ilmoitti kirkon eteisessä, että tarvitsisi vaipanvaihdon, ja kyseli kirkkosaliin päästyämme kovaan ääneen, josko vaippa vaihdettaisiin siellä. Mari yritti selittää, ettei se nyt ehkä kuitenkaan olisi paras idea. Kirkon pientä lahjatavarakauppaa hoiti onneksi herttaisennäköinen valkotukkainen mummo, joka totta kai päästi Marin ja Saran käyttämään kirkon vessaa. Näytti juuri sellaiselta mummolta, joka ei kieltäisi mitään nuorelta raskaana olevalta naiselta pienen lapsen kanssa. (Ja jos nyt lisätään tähän vielä sellainen pieni kuusinkertaisen tädin kehityspsykologinen kommentti, niin luulenpa että Sara alkaa pian oppia kuivaksi. Vielä jokin aika sitten nimittäin kielsi aina topakasti, jos kysyttiin, onko vaipassa jotain, mutta nyt ilmoittaa asian itse – osoittaa siis jo asian jonkinasteista tiedostamista.)

Kirkon jälkeen kulutimme aikaa yksinkertaisesti käveleskelemällä ympäriinsä vanhankaupungin kaduilla ja kujilla. Osa Lüneburgin taloista on vinossa, koska alueelta on louhittu suolaa vuosisatoja, mikä on saanut maan painumaan. Lüneburg oli myös siitä erilainen verrattuna muihin tähän mennessä näkemiini pikkukaupunkeihin, että niitä ristikkotaloja ei juuri näkynyt. Sen sijaan vallalla oli sellainen hansatyyppinen tiiliarkkitehtuuri porrastettuine päätyineen. Myös Mari oli kovasti ihastunut Lüneburgiin (ja aurinkoiseen säähän), ja sanoi olon tuntuvan suorastaan siltä kuin olisi lomalla.


Sara olisi halunnut ihastella näitä hevosia useampaankin kertaan.

Joskus kolmen jälkeen aloimme etsiä ruokapaikkaa, koska Marin ja Saran piti lähteä puoli viiden junalla takaisin. Neljä tuntia riitti kyllä kaupungin katselemiseen hyvin. Istuimme lopulta italialaisen ravintolan punaruutuisin pöytäliinoin koristetulle terassille. Mari söi pizzaa ja minä valkosipuli-oliiviöljy-chili-spagettia, josta Sara verotti muutaman haarukallisen ja useamman kirsikkatomaatin. Jos nykyisessä pikaruokamaailmassa kaksivuotias tahtoo syödä tomaattia tai mitä tahansa muuta vihanneksia, niin minä en ainakaan kiellä! Loppuajan Sara viihdytti itseään leikkimällä, että pöytäliinaa paikallaan pitävä metalliosa on rannekoru. Ruuan jälkeen kävelimme asemalle. Junat Hannoveriin ja Hampuriin lähtivät onneksi miltei yhtä aikaa.

Lauantain ohjelmani ei kuitenkaan loppunut kotiinpaluuseen, koska tiesin, että Herrenhäuser Gärtenissä on viimeinen osa ilotulituksen maailmanmestaruuskisoista. Kisaesityksethän on jaettu tasaisesti kesälle niin, että toukokuussa on pari, sitten kesä-heinäkuussa pari ja elo-syyskuussa pari. Sinä aikana minkä olen täällä asunut on ollut kaksi ilotulitusta, mutta ensimmäisellä kerralla olin Hampurissa ja toisella kerralla unohdin koko jutun. No, lippu itse ilotulitukseen olisi maksanut 15-20 euroa, mutta arvasin kyllä, että eiköhän isoimmat paukut näe myös rajatun alueen ulkopuolelta ja että muillakin on varmasti sama ajatus. Katsoin kartasta päivällä, että pääsisin lähelle ilotulitusaluetta lähtemällä yksinkertaisesti kävelemään yhtä puistoa pitkin läheltä tätä mun kämppää. Puoli yhdeksältä lähdin liikeelle, mutta huomasin pettymyksekseni että puisto oli täysin pimeä. Kilometrin verran kävelyä yksin pilkkopimeässä puistossa? Ei kiitos. Seurasin sitten yhtä pariskuntaa, joilla näytti olevan sama suunta, ja kävelin suurimman osan matkaa ison tien vieressä, kunnes pariskunta siirtyi puiston puolelle kohdassa, jossa siellä oli jo muitakin. Matka oli pitempi kuin olin arvioinut, mutta lopulta juuri ennen ilotulituksen alkamista löysin sen odottamani väkijoukon ja ihan hyvän katselupaikan. Ja se ilotulitus oli kyllä hieno! Matalimmat pyroefektit näkyi kyllä vaan vähän puiden takaa, mutta suurin osahan ammutaan taivaalle. Esitys kesti 20 minuuttia, ja taivas näytti välillä kultaiselta itkupajulta, välillä kultaiselta vesiputoukselta (kulta oli selvästi ilotulituksen trendiväri). Välillä välähdykset oli niin kirkkaita, että melkein silmiin koski, ja lopussa paukut tuntuivat suorastaan tulevan päälle. Ihan viimeiset pamahdukset tuntuivat sydänalassakin.

Takaisin päätin tulla raitiovaunulla – olisin päässyt paljon helpommalla, jos olisin mennytkin sillä. Ratikka oli tietysti ihan täynnä, eivätkä kaikki mahtuneet edes kyytiin. Ratikkamatkaani hauskuutti n.4-5 paikallisen miehen ryhmä, joista yksi oli ollut ilmeisesti Helsingissä lähiaikoina ja kertoi tästä toisille (”Mitä suomalaiset tekevät talvella? – Saunovat ja naivat!”). Joku oli tainnut myös opettaa miehelle olennaista matkailusanastoa suomeksi, koska koko joukko hoki kovaan ääneen selvästi huvittuneena ”Ripuli! Ripuli!”. Olisin halunnut nähdä miesten ilmeet, kun olisivat huomanneet, että joku ymmärtää heitä, mutten keksinyt hyvää tapaa paljastaa kansallisuuttani siinä muutaman pysäkinvälin aikana.

Loppuun taas sekalaisia kuvia Lüneburgista.

Rickin läksiäiset

Michiganilainen Rick, joka oli täällä puolen vuoden komennuksella, lähti sitten takaisin Detroitiin. Rickhän kuului siihen mun tavalliseen lounasporukkaan, ja hänen lähtönsä tarkoittanee että jatkossa sitten puhutaan lounaalla enemmän saksaa – paitsi tietysti jos meksikolainen Angelica on mukana. Jotta Rick saisi vähän niin kuin pehmeän laskun kotikulttuuriinsa, vietettiin läksiäisiä Piccoli’s American Roadhousessa. Kun saavuin paikalle puoli seitsemän aikoihin, oli paikalla noin viisi henkeä, mutta määrä kasvoi siitä sitten pikkuhiljaa, kunnes meitä oli lopuksi lähemmäs parikymmentä. Ilta sujui ihan kivasti jutustelun ja syömisen merkeissä. Minä söin salaatin, jossa oli kanaa, pekonia, maapähkinöitä ja banaania. Aika mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta hyvää oli.

Juttelin suurimman osan illasta slovakialaisen Evan kanssa, joka oli juuri palannut viikon purjehduslomalta Kroatiasta ja hehkui onnea, vaikka olikin joutunut palaamaan Hannoveriin kiertotien kautta, koska oli kärsinyt loman viimeiset päivät kovasta hammassärystä. Tsekeissä oli hammaslääkäriasemalla vain naureskeltu pilkallisesti EU-sairasvakuutuskortille, mutta Eva oli saanut sitten kuitenkin hampaansa hoidatettua kotonaan Slovakiassa ja löytänyt vielä edullisen lennon Saksaankin, kun alkuperäinen junalippu jäi tuon ylimääräisen kiepin takia käyttämättä. Osansa Evan hehkumiseen oli varmaan silläkin, että loman aikana vispilänkauppa kapteenin kanssa oli johtanut nyt sitten virallisesti suhteeseen. Me ei voitu olla kiusoittelematta Evaa kapteenin valkeasta univormusta, mutta Eva ilmoitti että tuollaisella lomalla kapteeni on huonoin mahdollinen kumppani, koska on koko ajan vastuussa veneestä. Romanttisista illoista on kuulemma turha haaveilla, kun toinen vain haluaa vihdoin ruorin äärestä päästyään nukkumaan. Ensi kesänä kaveriporukalla on sitten suunnitelmissa tulla purjehtimaan Itämerelle, ja Eva kyselikin jo kovasti josko minua kiinnostaisi liittyä silloin seuraan.

Kotiin kävelin jo yhdeksän jälkeen Evan ja Andreean seurassa. Kävelymatkaakin oli varmasti alle kilometri, jälleen siis hyvä että asuu näin lähellä keskustaa!

Töissä on ollut lähipäivinä aika paljon tekemistä, jopa niin paljon että olen ollut ylitöissä, kun en ole halunnut jättää jotain juttua kesken kriittisessä vaiheessa. Aamupäivät olen itse asiassa istunut kokouksissa, ja pari iltapäivää on tullut tapeltua elokuun työntekijämäärien kanssa excelissä, kun eivät mokomat luvut meinaa ikinä täsmätä. Jos mä saan täällä jonkun hermoromahduksen ja sekoan täysin, niin se tapahtuu epäilemättä jonkun kuukauden puolivälissä kun pyörittelen noita edellisen kuukauden headcountseja. Se on kuulkaa ihanaa, kun huomaa vihdoin näppäilyvirheen, jonka takia luvuissa oli parin tuhannen heitto, ja sitten tajuaa että silti puuttuu vielä kymmenen työntekijää. No, sain tänään vihdoin määrät taas onneksi täsmäämään. Huomenna pääsenkin sitten tappelemaan powerpointin parissa, kun lupasin Frau L:lle isoja muutoksia yhteen esitykseen perjantaiaamuun mennessä. Ja näiden isompien juttujen välissä on sitten kaikenlaista pienempää tekemistä: uuden läppärin tilaamista Frau L:lle, pieniä korjauksia intranetsivuihin, mailien ideointia milloin mihinkin tarkoitukseen jne.

Mitä teidän kommentteihin tulee, niin kiitos niistä tosi paljon! Ovat ehdottomasti saaneet mut paremmalle tuulelle. Ja niin, kyllähän mä tiedän, että toisilla menee paljon pitempäänkin opiskellessa, mutta perfektionistille se vaan ei ole sama asia: toiset saa mun puolesta käyttää opiskeluihin vaikka kymmenen vuotta, mutta itselle ei mikään syy oikein tahdo riittää…

Joulu tulee! (+ahdistunutta gradupohdiskelua)

Ai eikö muka teidän mielestä vielä? No kyllä ainakin Ernst August Galerien Rewen mukaan tulee, näin nimittäin siellä juuri ensimmäiset hyllyt täynnä stollenia, lebkucheneita,baumkucheneita, marsipaaniperunoita ja –tankoja ja kaikkea muuta täällä jouluun liittyvää herkkua. Niin, eihän tässä olekaan enää kuin kolme ja puoli kuukautta, joten pian alkaa tulla joululahjojen kanssa jo kiire! Onhan kaikilla jo kinkku tilattuna ja puuroriisit kaapissa? Piparitaikinakin kannattaisi varmaan jo pikkuhiljaa tehdä, senhän pitää antaa seistäkin jonkun aikaa!

Ei minua oikeasti aikainen jouluhössötys haittaa, minä nimittäin nautin siitä. Aloitan mielessäni joulunodotuksen heti kun tulee vähänkään kylmää ja pimeää, yleensä kuitenkin viimeistään syyskuussa. Tykkään ostaa lahjoja, kuunnella joulumusiikkia, katsella joulutavaroita, lähettää kortteja, juoda glögiä jne. En tosin tee tätä kaikkea heti syyskuussa, silloin yleensä kuuntelen salaa häpeissäni pari kertaa jonkun joululaulun netistä ja ostan ensimmäiset lahjat – lahjoja voi ostaa ajoissa, koska silloin ei ole höpsähtänyt vaan vain järjestelmällinen ja organisoitu (opin tämän viime syksynä Wienissä, kun yllätyksekseni joku vaihtarikavereistani totesi, ettei ole ollenkaan yllättynyt, kun ilmoitin jo ostaneeni suurimman osan joululahjoista - eikä hän tarkoittanut että vaikutan niin jouluhullulta, vaan että vaikutan niin organisoidulta!). Tykkään itse asiassa joulunodotuksesta niin paljon että itse joulu on usein vähän pettymys, koska se on ohi niin nopeasti.

Tänä vuonna joulunodotusta kuitenkin haittaa se, että minua ahdistaa ajatus siitä, kuinka paljon pidemmällä graduni pitäisi mielestäni olla joulun aikoihin, ja kuinka paljon tekemistä on vielä jäljellä ennen sitä. Olenkin alkanut nyt huomata, että kahdeksan tunnin työpäivät+gradu ei ole paras mahdollinen yhdistelmä, varsinkin jos samalla haluaa nähdä Saksaa ja tavata joskus ihmisiäkin. Jos matkustelen lauantaisin, jää minulle toki vapaaksi ainakin osa arki-illoista ja sunnuntait, mutta kai sitä joskus pitää saada myös rentoutua? Sitä paitsi graduohjaajani on sitä mieltä, että koska en pääse olemaan paikalla graduseminaarissa, minun pitäisi kommentoida kirjallisesti kuusi eri gradua (kun se ei riitä että istuin siellä jo keväällä ja opponoin kaksi). Siksipä nyt mietinkin, josko suosiolla päättäisin että teen gradua tämän syksyn ilman paineita sen verran kuin ehdin ja aikaiseksi saan ja keskityn sitten kirjoittamaan sen loppuun Suomeen palattuani (ja käyn sitten istumassa siellä seminaarissa tai vaihtoehtoisesti annan kommenttini kirjallisesti jos satun vaikka olemaan jossain köhköhOulussaköhköh…). Tässä vaihtoehdossa minua kyllä sitten häiritsee se, etten haluaisi olla mikään ikuisuusopiskelija, joka käyttää kuusi vuotta yhteen (tai oikeastaan kahteen, koska CEMS MIM on oikeastaan erillinen tutkinto) maisterintutkintoon – vaikkakin olen kyllä ollut sinä aikana jo kahdesti vaihdossa ja nyt siis työharjoittelussa. Gradunkin aloitin jo viime keväänä, jolloin sille ei jäänyt juuri aikaa, koska tein CEMS-yritysprojektia, mutta mua nolottaa silti ajatella, että sen tekemiseen menee niin kauan. Plus että mitä jos mä olenkin vaan laiska ja tää on mulle vaan tekosyy työntää graduntekoa kauemmaksi? Ja sitten on tietysti sekin, että haluaisin valmistua mahdollisimman nopeasti, että pääsisin vihdoin muuttamaan Tapanin kanssa yhteen (vaikka todennäköisyys löytää hyvä työpaikka Oulusta on suunnilleen 0,018%, joten todennäköisesti mun pitäis jotain keksiä työnhaun ajaksi keväälle kuitenkin).

Sanokaa nyt mulle joku, etten ole huono opiskelija (tai ihminen) jos käytän graduun yli vuoden ja opiskeluun kuusi. Ehkä mä taas vaan vaadin itseltäni liikoja, mutta mua vaivaa tää asia oikeasti! (Ja jos luulette, että tälläseen asiaan pitäis saada tukea graduohjaajalta, niin voin kertoa, että se on niin kiireinen, että puolet ajasta se ei muista kuka mä olen ja toisen puolen ajan sillä ei vaan oo mulle aikaa.)

(Se flunssa ei muuten sitten oikeastaan tullutkaan, sinnittelin perjantain töissä Panadolin voimalla ja lauantaina olo oli jo paljon parempi. En silti riskeerannut, vaan vietin viikonlopun rentoutuen kotona. Huomenna on sitten amerikkalaisen Rickin läksiäiset illalla, joten sosiaalista ohjelmaa taas luvassa!)

Erilainen työpäivä

Tänään oli sitten yhden ison projektin päätösbileet, jotka järjesti mun kanssa samassa toimistossa osittain työskentelevä Christine (joka muutenkin on meidän tiimin kollegoista mulle läheisin, koska ei ole montaa vuotta vanhempi). Mun ja Henningin, sen oppisopimuskoulutuslaisen, tehtävänä oli toimia ovimiehinä, siis tarkastaa listasta saapuvien nimet. Henning tosin joutui sitten pysäköinninvalvojan tehtäviin, kun paikan parkkialue oli toivottoman pieni ja saapuvia autoja piti ohjata muualle. Selviydyin kyllä nimien kysymisestä ongelmitta itsekin. Pientä hankaluutta aiheutti tietysti, kun nimet ovat saksalaisia ja vieraskielisistä nimistä on aina vaikea saada selvää, mutta siitä selvisi kysymällä kauniisti uudestaan. En myöskään päässyt mokaamaan kysymällä isoimman pomon nimeä, koska hän yksinkertaisesti vain asteli muitta mutkitta sisään, kätteli kaikki lähistöllä seisovat nopeasti ja jatkoi eteenpäin selvästi olettaen, että hänet tunnetaan. No, siitä oli sitten helppo arvata kuka oli kyseessä :P. Oli oikeastaan ihan kivaa hommaa, eikä mun tarvinnut seisoskella siinä kuin tunnin. Sitten melkein kaikki oli saapuneet ja sain luvan liittyä muiden seuraan syömään.


Ovimiehet hommissa. Mustat laatikot johtuu pienestä sensuroinnista (eli toi takana seisova ständi ei ollut alunperin kokomusta). Huomatkaa mun paita, se on uusi.

Juhlat pidettiin vanhassa perinteisennäköisessä maalaistalossa. Catering oli erinomainen: tarjoilu pelasi saumattomasti ja ruoka oli hyvää. Jopa minulle tultiin tarjoamaan juomista, kun seisoskelin yksinäni siinä ovella, ja heti kun lasi oli tyhjä se tultiin hakemaan ja kysymään, haluaisiko jotain lisää. Ruoka oli tosiaan herkullista, tarjolla oli grillibuffet, johon sisältyi mm. lihaa, marinoitua kanaa, lohta (hyvää, ei ylikypsää mössöä!), paikallisia makkaroita jne. Lisäksi salaatteja, esim. pasta-aurinkokuivattu tomaatti -salaattia, kirsikkatomaatti-mozzarella -salaattia jne. Älkää kertoko pomolle, mutta olisin voinut tehdä koko illan ihan vaan sillä ruokapalkalla :P. Nytkään mulle ei tosin makseta, mutta saan ottaa ne tunnit toiste.

Valitettavasti jälkiruoka jäi maistamatta (olis ollut mm. creme bruleeta ja hedelmäsalaattia maraschinokastikkeen kanssa), kun ei kuitenkaan haluttu jäädä sitä odottelemaan vaan lähdettiin mieluummin kotiin. Henning oli niin ystävällinen, että toi mut autolla melkein perille asti!

Mulla on aamusta asti ollu tänään vähän sellanen "tulossa kipeäksi"-olo, ja kurkku varsinkin tuntuu aika karhealta. Iltapäivällä olo oli jo sen verran vetämätön, että otin panadolia, jonka voimalla noi juhlat menikin sitten ihan ongelmitta. Pelkään vaan, että se kostautuu vielä... Sais nyt edes vielä huomisen pysyä flunssa poissa, sitten on viikonloppu ja aikaa maata sängynpohjalla! (Vaikka suunnitelmissa oli kyllä Lüneburg Marin kanssa...) Ja flunssasta tuli vielä mieleen, että töissä sais ilmaseks influenssarokotuksen! Herr F. (meidän pomo) ja Frau M. menee ottaa sen tiistaina ja menisin samalla mukaan, mutta jos nyt tuun kipeeks niin en ehkä sitten voikaan vielä. Mutta ajatelkaa nyt, ilmanen influenssarokotus! Se ei tietenkään tehoa sikainfluenssaan, enkä mä yleensä saa sitä kausi-influenssaa (paitsi viime jouluna, kun Tapani toi sen ystävällisesti joululahjaks Alavuden terveyskeskuksesta), mutta siis hei, kun ilmaiseksi kerran saa...

Hannover Scorpions - Frankfurt Lions

Perjantaina lounaalla amerikkalainen Rick ilmoitti viikonloppusuunnitelmista puhuttaessa olevansa menossa sunnuntaina katsomaan jääkiekkoa paikallisen kollegan Marcon kanssa, ja että halukkaat olisivat tervetulleita mukaan. Kun tästä sitten sukeutui keskustelu jääkiekosta, ja minä vaikutin ainoalta kiinnostuneelta, Rick uusi kutsunsa ja päätin lähteä mukaan. Niinpä tapasimme tänään yhdeltä keskustassa ja ajelimme raitiovaunulla Hannoverin messualueelle, jossa jäähalli on.

Jääkiekko ei ole tietenkään se suosituin urheilulaji Hannoverissa, joten lippuja sai vielä ovelta. Ostimme 30e maksavat liput parhaille paikoille, keskelle yhdeksännelle riville. Yleisö jakautuikin jäähalliin aika mielenkiintoisesti: kotijoukkueen hyökkäyspääty oli yhtä puna-musta-valkeaa massaa (Hannover Scorpionsin värit), keskiosassa oli ihmisiä jonkin verran siellä täällä ja toinen pääty oli miltei tyhjä, siellä istui vain noin kymmenen Frankfurtin fania. Täällä ei taideta hirveästi matkustaa joukkueen perässä? Halli oli siis enemmän kuin puolityhjä (katsojia n.3 700, tilaa 10 000:lle), mutta sitä ei kyllä tunnelmasta huomannut. Scorpionsin fanit olivat nimittäin tuhat kertaa äänekkäämpiä ja näkyvämpiä useine rumpuineen, lippuineen, kannatuslauluineen ja monimutkaisine taputussarjoineen kuin yhdenkään joukkueen fanit SM-liigassa. Esimerkiksi kun Hannover sai ylivoimapyörityksen käyntiin, nousi koko katsomon toinen pää seisomaan, huutamaan ja taputtamaan rumpujen tahtiin, kun taas koko vastustajien ylivoimapyörityksen ajan kaikui kiivas vislailu.

Ottelu oli kauden avausmatsi, jonka kyllä huomasi ensimmäisessä erässä. Minusta peli näytti aika surkealta räpellykseltä puolin ja toisin, tosin erityisesti alkua hallitsi Frankfurt, joka onnistuikin tekemään ensimmäisen maalin heti neljännellä peliminuutilla. Erän lopussa onneksi Hannover onnistui tasoittamaan. Toisessa erässä peli korjaantui selvästi, alkoi jo muistuttaa ammattilaiskiekkoa, tosin Hannoverin harmiksi sillä Frankfurt teki erän aikana kolme maalia. Muuten erää hallitsivat jäähyt, suurimman osan aikaa jompikumpi pelasi alivoimalla. Hannover onnistui mokaamaan pahasti: olisi juuri päässyt pelaamaan viidellä kolmea vastaan ja heti pari sekuntia aloituksen jälkeen ottivat jäähyn itselleen estämisestä.

Kolmannessa erässä jäähyily jatkui, vaikkei ihan yhtä ahkerana. Yksi Scorpionseista onnistui vielä teilaamaan vastustajan niin pahasti korkealla mailalla laitaa vasten, että lääkäriä tarvittiin paikalle. Seurauksena oli tietysti viisiminuuttinen Hannoverille, ja kaikki toiveet minkäänlaisesta tasoituksesta alkoivat mureta. Lopulta Frankfurt teki vielä yhden ylivoimamaalin, ja peli loppui lukemiin 1-5.

Hannoverilaisten fanien hyväksi täytyy kyllä lukea se, ettei fanikatsomo täysin vaiennut missään vaiheessa, kuten olisi Suomessa käynyt viimeistään 1-4 –tilanteessa, vaikka ehkä loppua kohti hiukan hiljenikin. Silti edes 1-5 –lukemat eivät lopettaneet hoilausta ja kannustusta. Vastustajaa kävi kyllä sääliksi, kun niillä tosiaan oli katsomossa se noin kymmenen kannustajaa (ne pystyi tietysti laskemaan aina maalien tullessa). Aikamoinen kotikenttäetu siis Hannoverilla, mutta eipä se tässä tapauksessa auttanut. Muuten minua ihmetytti jäähyjen runsas määrä, varsinkin verrattuna siihen että ne tulivat oikeastaan kaikki pelitilanteista eikä tappelua näkynyt ollenkaan. Olenhan minä Suomessakin runsasjäähyisiä pelejä nähnyt, mutta silloin yleensä lentää jo muutamaan otteeseen niin hanskat kuin kypärätkin.

Muuten oli kyllä kiva seurata taas jääkiekkoa. Enpä ole tainnut nähdä yhtään matsia livenä vuosiin, ja telkkaristakin olen katsellut lähinnä jotain MM-kisojen tärkeimpiä pelejä. Nyt kyllä huomasi, että ei se innostus ja tieto mihinkään katoa, vaikkei sitä ole vuosiin käyttänytkään. Kaikki se tieto, joka on ollut monta vuotta jossain aivojen perukoilla, tuli tulvimalla takaisin ja pystyin seuraamaan peliä hyvin – tai oikeastaan elämään mukana, ymmärtämään ongelmitta milloin menee niin kuin pitäisi ja milloin ei, kommentoimaan asiantuntevasti, tunnistamaan tuomareiden käsimerkit… Vähän kuin ei olisi käyttänyt jotain kieltä vuosiin ja sitten huomaisikin osaavansa sen vielä täysin sujuvasti (mikä on kyllä huono vertaus, koska valitettavasti kielet ei pysy päässä jos niitä ei harjoita). Tuntui toisaalta myös helpottavalta seurata tällä kertaa ottelua niin ulkopuolisena, että tappio ei kirpaissut juuri ollenkaan. Tiedän kyllä, miltä Hannoverin faneista tuntuu nyt, enkä kaipaa sitä tunnetta! Joka tapauksessa tuli mieleen, että voisi taas alkaa käydä Suomessakin katsomassa lätkää. Erityisesti Oulussa olisi hyvät mahdollisuudet, voisi ainakin käydä kokeilemassa josko sitä innostuisi taas!

Hameln

Hameln on tietysti tunnettu pillipiiparistaan, joten pitihän kaupunki käydä katsastamassa, varsinkin kun se on vain 45 minuutin lähijunamatkan päässä Hannoverista. Ja täytyy sanoa, että kyllä kannattikin, oli tosi kaunis pikkukaupunki! Lisäksi kaupunki on vielä siinä mielessä erittäin turistiystävällinen, että vanhankaupungin läpi kulkee maahan maalattujen valkeiden rottien merkitsemä polku, jonka varrella on kylttejä kertomassa tärkeimmistä nähtävyyksistä. Kyltit on tosin vain saksaksi ja aika huomaamattomia, muutama jäi reitin varrella vahingossa minulla ainakin lukematta, ja rotatkin oli toisinaan kuluneet pois miltei kokonaan, joten ainakin yhdessä kohtaa niitä piti tosissaan etsiä. Silti erittäin hyvä kiertokävely, jollaista ei olisi ilman tuollaista opastusta osannutkaan itse tehdä.


Pillipiipari.

Hameln tietysti ratsastaa kovasti pillipiiparisatunsa maineella. Sitä miten tarina on lähtenyt liikkeelle ei tiedetä, mutta hamelnilaisissa 1600-luvulta peräisin olevissa taloissa on aiheeseen liittyviä seinäkirjoituksia. Tunnetuin näistä on ns.Rattenfängerhaus, jonka yläfasadissa lukee suunnilleen ”AD 1284, 26. kesäkuuta, pyhän Johanneksen ja pyhän Paavalin päivänä, 130 Hamelnissa syntynyttä lasta johti ulos kaupungista kirjaviin vaatteisiin pukeutunut pillipiipari. Ohitettuaan Kalvarin Koppenbergin lähellä he katosivat ikuisiksi ajoiksi.”. (Pillipiiparisatu siis tapahtui juhannuksena!) Yhdeksi selitykseksi sadulle on esitetty lasten ristiretkeä – tosin nykyään ollaan ilmeisesti yleisesti sitä mieltä, että lasten ristiretki on joko suuresti liioiteltu tai käännösvirhe, eikä sitä varsinaisesti koskaan tapahtunutkaan. Mutta jotain kai Hamelnissa on täytynyt tapahtua?

Hameln muuten sijaitsee Weserin rannalla, ja sadun lisäksi ylpeileekin ns. Weser-renesanssityyliin rakennetuilla taloillaan. Minusta kaupunki on kaikkine ristikkotaloineen niin kaunis, että kelpaisi turistikohteeksi ilman pillipiipariakin.


Weser-renessanssia.

Kierrettyäni heti alkuun sen rottapolun, kävin vilkaisemassa kaksi keskiaikaisesta kaupunginmuurista jäljelle jäänyttä tornia ja käveleskelin muuten ympäriinsä. Valitettavasti sää ei ihan suosinut, vaan loppuvaiheessa alkoi sataa. Tiesin jo aamulla, että sää tulisi olemaan epävakainen, mutta sateen takia en turistikäyntejäni jätä väliin – kun kyse on Pohjois-Saksasta, voi sateinen sää varmaan jatkua vaikka seuraavat kahdeksan kuukautta (tosin tiistaiksi on luvassa taas +26).

Sekalaisia näkymiä Hamelnista (eli paljon ristikkotaloja), huomatkaa uhkaavat pilvet tossa yhdessä:











Kävin muuten eilen siellä shoppailemassa, mutta kävi tietysti juuri niin kun aina käy kun jotain haluaisi ja tarvitsisi ostaa: en löytänyt yhtään mitään. Kiertelin kauppoja kunnes kyllästyin sovituskoppien armottomiin valoihin ja vaatteiden vaihteleviin kokoihin: kun yhdessä kaupassa löytää sopivankokoiset (mutta ei istuvat) housut, toisessa kokoa isommat ei mene edes jalkaan. Arvo siinä sitten, mitä kokoa kannattaisi kokeilla.

Olen ollut lähiaikoina vähemmän netissä, kun mulla on nettiongelma kotona. Meillä on viittä henkilöä kohti yksi adsl-modeemi, jossa on paikat vain neljälle johdolle. Silloin aluksi käytin yhtä paikkaa vuorotellen yhden kämppiksen kanssa, ja sitten hän lähti moneksi viikoksi lomalle, joten mitään ongelmaa ei ollut. Nyt hän kuitenkin palasi, mutta ilmeisesti tämä järjestely ei hänelle enää jostain syystä sovikaan, koska pitää omaa nettijohtoaan koko ajan kiinni siinä modeemissa. Pyysin jo kerran ystävällisesti, josko hän voisi ottaa johdon pois kun ei käytä nettiä, johon hän vastasi voivansa – mutta ei ole sen jälkeen kertaakaan ottanut johtoaan irti, ja siitä on jo kolme päivää! Nyt en oikein tiedä, mitä tekisin, kun en haluaisi vaikuttaa nalkuttajaltakaan, mutta maksan kuitenkin netin ja pesukoneen käytöstä kympin kuussa ja olen jo ollut viisi päivää ilman. Enkä minä oikein pystyisikään nalkuttamaan, kun on välissä tuo kielimuuri. Jo siitä kaapelista selittäminen meni tyyliin ”Siis tuosta internetistä…öö…voisitko…mmm…siis jos et käytä nettiä, niin…tuo kaapeli…öö…” ja epämääräistä huitomista kaapelin ja modeemin suuntaan, kunnes vastapuoli arvasi mitä tarkoitin. Tämä siis vaikeuttaa asian selittämistä muillekin. Seuraavaksi aion kylmästi ottaa kenen tahansa kaapelin paikan, joka ei sitä sillä hetkellä käytä (senhän näkee siitä modeemin valosta). Syytän sitten sitä toista kämppistä ja vetoan pakottavaan nettitarpeeseen jos tulee jotain sanomista. Mutta kylläpä taas muistuu mieleen, miksi en tykkää ollenkaan asua vieraiden ihmisten kanssa. Tässä sen taas näkee, että vaikka mulla on periaatteessa oma kämppä, niin jotain tälläsiä ongelmia tulee aina kuiteskin!