Viikonloppu Hampurissa

Käydessäni pari viikkoa sitten saattamassa Tapanin lentokentälle ja sen jälkeen Marin luona kylässä, päätimme Marin kanssa että olisi taas aika viettää kokonainen viikonloppu yhdessä. Edellisillä käynneillä olin ehtinyt olla Hampurissa vain lyhyesti, ja silloinkin huomio kiinnittyi vieraisiin – Tapaniin, Lottaan, Hanneleen… Ja parin kuukauden päästä tapaamisemme harvenevat taas kovasti, joten pitää käyttää nyt tilaisuus hyväksi. Niinpä merkitsimme molemmat kalentereihimme kokonaisen viikonlopun, ja viime perjantaina lähdin suoraan töistä junalla Hampuria kohti. Hampurissa satuin vielä samaan bussiin Sebastianin kanssa, joka oli juuri tulossa töistä. Ilta vietettiin pizzan ja telkkarin seurassa.

Lauantaina aamupalan jälkeen oli ohjelmassa leipomista. Tämä oli itse asiassa minun toiveeni, koska oma kaasu-uunini näyttää sen verran vanhalta ja epäilyttävältä, etten sitä ole viitsinyt ruveta testailemaan, joten en ole päässyt leipomaan muutamaan kuukauteen. Teimmekin sitten kahta erilaista pikkuleipätaikinaa, joista syntyi kolmenlaisia pikkuleipiä. Sarakin oli ahkerasti mukana auttamassa, varsinkin siinä vaiheessa kun osa pikkuleivistä koristeltiin suklaakuorrutteella ja sokerisydämillä. Kuten alla olevista kuvista näkyy, käytettiin osaan kekseistä suomalaisia piparimuotteja. Saksalaiset leipovatkin pikkuleipiä lähinnä jouluksi, vaikka minusta nuo eivät olleet millään lailla jouluisia – mutta eipä me niihin laitettukaan vielä edes minkäänlaisia joulumausteita.


Sara katselee piirrettyjä aamukylvyn jälkeen.


Sara valmistautuu leipomaan.






Lopputulos.

Iltapäivällä Saran nukkuessa päiväunia kävi Mari lainaamassa erään ystävänsä autoa, ja kävimme viikonloppuostoksilla: Saralle vaippoja, Tommylle kissanruokaa ja kissanhiekkaa ja Lidlistä kärryllinen ruokaa. Eläinkauppa, josta Tommyn tarvikkeet ostettiin, oli valtava, oikea eläinhypermarket, ja niin täynnä kaikkea eläinkrääsää, että alkoi miltei harmittaa ettei minulla ole enää kissaa, jolle sieltä olisi jotain kivaa voinut katsella. Kaupassa oli myös eläimiä myytävänä, kävin pikaisesti vilkaisemassa kaneja ja marsuja aitauksissaan.


Koko perhe skypessä Sebastianin vanhempien kanssa.

Illan vietimme taas television ääressä. Mulla kun ei ole telkkaria täällä, niin on ihan kiva viettää Marin luona rauhallisia koti-iltoja herkkujen kera amerikkalaisten rikos- ja lääkärisarjojen seurassa.

Sunnuntaiaamupäivän vietimme Marin kanssa rentoutuen sillä aikaa kun Sebastian ja Sara olivat jumalanpalveluksessa. Päivällä sitten pakkasimme lounaan mukaan ja menimme syömään sen Sebastianin työpaikalle. Mari ja Sebastian ovat tällä viikolla Sebastianin työkonferenssissa Baselissa, joten Sebastianilla oli vielä sunnuntaina paljon tekemistä töissä, mutta halusimme silti syödä yhdessä. Lounaan jälkeen Sara nukkui päiväunet, joten minä ja Mari autoimme Sebastiania mukaan lähtevien tavaroiden luetteloinnissa ja pakkaamisessa. Siinä erinäisten lippusien ja lappusien määriä laskiessani minua kyllä alkoi huvittaa ajatus, että tässä sitä vaan Sirje tekee sunnuntaina vapaaehtoistyötä uskonnolliselle organisaatiolle (Sebastianin työnantaja on Joyce Meyer). Päätin ajatella hommaa ennemminkin ystävien auttamisena ja tein kiltisti osani.

Sunnuntaina oli jostain syystä Verkaufsoffener Sonntag, eli kaupat olivat auki, joten ennen junani lähtöä kävimme vielä Marin ja Saran kanssa vähän kävelemässä keskustassa. Porukkaa oli aivan hirveästi! Sara tosin ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella. Se tyttö muuten osaa tekeytyä hyvin pieneksi ja surkeaksi, jos ei jotain halua. Esimerkiksi lähtiessämme Sebastianin työpaikalta minun oli tarkoitus laittaa Saralle kengät jalkaan, kun Mari kävi vessassa. Sara kuitenkin päätteli tästä, että ehkä hänet nyt aiotaan laittaa johonkin ilman vanhempia, joten kun yritin työntää kenkää tytön jalkaan, tämä laittoi jalat ristiin, veti itsensä kyyryyn ja olkapäät korviin ja katsoi minua erittäin surkeasti isoilla silmillään. Mikään maanittelu ja leikinlasku ei auttanut, ennen kuin Sebastian tuli laittamaan ne kengät. Tyttö osasi olla niin pienen ja surkean näköinen siinä kyyhöttäessään, ettei voinut kuin nauraa.

Saimme muuten taas myös hyvän näytteen 2,5-vuotiaan keskittymiskyvystä. Saralla on oma pieni vaaleanpunainen hiusharja, jolla hän oli harjannut minun hiuksiani. Kun harjaa seuraavan kerran olisi tarvittu, ei se tietenkään ollut omalla paikallaan hyllyssä, joten Mari passitti Saran huoneeseensa sitä etsimään. Sara menikin tomerana huoneeseensa, josta alkoi kuulua etsimisen ääniä ja silloin tällöin ”Minun harja! Missä se on?” -tyyppistä mutinaa. Vähän ajan kuluttua kuuluikin iloinen ”Löysin!”-huudahdus. Sara tulla tömisti olohuoneeseen kasvot loistaen kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. ”Minä löysin sen!” tyttö ilmoitti iloissaan – ja nosti meidän nähtäväksi puisen leikkiveitsen. ”Minä löysin minun veitsen!”

Saran ilahtuneisuudesta huolimatta tämä upea etsintätulos ei jostain kumman syystä tyydyttänyt äitiä, joka passitti Saran takaisin, meni itse perässä ja löysi harjan keskeltä lattiaa.

Tämä viikko on alkanut valitettavasti vähän kurjasti. Maanantaina töissä alkoi kurkku tuntua karhealta ja olo huonontua, ja seuraavan yön nukuinkin erittäin huonosti, heräillen ja nähden levottomia kuumeunia (minun piti täyttää jotain Excel-taulukkoa, mutten ollenkaan tiennyt miten - onkohan tullut käytettyä vähän liikaa Exceliä töissä?). Tiistaiaamuna olo oli aika kurja, ja ilmoitin töihin että olen flunssassa. Iltaa kohti olo parani hiukan, mutta en mennyt tänäänkään töihin. Kuumetta ei taida enää olla, mutta olo on edelleen tukkoinen. Parempi levätä tänäänkin, että ehdin vielä parantua viikonlopun Budapestin-matkaan mennessä! Sikainfluenssasta tässä tuskin on kyse, koska kuume ei noussut nopeasti ja korkealle, eivätkä lihakset ole kipeät. Sitä paitsi se epidemia taitaa tällä hetkellä olla pahempi siellä pohjoisessa, täällä ei tietääkseni tällä hetkellä ole menossa edes mitään riskiryhmien rokotusta.

Kaupunkikierros japanilaisten kanssa ja jälleen vähän historiaa

Tänään on muurin kaatumisesta 20 vuotta. Sen kunniaksi Deutsche Bahn tarjoaa kotisivuillaan lippuja kaikkialle Saksassa 20 eurolla tämän illan ajan. Olenkin tässä jo yli tunnin yrittänyt ostaa lippuja viikonlopuksi Hampurin lentokentälle ja takaisin (normaalihinta alennuksineen 30e/suunta, joten säästäisin yhteensä 20e). Valitettavasti aika moni muukin Saksan 80 miljoonasta asukkaasta on ilmeisesti ostamassa lippuja, koska sivut ovat täysin tukossa. Tunnelma on kuin Madonnan konserttilippuja jahdatessa...

Palataanpa tässä odotellessa viime viikkoon. Töissä oli käymässä pari vierasta Japanista, ja torstai-iltana heille järjestettiin opastettu kiertokävely, jonne pääsin toisten HR-harjoittelijoiden kanssa osallistumaan. Valitettavasti sää oli sateinen, joten varsinkin loppukierroksen aikana oltiin aika kylmissämme. Kierros oli kuitenkin erittäin hyvä, opas osasi asiansa ja minäkin opin uusia asioita Hannoverista. Sitäpaitsi kierroksen jälkeen menimme syömään panimoravintolaan, ja Rengasfirma tarjosi! Mun annos koostui perunaröstistä, salaatista ja graavi- ja kylmäsavulohesta. Melkein tuntui joululta niitä syödessä :)

Kierroksella opas kertoi kiinnostavan historiallisen tarinan Iso-Britannian kuningas Yrjö I:stä. Yrjöhän oli alunperin Hannoverin vaaliruhtinas ja nousi brittien valtaistuimelle, kun kuningatar Annalta ei jäänyt perillistä. Hannoverissa asuessaan Yrjö meni naimisiin serkkunsa, Cellen Sophia-Dorothean kanssa. Liitto oli järjestetty, eikä onnellinen: kerrotaan, että kuullessaan kihlauksestaan Sophia-Dorothea kieltäytyi ehdottomasti menemästä naimisiin sialta näyttävän Yrjön kanssa, ja pyörtyi äitinsä käsivarsille tavatessaan ensi kertaa anoppinsa ja tulevan miehensä. Yrjökin oli kiinnostunut Sophia-Dorotheasta vain tämän rahojen takia. Pariskunta sai kaksi lasta, mutta Yrjö oli kiinnostuneempi rakastajattaristaan, erityisesti Melusina von der Schulenburgista, josta hän kieltäytyi luopumasta perheensä aneluista huolimatta.

Nuori Sophia-Dorothea oli siis hylätty ja yksinäinen, mutta kuinkas sitten kävikään - kuvaan astui mukaan komea ruotsalainen aatelismies Philip Cristoph von Königsmarck (miksi nämä nuoret ja komeat upseerit on aina ruotsalaisia?). Tämä suhde oli ilmeisesti ainakin alkuun varsin platoninen, mutta kehittyi sittemmin läheisemmäksi. Yrjö ei tietenkään moista suvainnut, ja heinäkuisena aamuna 1694 von Königsmarck yksinkertaisesti katosi. Vuosia myöhemmin useampi aatelismies tunnusti kuolinvuoteellaan, että von Königsmarck oli puukotettu ja ilmeisesti heitetty Leine-jokeen. Sophia-Dorotheakaan ei selvinnyt aviorikoksesta rangaistuksetta, vaan hänet teljettiin loppuelämäkseen Ahldenin linnaan. Linnassa Sophia-Dorothea eli yli 30 vuotta yksin ja tiukasti vartioituna, samaan aikaan kun hänen useita rakastajattaria pitänyt aviomiehensä nousi Iso-Britannian valtaistuimelle - lempirakastajattarensa mukanaan.

Huomenna yritän sitten kirjoittaa viikonlopusta, jonka vietin Hampurissa Marin luona. Nyt takaisin jatkamaan junalippujen metsästystä.

Wernigerode

Wernigerode oli ollut mielessäni käyntikohteena linnansa takia jo jonkun aikaa, ja kun nyt oli jälleen vapaa viikonloppu (ei vieraita, ei aiempia suunnitelmia) päätin käydä vihdoin katsastamassa paikan. Junamatkaan meni vajaa kaksi tuntia suuntaansa ja koska kaupunki ei sijaitse Ala-Saksin osavaltiossa, maksoivat liputkin vähän enemmän, BahnCard-alennuksen kanssa 17e/suunta.

Wernigerodessa junasta astuessani olin vähän eksyksissä: kaupunki on pieni, eikä karttoja oikein ollut tarjolla. Rautatieasemalta onneksi oli tienviitat kohti vanhaakaupunkia ja linnaa. Kylttien näyttämä tie vei puiston läpi, joka vähän epäilytti, mutta sitten tupsahdinkin jostain kadunkulmasta kaupungin valtaväylälle. Linna vilkkui talojen välistä korkealla kukkulalla, ja pian löysin jälleen sinne johdattavia tienviittoja. Reitti kiemurteli kukkulaa pitkin ylöspäin keltalehtisten puiden välistä. Kaunista oli, mutta nousu oli jyrkähkö, vaikkakaan ei lopulta niin kovin pitkä. ”On tässä kiivetty linnavuorille ennenkin, niin Bratislavassa kuin Salzburgissakin”, kannustin itseäni eteenpäin ja viimeisten portaiden jälkeen olin jo miltei linnan portilla.


Siellä se häämöttää...


Syksyistä.


Melkein perillä

Linnalta oli hieno näköala yli kaupungin Harz-vuoristoon. Laaksosta näkyi myös höyryveturin savuvana, kun se lähti puksuttamaan kohti alueen korkeinta huippua, Brockenia, joka taruissa on oikea Kyöpelinvuori. Siksi Wernigerode onkin täynnä kaikenmoista noitakrääsää. Olin aiemmin harkinnut ohjelmaan myös tuollaista höyryveturijuna-ajelua, mutta se ei yksinkertaisesti mahtunut päivän ohjelmaan: linna oli tärkein!

Ostin sisäänpääsyn linnaan ja englanninkielisen kuuntelulaitteen oppaaksi, opiskelijana selvisin alle seitsemällä eurolla. Linna on alunperin kaukaa keskiajalta ja toimi majapaikkana, kun keisari hoveineen siirtyi siitä jo näkemästäni Goslarin palatsista itään. Linnan nykyinen ulkoasu tosin on 1800-luvun loppupuolelta, samoin sisustus. Silloin linna toimi Stolberg-Wernigerode-suvun asuntona. Sukuun kuului mm. Stolberg-Gedernin prinsessa Louise, joka meni naimisiin Charles Edward Stuartin kanssa. Charles Edward Stuarthan oli osallisena vuoden 1745 jakobiittikapinassa ja tunnetaan englanninkielisissä maissa paremmin nimellä "Bonny Prince Charlie"


Sisäpiha.

Linnan kiertämiseen taisi mennä parisen tuntia, sitten laskeuduin takaisin kaupunkiin. Alasmennessä reitin kauneutta oli helpompi ihailla. Sattui vielä olemaan sellainen ihanan kirpeänkylmä syyspäivä. Kerrankin kylmyys oli sellaista tuttua, korvanlehtiä nipistelevää ja raikasta, eikä sitä Hannoverin ainaista kosteankylmää, joka tunkee luihin ja ytimiin vaikka päällä olisi miten paljon!


Sumuiset kukkulat, laaksossa kaupunki.


Mutta mikä ihme tämä on? Nojasi linnan ulkoseinään. Ehkä sinivalaan kylkiluu? Tapani, anatomia-asiantuntijani, auta! EDIT: Luu on paljastunut valaan leukaluuksi.

Kaupunki oli idyllinen, mutta aika pieni. Vähän Goslarin tyyppinen, muttei ihan yhtä kaunis. Raatihuone oli taas ”yksi Euroopan kauneimmista”. Minusta tuntuu, että olen täällä nähnyt jo aika monta tuohon luokkaan itsensä lukevaa raatihuonetta. Kun pääkatu oli kierretty, ei tehtäväksi jäänyt juuri muuta kuin mennä johonkin kahvilaan hetkeksi istuskelemaan, koska kaupoista suurin osa oli kiinni. Kaunis Cafe Wien oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, joten tyydyin pienimuotoisempaan leipomokahvilaan.


Wernigerodea.


Cafe Wien.


Höyryveturi.

Ostin kupin kaakaota ja leivoksen ja istuuduin niitä nauttimaan, mutta kuinkas kävikään: jotenkin onnistuin huitaisemaan kaakaokuppini nurin. Leivoslautanen ja tarjottimeni lainehtivat ja pöydällä oli lätäköitä. Ystävällinen mies viereisestä pöydästä haki minulle tiskiltä paperia. Saatuani pöydän puhtaaksi ja pahimman tulvan tarjottimeltani laantumaan, jatkoin tyynesti näin yllättäen kaakaopediltä tarjoiltavan leivokseni haarukointia. Eikä leivos siitä kyllä kärsinyt: alin kerros muuttui suklaakakuksi, kun huokoinen pohja imi kaakaon itseensä. Viereisen pöydän mies katsoi minua vähän hämmästyneenä, mutta totesi sitten, että ”Käyhän se noinkin, mitään vahinkoa ei siis tapahtunutkaan!”. Stoalaisen rauhallisesti pistin loput leivoksesta poskeeni. Siinä saksalaisille suomalaista ilmeettömyyttä ja lehmänhermoja! Koko episodin aikana ainoa reaktioni taisi olla poskien punertuminen ja pieni huokaus. Eniten harmitti, että kaakaota kaatui hiukan sormikkaille, jotka ei sitten osittain märkänä olleet enää niin lämpimät.

En löytänyt yhdestäkään auki olevasta leipomosta tai kahvilasta täytettyjä leipiä, jollaisen olisin ostanut paluumatkalle evääksi. Täytyi tyytyä suklaamuffiniin, joka oli kyllä herkullinen, mutta ei oikein vienyt nälkää. Niinpä Hannoveriin palattuani teinkin harvinaisen teon ja kävin ostamassa aseman Pizza Hutista kaksi palaa salamipizzaa. Illalla olin kaikesta kiipeilystä, ympäriinsä juoksentelusta ja matkustelusta niin väsynyt, etten enää jaksanut lähteä ulos juhlistamaan halloweeniakaan. Mutta päivä oli ihana ja linna hieno!

Halloween-extra: Hannoverin vampyyri

(Varoitus: tämä postaus on karmaiseva eikä missään nimessä sovi lapsille!)

Toukokuussa 1924 pari lasta oli leikkimässä Hannoverin läpi virtaavan Leine-joen rannalla, kun he löysivät pääkallon. Tapaus ei ehkä olisi ollut erikoinen, onhan Leineen kuten muihinkin isojen kaupunkien läpi virtaaviin jokiin varmasti hukkunut tai hukuttautunut useampikin ihminen. Tapaus ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi: pian rantatörmältä löytyi toinen ja muutaman viikon päästä lisää. Mistä ihmeestä oli oikein kyse? Teorioita syntyi kuin sieniä sateella: ruumiit olivat peräisin Göttingenin anatomisesta instituutista; ei, haudanryöstäjät olivat heittäneet ruumiit jokeen; ei, liikkeellä oli ihmissyöjä ja ihmislihaa oli myyty sikana pimeillä markkinoilla. Tosiaan, poliisin tutkittavanksi oli tullut juttu, jossa ostettua sianlihaa arveltiin ihmiseksi. Hannover joutui paniikin valtaan. Poliisit päättivät tutkia joen läpikotaisin ja löysivätkin ainakin 22 henkilön jäännökset. Osassa tuoreimmista luista näkyi selvästi jälkiä työkaluista. Monet jäännöksistä vaikuttivat kuuluvan pojille tai nuorille miehille.

Poliisin tutkimukset johtivat herra Fritz Haarmannin jäljille. Haarmann oli poliisin vanha tuttu: pikkurikollinen, joka kaupitteli käytettyjä vaatteita ja lihaa ja toimi myös poliisin tiedonantajana. Haarmann tiedettiin myös homoksi, ja hänet oli kertaalleen tuomittu seksuaalirikoksesta yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan poliisin löydettyä hänet puolialastoman teinipojan seurasta. Haarmannia oli myös epäilty yhden nuoren miehen katoamisesta aiemmin.

Haarmann jäi kiinni Hannoverin rautatieasemalla, kun hän oli houkuttelemassa nuorta poikaa mukaansa. Poliisit tutkivat Haarmannin asunnon: seinät olivat täynnä veritahroja, joita Haarmann yritti selitellä sillä, että oli toiminut teurastajana. Ja teurastajana hän todellakin oli toiminut, varsin karmealla tavalla. Haarmann liikuskeli usein Hannoverin rautatieasemalla, esiintyen usein poliisina tai järjestyksenvalvojana jopa niin hyvin, että rautatieaseman työntekijät uskoivat tämän. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen köyhä maa, ja asemalla pitivät majaansa kodeistaan karanneet, työtä etsivät köyhät nuoret miehet, joista osa myi itseään elantonsa saadakseen. Haarmann hankkiutui juttusille erityisesti kauneimpien poikien kanssa ja houkutteli heitä asuntoonsa, usein väittäen tarjoavansa työtä tai vaatteita. Kun poika sitten saapui Haarmannin asunnolle, Haarmann käytti tätä hyväkseen ja tappoi sitten puraisemalla henkitorven auki - siitä nimitys "Hannoverin vampyyri" tai "Hannoverin ihmissusi". Haarmannin selitys oli, ettei tämä suinkaan ollut tarkoitus, vaan tapahtui intohimon huumassa. Tämän jälkeen Haarmann ja hänen avustaja-rakastajansa paloittelivat ruumiin, heittivät Leineen ja myivät vaatteet. Ilmeisesti myös uhrien lihaa todellakin myytiin pimeästi sikana. Koska uhrit olivat usein kotoaan karanneita, kesti kauan ennenkuin kukaan huomasi heidän kadonneen.

Pitkien kuulustelujen jälkeen Haarmann tunnusti. Hän itse väitti tappaneensa yli 50 nuorta miestä. Poliisi pystyi yhdistämään Haarmannin 27 tapaukseen. Oikeudenkäynti oli ensimmäisiä suuria mediatapauksia Saksassa. Haarmann tuomittiin 24 murhasta ja hänet teloitettiin giljotiinilla keväällä 1925. Haarmannin avustaja sai 12 vuoden vankilatuomion.

Sellainen oli tarina Hannoverin vampyyrista. Leine-joki virtaa aivan lähellä asuntoani. Lähteinä postauksessa on käytetty kahta nettisivua: TruTV Crime Library ja Fritz Haarmann englanninkielisessä wikipediassa.

Suomi-esitys

Minun oli tarkoitus halloweenin kunniaksi laittaa tänä viikonloppuna erityinen halloween-postaus, mutta olen saanut jo niin paljon malttamattomia kyselyitä Suomi-esityksestäni, että hoidetaan se nyt ensin pois alta. Saatte halloween-extran sitten vähän myöhässä.

Kauan odotettu cross cultural ja stammtisch oli siis vihdoin torstaina. Hioin powerpointtejani vielä päivällä, mutta oikeastaan esityksen perusrunko oli ollut kasassa jo aika kauan. Tarjottavana mulla oli Fazerin vadelma-karpalo –suklaata, salmiakkisuklaata, Halvan salmiakkia, Pandan lakritsia ja Pågensin korvapuusteja. Kolme ensimmäistä Lotta ja Tapani raahasivat tänne, kaksi jälkimmäistä löysin Rewestä. Itse en alkanut korvapuusteja leipomaan, koska mun keittiön kaasu-uuni näyttää vähintäänkin epäilyttävältä. Lisäksi tarjolla oli juomia ja kolumbialainen Daniel oli tehnyt keittobanaaneista pieniä lättysiä, jotka tarjottiin tomaattisalsan kera.

Normaalisti cross culturalissa on ollut n.30-40 osallistujaa, mutta tällä kertaa tulijoita olikin yli 50! Olin kutsunut myös oman tiimini, heistä paikalle saapuivat Frau L. ja Frau M. Pomo ja Christinekin aikoivat tulla, mutta kumpikaan ei lopulta ehtinyt. Sain esiintyä ensin, ja esitys tuntui menevän hyvin. Ääneni kuului takapenkkiin asti ja sain yleisön myös muutamaan kertaan nauramaan. Esityksen jälkeen sainkin kehuja, aiheetkin olivat kuulemma oikein kiinnostavia. Ja ajatella, miten paljon pelkäsin esiintymistä kouluaikoina! Nykyään minulle ei ole enää mikään ongelma esiintyä yli 50 hengen edessä englanniksi. Jotain hyötyä kaikista niistä vuosien varrella esittelemistäni ryhmätöistä... Huomasin tosin, että ryhmän kanssa esittäminen on se normaalitilanne, koska käydessäni alussa läpi esityksen agendaa, lipsautin suustani että ”ensin puhumme...”.

Esitysten välissä pidettiin pieni tauko, jonka jälkeen Daniel esitteli Kolumbian. Tauon aikana päästiin nauttimaan tarjoiluista. Korvapuustit menivät kuin kuumille kiville, en itse saanut yhtään. Myös suklaa oli suosittua, viimeiset jäljellä olevat palaset menivät juuri ennen poislähtöä. Salmiakkia ja lakritsia jäi yli, suurin osa ei pitänyt salmiakista ollenkaan, mutta muutama kehui sitä myös herkulliseksi.

Kolumbia-esitys oli mielenkiintoinen, koska oli kiva kuulla maasta välillä muutakin kuin ainaisia huume- ja sissiuutisia. En esimerkiksi tiennyt, että Kolumbia on ainoa Etelä-Amerikan maa, jolla on rannikkoa niin Tyynellä valtamerellä kuin Atlantillakin. Siistittyämme esityksen jälkeen paikat jatkoimme Etelä-Amerikka –teemaa Bolero Barissa, jossa muuten söin herkullista curry-jogurtti –keittoa. Kerrankin juuri niin tulista kuin pitääkin! Puoli yhdeltätoista lähdimme kävellen kotiin, minä olin ihan rättiväsynyt, kun kauan odotettu esitys oli nyt vihdoin ohi.

Seuraavana päivänä sain vielä töissä paljon kehuja esityksestäni, ja keskustelimme Frau L:n kanssa Suomen opintotukijärjestelmästä ja yliopisto-opinnoista. Ilmeisesti esiintymistaitoni tosiaan olivat tehneet vaikutuksen, koska Frau L. alkoi yhtäkkiä kysellä kiinnostuksenkohteitani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Kun sanoin, että seuraavat pari vuotta aion viettää Suomessa, hän ehdotti että kokoontuisimme joulukuussa keskustelemaan yhden rekrytoinnista vastaavan kanssa, jotta Rengasfirmalla olisi tiedossa kiinnostuksenkohteeni mikäli Pohjoismaissa sattuisi avautumaan jotain sopivaa. Epätodennäköistähän se tietenkin on kun ottaa huomioon firman taloudellisen tilanteen ja sen, miten pieni organisaatio heillä on esimerkiksi Suomessa, mutten todellakaan odottanut mitään tällaista, joten suostuin ilomielin.

Muuten työviikko oli kohtalaisen kiireinen. Kerran kuussa tekemäni työntekijämääräraportin kanssa on ollut muutaman viikon ajan teknisiä ongelmia, kun ohjelma ei oikein tykkää uudesta Officesta, joka meille asennettiin vähän aikaa sitten. Muutaman viikon IT:n kanssa vatvomisen jälkeen saatiin asia kuntoon vihdoin keskiviikkona, eikä raporttikaan myöhästynyt – sen pitää olla perillä tietyillä henkilöillä vuorokausi ennen yhtä kokousta ja kokous oli perjantaiaamuna klo.7-8. Sain raportin lähetettyä keskiviikkona kolmelta, joten ylimääräistä aikaa jäi kokonaista puolisentoista tuntia, kun minun piti puoli viideltä kiiruhtaa hammaslääkäriin. Tekemistä oli myös torstain kuukausittaista BU HR –kokousta valmistellessa ja tietysti piti ehtiä ajatella sitä torstai-illan omaa esitystänikin. Ja sitten vielä perjantaina oli pakattava tavarat, jotka viikonlopun aikana siirretään meidän uuteen toimistoon samassa kerroksessa. Eipä siinä mitään, viikko meni tosi nopeasti, ja toivoisin oikeastaan tälläistä työmäärää useamminkin!

Tapanin vierailu ja Lyypekki

Tapani saapui sitten viimein viikko sitten lauantaina. Olin tietysti innoissani, vaikkakin iloa laimensi ärsytys vuokraisäntää kohtaan, joka oli minulta kysymättä käynyt makuuhuoneessani perjantaina kun olin töissä. Oli kyllä ilmoittanut tulostaan edellisenä iltana puhelimitse (klo.23, arvatkaa olinko jo nukkumassa?), mutta ajattelin että käyttää vain keittiötä ja kylppäriä, kun sillä on oma huone täällä kans. Olikin sitten käynyt hakemassa paljonkin tavaroitaan mun huoneesta ja jättänyt lapun, että voisinko tyhjentää yhden hyllypenkin mun tavaroista, kun haluaisi viedä sen mukanaan. Eihän mun huoneessa tietysti mitään salaista ole, mutten silti tykkää että siellä on käyty kysymättä. Koska kyseinen tyyppi on täällä ollessaan aina myöhään ties missä, ja lähdin aamulla kohtalaisen aikaisin kohti Hampuria, jätin sitten hänelle lapun, että penkki on nyt tyhjä ja voisitko tulevaisuudessa mainita mulle, kun aiot mun huoneeseen. Muutenkaan en oikein tykkää siitä tyypistä, kun on niin erilainen kuin minä: sellainen epäsaksalaisen epäjärjestelmällinen hällä-väliä –suhtautuminen kaikkeen saa mut kiristelemään hampaita.

Mutta takaisin Tapaniin siis. Menin Hampurin kentälle Tapania vastaan, sitten menimme Marin luo syömään lounaaksi kotona tehtyä pizzaa. Tapani oli taas kiltisti raahannut mukanaan Marille ja Sebastianille Arnoldsin donitseja. Mua alkoi muutamaa päivää ennen Tapanin tuloa jo nolottaa se tavaramäärä, mitä raukka joutui kantamaan mun takia mukanaan: ne donitsit, Suomi-esitystä varten suklaata ja salmiakkia, xylitolpurkkaa, pari uhkaavasti loppumassa ollutta korvaamatonta kosmetiikkatuotetta, äidin lähettämän käsilaukun, kaks hametta… Toinen hankki ja raahasi kaiken valittamatta sanallakaan, vaikka mä aloitin viimeisen viikon sisällä varmaan joka kerta nettikeskustelut tyyliin ”Voisitko kulta tuoda vielä yhden jutun...?”. (Marin luona ei tietysti voitu Tommyn takia olla pitkään, kun allergialääkkeistä huolimatta Tapanin alkoi olla parin tunnin kuluttua taas vaikea hengittää.)

Sunnuntaina ei tehty mitään erikoista, paitsi käytiin syömässä rautatieaseman Noosoussa halpaa ja hyvää thaimaalaista. Maanantai-ilta vietettiin Ikeassa, koska tarvitsin porukoiden tuloa varten vieraspatjan ja halusin nähdä, oisko Sweden Shopissa mitään tarjottavaa siihen esitykseen (ei ollut, tai olis ollut lakkahilloa, mutta minkä kanssa sitä sitten ois tarjonnu?). Kävi hyvä tuuri, koska yhdellä saksalaisella harjoittelijalla, Birtellä, oli käytössä äitinsä auto ja myös asiaa Ikeaan, joten päästiin hänen kanssaan. Kukaan meistä ei ole Hannoverista, joten jouduttiin turvautumaan gps:n, joka osoittautui melkein yhtä huonoksi kuin Brysselin-matkan Emily. Oltiin välillä kaikki kolme täysin pihalla yrittäessämme seurata laitteen ohjeita. Löydettiin kuitekin lopulta perille, ja myöhemmin takaisin.

Tiistai-iltana käytiin melko laihoin tuloksin shoppailemassa, mutta keskiviikkona mentiin sen sijaan leffaan katsomaan englanninkielistä versiota Pixarin uudesta Up-leffasta. Koska näytös oli jo 17.40 ja koska kaikki muut, jotka alkuperäisversion halusivat nähdä olivat sen ilmeisesti katsoneet jo aiemmin, saimme yksityisnäytöksen. Ihan oikeasti, olimme ainoat ihmiset koko salissa! Se olikin ihan hyvä, koska vaikka leffa on varmasti lapsille hauska seikkailutarina, niin ainakin tällaiselle romanttiselle pehmolle se oli välillä ihan sydäntäraastava rakkaustarina. Itkin ihan valtoimenaan muutamaan kertaan, ja kyllä Tapanikin puristi mun kättä aika kovaa parissa kohdassa. Me samaistuttiinkin kyllä alkuleffan pääpariin aika vahvasti. Jos kiinnostaa, niin koko rakkaustarina oikeastaan löytyy tästä, vaikka on tietysti leffan kontekstissa nähtynä vielä koskettavampi. Tapani muuten on varma, että meidän häistä tulee tollaset kun ton pätkän alussa ;). (Nykyisestä pehmoudestani syytän Tapania ja siskon- ja veljenlapsia. Viimeksi olen itkenyt yhtä vuolaasti leffaa katsoessani, kun eräässä elokuvassa aivan Indin näköinen pikkuinen Dakota Fanning harhaili yksin ja eksyneenä jossain öisillä kaduilla. Minkähänlainen itkupilli musta tulee joskus jos saan omia lapsia?)

Torstain ja perjantain pidin lomaa, joten lähdimme torstaina päiväksi Lyypekkiin. Sää ei kyllä oikein suosinut, oli kylmää ja tuulista, mutta ei sentään satanut. Matkaan meni aikaa, koska matkustimme halvalla Quer-durchs-Land –lipulla, joka kelpaa vain paikallisjunissa, mutta säästö oli huomattava: selvisimme kahdestaan menopaluusta 39 eurolla. Kaupungissa kävelimme ympäriinsä nähtävyyksiä katsellen, söimme lounaaksi schnitzelit ja ennen paluuta kävimme vielä Cafe Niedereggerissä ihastelemassa marsipaanivalikoimia ja syömässä marsipaanivohvelit.


Lyypekin kuuluisa portti, joka on ainakin äidille varmasti tuttu Niedereggerin logosta.


Tapani katselee nähtävyyksiä ajatuksissaan.




Lyypekkiä.


Marsipaanivohveli.

Perjantai kulutettiin taas lähinnä laiskottelemalla, joitakin joululahjoja tuli tosin hankittua. Viimeistä iltaa yhdessä juhlistettiin juustoilla, viinillä, patongilla, rypäleillä ja Hogfather-dvd:llä. Alun perin tarkoitus oli kyllä mennä ulos syömään (ensin saksalaista, joka vaihtui intialaiseksi), mutta katsellessani joululahjoja yhdessä tavaratalossa tuli Tapani viereiseltä herkkuosastolta selittämään silmät pyöreinä, miten hyvää parmesaania siellä on maistatettavana. Juustotiskin edessä seisoessa suunnitelmat sitten muuttui, ja lopulta valittiin neljää erilaista juustoa, ja jotenkin onnistuttiin myös selvittämään haluamamme palvelutiskin myyjälle. Saman tavaratalon toinen myyjätäti yllätti minut alkoholia ostaessani. Täti katsoi minua nimittäin hetken tutkivasti ja kysyi sitten, saisiko tiedustella ikääni. Naurahdin epäuskoisen ilahtuneena ja kerroin olevani 25. Olin jo valmis kaivamaan ajokortin esiin, mutta täti sanoi minun näyttävän niin luotettavalta, että uskoo kyllä. Puolusteli sitten, että ikää on vaikea arvioida ja minähän voin ottaa kysymyksen kohteliaisuutena. Niin kuin tietysti otinkin. Vaikka minulta on viime vuosiin asti useinkin kysytty paperit Suomessa (nykyisin ei tosin enää supermarketeissa), niin en todellakaan odottanut joutuvani samaan tilanteeseen Saksassa, maassa jossa olen ollut laillisesti baarissa 17-vuotiaana! Suomessakin on papereita tarvinnut näyttää enää harvenevassa määrin. Oulun Raksilan Alkossa oli jopa lappu, että paperit kysytään kaikilta, jotka näyttävät alle 25-vuotiailta, mutta minulle myytiin viinitonkka mukisematta. Kauhistuneena kyselin silloin Tapanilta, kuinka paljon ikäistäni vanhemmalta mahdan oikein näyttää. Saksalaisen kassatädin kysymys oli siis todellakin kohteliaisuus!

Lauantaiaamuna piti saada pakattua Tapanin loput tavarat, siistittyä huone ja valmistauduttua lähtöön ennen yhdeksää. Tehokkuus- ja työnjohtovaihteeni meni päälle ja saimme kaiken valmiiksi ajoissa, mutta Tapani tuijotti minua koko aamun kuin pommia, jonka sytytyslanka jo palaa (siis silloin kun ei ollut tekemässä jotain määräämääni tehtävää). Tuntee minut kyllä hyvin, en pidä kiireestä ja aikaisehko herätys yhdistettynä nopeaan pakkaamiseen ja viimeisen aamun tunnekuohuihin olisi hyvinkin voinut johtaa jonkinlaiseen, Tapanille jo kohtalaisen tuttuun ”mitä-sinä-siinä-seisot-meillä-ei-ole-aikaa-me-ei-ehditä-ikinä-mikset-tehnyt-tätä-aiemmin-tee-nyt-jotain-täällä-näyttää-kauhealta-tulee-ikävä”-romahdukseen. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan tullut ja junassa vihdoin Tapani-parkakin uskalsi rentoutua.

Jätettyäni Tapanin lentokentälle menin Marin luo viettämään iltapäivän Marin, Saran ja Tommyn seurassa. Tommy kiehnäsi ihan vieressä, ja päiväunilta herättyään myös Sara liittyi seuraan. Minulla oli siis välillä kyljessä kiinni kaksi vauvaa :). Vaikka eihän Sara enää mikään vauva ole, herranjestas että sillä riittää energiaa leikkimiseen, juoksemiseen, hyppimiseen, tanssimiseen ja selittämiseen, yleensä kaikkiin yhtä aikaa. Siinä meinasi kädessä valmiina oleva suklaakeksikin unohtua ja sulaa, kun piti leikkiä ja selittää asioita ja paijata Tommya jne.

Illalla palasin sitten Hannoveriin. Jännitystä matkaan toi kun pian Hampurista lähdön jälkeen kuuluteltiin ensin turvamiehiä ja sitten Lüneburgissa ilmoitettiin, että nyt odotetaan ambulanssia. Lähdettiin lopulta 20 minuuttia myöhässä eteenpäin, mutta juna sai onneksi kirittyä ajan kiinni ja saapui aika hyvin aikataulussa perille.

Tapaninkin paluumatka oli sujunut hyvin. Jouduttiin tosin tekemään pieniä järjestelyjä, kun piti saada viikolla ostetun Jaanikan 7-vuotislahjan toimitus sumplittua, ettei lahja lojuisi Oulussa jouluun saakka. Kuriiriksi jo lupautunut Lotta kun tietysti lähtikin viikonlopuksi Pieksämäelle, koska sai käyttöönsä Hannelen auton viikoksi. Äiti, Hyde ja lapset on nimittäin parhaillaan viikon lomalla Egyptissä. Onneksi veljenvaimoni Jenni suostui kuljettamaan Tapanin lyhyellä varoitusajalla lentokentältä Tapanin veljen luokse Viikkiin ja otti samalla tuomiset, jotka Lotta sitten hakee Jenniltä alkuviikosta. Jaanikan lahja odottaa tyttöä siis autossa, kun palaavat Suomeen tiistaina. Kiitos vielä kerran Jennille! (Jenni-parka yritti kyllä puolustautua tekstarilla, että Lotallakin on auto ja etteivät äiti, Hyde ja kakarat enää tiistaina tulisi käymään heillä, mutta julmasti torppasin nämä ajatukset ja puolipakotin raukan lauantaiajelulle lentoasemalle ja Viikkiin – ja vielä juuri kun suurin osa lapsista oli ripoteltu sukulaisille yökylään ja kotona oli vain pikkuinen Emppu. Sori Jenni!)

Tällä viikolla onkin sitten edessä kaikenlaista. Töissä muutamme samassa kerroksessa uusiin tiloihin, ja tekemistä riittää varmasti muutenkin kun olin viime viikolla vain kolme päivää paikalla. Keskiviikkona olisi taas hammaslääkäri ja torstaina vihdoin se Suomi-esitys ja sen jälkeen Stammtisch. Näin viime yönä jo esityksestä untakin!

Budapestiin marraskuussa!

Jotkut saattaakin muistaa, että kävin viime syksynä Pariisissa CEMS Career Forumissa. Tänä syksynä vastaava tapahtuma järjestetään Budapestissa. Alunperin mun ei ollut tarkoitus mennä, koska mulla on jo (niinkun näette) se kansainvälinen harjoittelu ja oikeita töitä olis tarkoitus etsiä Suomesta, eikä ne mua kiinnostavimmat yritykset edes ole mukana. En siis hakenut mihinkään haastatteluihin. Myös lentolipputilanne näytti huonolta, kun Hannoverista ei ole suoria lentoja ja Hampurista lennot oli kalliita.

Mitä enemmän kaikki CEMS-kaverit kuitenkin alko puhua aiheesta facebookissa, sitä enemmän mua alkoi kiinnostaa mennä joka tapauksessa. Pääsishän siellä näkemään samalla niin tuttuja Wienistä kuin viime keväältä Helsingistäkin. Kun sitten yksi minua kiinnostava yritys vielä ilmoitti kuitenkin olevansa paikalla, aloin katsella lentolippuja. Ensin jouduin pettymään: pe-su lippuja ei ollut, to-su maksoi jotain 500e! Onneksi selailin kuiten Hampurista suoraa reittiä Budapestiin lentävän Malevin sivuja, ja huomasin että jos lähden perjantai-iltana ja palaan maanantaina, lippujen hinta suorastaan romahtaa. Mulla on ehkä joka tapauksessa yksi lomapäivä suunnittelematta (jos siis jouluaatosta ja uudenvuodenaatosta ei menekään puolta päivää molemmista, mutta tää on vielä selvityksen alla) ja jos ei ole, niin voin aina tehdä sitten ne tunnit sisään toiste. Perjantain lento lähtee vasta kahdeksan aikoihin illalla, joten ehdin Hampuriin hyvin töiden jälkeen. Maanantaiksi oli kaksi vaihtoehtoa: aikaisin aamulla tai alkuillasta. Koska aamulento oli epämiellyttävän aikaisin, mutta olisin siitä huolimatta ehtinyt töihin vain pariksi tunniksi, päätin valita sen alkuiltalennon, jonka jälkeen ehdin vielä ihan ihmisten aikoihin Hannoveriin. Liput on nyt varattu, hintaa tuli 154e! Ja koska career forum ja sen jälkeiset bileet on lauantaina, jää mulle vielä koko sunnuntai ja maanantaiaamupäivä aikaa Budapestissä!

Seuraava ongelma oli tietysti majoitus. Järjestäjät olivat ystävällisesti laittaneet hotelli- ja hostellivaihtoehtoja nettisivuilleen, mutta ajattelin ensin kysellä muilta, ovatko jo varanneet majoituksen ja jos joku haluaisi jakaa huoneen mun kanssa tai isommalla porukalla. Tulee kuitenkin aina huomattavasti halvemmaksi kuin yhden hengen huone. Kävikin superhyvä tuuri! Italialainen Maria, joka oli mun kanssa keväällä samassa KONE-projektiryhmässä, kysyi haluaisinko jakaa huoneen hänen kanssaan. Parasta tässä oli se, että Maria on tällä hetkellä harjoittelijana Brysselissä Starwood Hotelsilla, joten saisi työntekijätarjouksen Budapestin LeMeridien-hotelliin. Hinta on vain 69usd=47e/huone/yö! Siis vähän päälle kakskymppiä per henki! Aivan käsittämätön hinta! Tohon tulee kyllä vielä vähän veroja päälle, mutta silti! LeMeridien on ihan keskustassa (jos tunnette Budapestia, voitte katsoa sijainnin tästä)ja 4-5 tähden hotelli! Normaalihinnat on tietysti yli sata euroa yö. Koska Marian lennot on perjantaina ja sunnuntaina, joudun maksamaan su-ma –yön yksin, mutta 47e (+verot) on silti vähemmän kuin yhden hengen huoneet monissa huonompitasoisissa hotelleissa.

Nyt olen tosi innoissani lähdössä! Ajankohta on siis tarkemmin sanottuna 13.-16.11., eli enää kuukausi. Budapestissahan me käytiin Tapanin kanssa tammikuun alussa, joten kaupunkikin on tuttu, ja pidinkin paikasta kovasti. Nyt vaan täytyy toivoa, että mahdollisimman moni CEMS-tuttu olisi paikalla. Niin, ja kai sitä täytyy muistaa ajatella sitä career forumiakin eikä vaan sosialisointia, joten CV on päivitettävä ja sellaista. Mutta jee, Budapest! Ja jee, LeMeridien! Kyllä siellä sitten kelpaa leikkiä oikeaa aikuista bisnesnaista, kun istuskelee puku päällä LeMeridienin aulabaarissa ;)

Ilonaihetta on muuten myös siinä, että Tapani saapuu lauantaina. Blogissa voi siis olla viikon ajan hiljaista, katsotaan nyt.