Koska olin koko viikonlopun poissa, suon itselleni oikeuden kirjoittaa tuon Bryssel-maratonpostin lisäksi vielä toisen lyhyen postauksen kahdesta itselleni tärkeästä asiasta.
Ensimmäinen on tämä uutinen, joka käsittelee siis nimenomaan minun maisteriohjelmaani.
Toinen on 4.10., eli eilinen päivämäärä, joka tarkoittaa sitä, että on kuusi vuotta siitä, kun minä ja Tapani aloimme seurustella. Kuusi vuotta on pitkä aika, ja erityisesti kaukosuhteessa, mutta hetkeäkään ei ole tuntunut siltä, etteivätkö suhteen hyvät puolet päihittäisi välimatkaan liittyviä ongelmia tuhatkertaisesti. Sen kunniaksi tähän loppuun kolme kappaletta: kaksi näistä voisi hyvin olla "meidän biisejämme", mutta eivät sitä aivan kuitenkaan ole. Ja yksi, joka kaikessa noloudessaan sitä loppujen lopuksi ehkä eniten on.
Kappale 1
Kappale 2
Kappale 3
maanantai 5. lokakuuta 2009
Bryssel (ja Düsseldorf)
„Mitä? Et ole kertonut meille ollenkaan, että olit aikeissa mennä Brysseliin!“, kuulen teidän huutavan. No niinpä, ei se suunnitelmiini kuulunutkaan, tämä oli erittäin ex tempore –päätös. Olin nimittäin keskiviikkona muutaman harjoittelijan kanssa after work cocktaileilla, kun Eva (Slovakiasta) sanoi, että hän ja kolumbialainen Daniel ovat harkinneet vuokraavansa auton viikonlopuksi ja lähtevänsä katsomaan jotain lähialueen kaupunkia. Ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi mukaan, kunhan vain kohde olisi sellainen, jossa en ole vielä tällä kertaa käynyt. Torstaiaamuna Eva sitten lähetti mailia: olisinko kiinnostunut lähtemään viikonlopuksi Brysseliin? Ajomatkaa toki tulisi vajaa 500km suuntaansa, mutta Evan veli työskentelee diplomaattina Slovakian EU-suurlähetystössä, ja hän järjestäisi meille majoituksen erään ystävänsä asunnossa, joten maksettavaksi tulisi vain auton vuokra ja polttoaine (josta siitäkin saisimme Brysselistä ostettaessa diplomaattikortilla alennusta). Olin tietysti heti mukana!
Torstaina töiden jälkeen kävimme kyselemässä autovuokraamojen tarjouksia, ja parhaaksi osoittautui Europcar selvällä hintaerolla muihin: compact-kokoinen auto perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun rajoittamattomin kilometrein+GPS maksoi 120e, eli 40e/hlö! Päätimme lähteä perjantaina suoraan töistä, joten torstai-ilta menikin sitten suunnitellessa ja pakatessa.
Perjantaina lähdimme töistä kolmen jälkeen (minä ja Eva olimme valmiita 14.30, mutta Daniel ei). Auton hakemiseen jne meni tietysti aikaa, joten varsinaisesti lähdimme Hannoverista neljän jälkeen. Alkumatkasta satoi, mutta sää muuttui onneksi myöhemmin paremmaksi. Kuuden aikoihin pysähdyimme Bielefeldin kohdilla illalliselle. Matka sujui vähän tökkien: ensin ajettiin 170 km/h keskikaistaa ja vasemmalta meni jatkuvasti ohi autoja, sitten kuin tyhjästä ilmestyi muutaman kilometrin ruuhka, jonka ajan ajeltiin kävelyvauhtia, kunnes sumppu taas purkautui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Reittiä emme olleet varsinaisesti katsoneet kartasta ennakkoon, vaan luotimme GPS:n englantilaisaksenttiseen Emilyyn (joka aiheutti suurta hilpeyttä jo Hannoverissa lausumalla kadunnimet englantilaisittan, Königsworther Platz=”Cunningsworther Plats”, Breite Strasse=”Brat-a-Stress” jne). Ylittäessämme Hollannin rajan iski pienehkö ”Pitäisiköhän meidän olla täällä?”-epäilys, mutta pian pääsimmekin Belgiaan, jolloin päättelimme että Belgia on joka tapauksessa niin pieni maa, että Brysselin on pakko löytyä vaikka ympäriinsä ajelemalla.
Viehättävästä (?) brittiaksentistaan huolimatta Emilyllä oli yksi vika: se oli aivan liian hidas, josta johtuen risteyksissä piti olla erityisen tarkkana. Niinpä Brysselin kylttien jo löydyttyä Emily ohjasikin meidät vahingossa pienelle kiertoajelulle Antwerpenin esikaupunkialueille. Eipä siinä mitään, reitti takaisin moottoritielle löytyi ja oli ihan kiva katsella vähän Antwerpenia. Vanha keskusta jäi valitettavasti kuitenkin näkemättä.
Taukojen ja Antwerpen-kierroksen takia olimme perillä vasta puoli yhdentoista aikoihin, ja melkoisen rättiväsyneitä kaikki kolme, koska takana oli varsin pitkä päivä. Kuka tahansa, joka tuntee slaavilaisen vieraanvaraisuuden varmasti ymmärtää, että nukkumaanmeno ei tullut vielä kysymykseenkään. ”Tulkaa sisälle juomaan edes lasilliset vettä!”, kutsui Evan veli Pavlo, ja sohvalle päästyämme alkoi kaivaa kaapeista esiin kaikkea mahdollista nestemäistä Evianista oluen kautta Jägermeisteriin. Pian jokaisella oli kädessä lasi tai kaksi. Erehdyin juomaan suuren vesilasini tyhjäksi melko nopeasti, jolloin Eva kantoi minulle kaikista estelyistäni huolimatta välittömästi uuden. Loppuillan siemailin vettäni hyvin hitaasti (pelkäsin saavani tätä vauhtia vesipöhön) ja yritin piilotella jo tyhjää Jägermeister-lasiani. Jack Danielsista sain kieltäydyttyä vain vaivoin. Hauskaa kyllä oli! Paikalla oli myös Pavlon vaimo Jana, joka työskentelee sihteerinä jossain EU:n elimistä, sekä lakimies-Tomas, joka päivisin kääntää EU:n lakitekstejä ja iltaisin muuttuu muusikoksi. Simon, 1,5v, oli tietenkin nukkumassa. Puhetta, naurua ja juomista riitti muutaman tunnin ajan, kunnes minut ja Daniel vihdoin saatettiin n.viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalle asunnolle. Pääsimme nukkumaan vasta, kun Pavlo oli useaan kertaan esitellyt meille asunnon ja kaiken, mitä saisimme käyttää. Oli jopa laittanut meille mukaan aamiaiseksi patonkia, voita, kinkkua, cornflakeseja ja maitoa!
Lauantaiaamuna Pavlo ja Eva tulivat hakemaan meitä yhdentoista aikoihin. Pavlo saattoi meidät metrolle, esitteli matkalla olevia EU-rakennuksia ja osti vielä meille estelyistämme huolimatta ryhmäpäivälipunkin. Aloitimme Bryssel-kierroksemme Atomiumista ja Mini Europa Parkista, johon on koottu hienoimmat nähtävyydet jokaisesta EU-maasta, sekä muuta EU-tietoa. Valitettavasti sää oli kylmä ja tuulinen, eikä paikka kyllä ollut minusta ihan hintansa arvoinen, varsinkin kun EU:n toimintaa esittelevä näyttely oli paikoin vanhentunut ja muutenkin monet asiat oli vähän sieltä tännepäin. Erityisesti vessat oli epäsiistit. Suomea näyttelyssä edusti muuten Olavinlinna!
Atomium.
Tutulta näyttää!
Mutta mitä ihmettä?! Tämän mukaan raja on suomeksi "moalti roi"?!
Pavlo oli suositellut meille käyntikohteeksi Koekelbergin basilikaa, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Kirkko ei ole kuin n.sata vuotta vanha (tai jos valmistumisesta lasketaan, niin vielä paljon nuorempi), mutta maailman viidenneksi suurin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen jo kokonsa vuoksi. Kiipesimme myös kupoliin katselemaan näköalaa Brysseliin. Normaalisti käytössä oleva hissi on suljettuna remontin vuoksi, mutta kolmensadan portaan kapuaminen sujui yllättävän kivuttomasti.
Alkoi olla jo illallisaika, joten suuntasimme Brysselin keskustaan, jonka jätimme tarkoituksella viimeiseksi, koska olimme kaikki nähneet sen jo aiemmin ja koska se olisi paljon idyllisempi lauantai-iltana. Simpukka-aika on nyt parhaimmillaan, joten Brysselissä kun ollaan, piti niitä tietysti maistaa. Jaoimme kolmestaan yhden annoksen, ja se kyllä riitti loistavasti. Eva oli syönyt simpukoita kerran tai pari aikaisemmin, Daniel useinkin (merenelävät ovat hänen herkkuaan), mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Suhtauduin ensin ideaan vähän nihkeästi, koska simpukathan käytännössä keitetään elävältä kuten ravutkin. Evan puolustus oli, että jossain vaiheessahan liha tapetaan aina kuitenkin, joten on ihan sama tehdäänkö se ennemmin vai myöhemmin, mikä on kyllä hyvä argumentti. Ei tosin aivan vakuuttanut minua, koska en jotenkin tykkää siitä, että simpukat ovat niin kauan poissa luonnollisesta elinympäristöstään (kaupassa, jääkaapissa...) ennenkuin kuolevat kattilassa. No, mutta kyllähän sitä nyt kuitenkin oli kokeiltava, että tietäisi mitä se kaikki haloo simpukoiden ympärillä on. Olin juuri lukenut muutamaa päivää aiemmin tämän artikkelin, joten jotain pohjatietoa sentään oli. Täytyy sanoa, että ainakaan tuo klassinen simpukat a la mariniere ei minua vakuuttanut. Maku oli aika kalainen, mutta ei sellainen hyvä kalainen, vaan enemmän sellainen mitäänsanomattoman kalainen, ja suutuntumahan nyt on vähän epämääräisen ällö. Uusi maku tosin vaatii aina totuttelua, ja loppua kohti kokemus parani hiukan, mutten silti ihan ymmärrä mikä se simpukoiden hienous on. Ruokailun biologinen kohokohta oli simpukka, joka oli valtava ja täytti kuorensa kokonaan – ehkä se ei ollut kiehunut tarpeeksi? Näytti kuitenkin pelottavan samalta kuin elävät lajitoverinsa, joten sekä minä että Eva tyydyimme tutkiskelemaan yksilöä kauhunsekaisella mielenkiinnolla. Daniel ei ollut yhtä herkkävatsainen, vaan pisti kyseisen yksilön muitta mutkitta poskeensa.
Simpukka-annos.
Jäljellä enää kuoret.
Vatsa täynnä simpukoita (miten kukaan muka pystyy syömään sen kattilallisen yksin?) lähdimme käveleskelemään Brysselin katuja ja kujia. Jälkiruuaksi piti tietysti saada vohveleita, joiden syömisen minä ja Eva olimme aloittaneet jo matkalla basilikaan. Nyt ostimme ihanat paksut ja sokeriset vohvelit tuoreiden mansikoiden (lokakuussa?!) ja suklaakastikkeen kera. Kävelimme vohveleita syöden Grand Placelle, joka on kyllä upea, mutta ensimmäisten minuuttien ajan pystyimme keskittymään lähinnä herkullisiin vohveleihimme:
Eva: Tämä on niin hyvää... No niin, tässä on nyt tämä Grand Place, tuo on se raatihuone ja nämä on niitä kiltojen rakennuksia.
Sirje (joka on syönyt suurimman osan mansikoista vohvelin päältä ensin): Herrajumala, tämä vohveli on käsittämättömän hyvää ILMANKIN näitä täytteitä!
Daniel: Ei Sirje, nyt piti keskittyä rakennuksiin eikä vohveliin....Mutta täytyy myöntää, että minullakin on kyllä vaikeuksia huomata rakennuksia tällä hetkellä!
Vaikka Brysseliä muuten haukutaan tylsäksi jne, niin Grand Place on kyllä ehdottomasti maailman kauneimpia aukioita. Kävelimme sitten vielä Manneken Pisille, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta edelliselläkään kerralla. Manneken Pisiä vastapäätä oli kuitenkin Leonidasin suklaaliike, joten päätimme että vohvelin päälle olisi hyvä nyt maistella vielä kuuluisaa belgialaista suklaata. Valitsin kolme tryffeliä, joista parhaaksi osoittautui yllättäen ananaskreemitäytteinen valkosuklaa.
Seuraavaksi menimme vielä tanskalaispubiin oluelle. Eva ja Daniel joivat kuuluisaa Kwakia, minä säästyin oluelta, koska pöydässä sattui olemaan Carlsbergin Somersby-omenasiiderin mainos (oli yhtäaikaa oudon sokerista ja kirpeän omenaista). Itseasiassa koko lauantain kävimme pientä kiistaa siitä, pitäisikö minun juoda olutta vai ei: Daniel ja Eva väittivät, että Brysselissä täytyy ehdottomasti juoda olutta, ja minä yritin selittää, että saan kyllä alas ihan minkä tahansa muun alkoholijuoman, juon vaikka kossua raakana, mutta en kertakaikkiaan pysty saamaan alas kokonaista olutta sen karvaan maun takia. Maistoin Kwakia Evalta, ja minusta se oli yhtä pahaa kuin muutkin oluet. (Älkääkä nyt sanoko, että minun olisi pitänyt kokeilla kirsikkaista Kriekiä, koska olen juonut vastaavaa Singaporessa ja pahaa se oli sekin!)
Loppuillaksi oli vielä ohjelmassa Tomasin bändin konsertti yhdessä saksalaispubissa, jossa oli juuri meneillään jonkun saksalaisen nelikymppiset, mutta jonne pääsimme sisään suhteilla (Pavloon ja Tomasiin). Bongasin seinältä mainoksen Federweisserista, jonka jotkut saattavat muistaa viime vuoden seikkailuistani Wienissä nimellä Sturm. Sturmzeit ist’s, joten olin erittäin ilahtunut että pääsin palaamaan vanhan tuttavuuden pariin (ja vältyin jälleen oluelta)!
Minä, Pavlo ja Daniel saksalaispubissa.
Tomasin bändi oli hyvä, ja yleisö innostui erityisesti tanssimaan vanhojen klassikoiden tahtiin. Siinä me sitten twistattiin suurimmaksi osaksi itseämme parikymmentä vuotta vanhemmista EU-virkamiehistä, diplomaateista ja muista expateista koostuvan joukon keskellä! Eva oli positiivisesti ilahtunut viisikymppisten biletyksestä, minä vastasin että mun vanhemmat olisi ensimmäisinä twistaamassa, varsinkin jos iskä olisi eka juonut muutaman cuba libren. Puolenyön aikoihin bändi lopetti ja me lähdimme nukkumaan, takana oli taas pitkä päivä.
Sunnuntaiaamuna kävimme kävelemässä läpi EU-korttelin EU-rakennukset, koska ne olivat aivan yöpaikkojemme vieressä. Kierros oli erityisen opettavainen Danielille, jolle olimme pitäneet oppituntia EU:sta jo menomatkalla autossa. Lounaaksi söimme herkullista kananrintaa, perunoita ja kotitekoista tsatsikia Evan veljen luona, jossa vietimme vielä pari tuntia jutellen ja pikku-Simonin kanssa leikkien. Simonin lempileluja tällä hetkellä olivat jostain syystä lattialasta ja pieni harja, joilla hän siivoili ympäri asuntoa innokkaasti. Kun Daniel yritti saada poikaa pelaamaan jalkapalloa pienellä pallolla, vilkaisi Simon tätä vain kummastuneena ja palasi sitten harjaamaan lattiaa huolellisesti. Simon osasi jopa ottaa tuolilta siihen jääneen pyyhkeen ja yritti kovasti kietoa sitä lattialastan ympärille. Onnittelimme Janaa onnistuneesta kasvatuksesta, mutta hän myönsi, että Simonin on kyllä täytynyt nähdä jonkun pesevän lattiaa päiväkodissa.
Neljältä lähdimme sitten jälleen kohti kotia. Autossa syntyi aika mielenkiintoisia keskusteluja mm. avoliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden asemasta, joten aika kului nopeasti. Mutta matkammepa ei ollutkaan vielä ohi, kiitos Emilyn, joka hidasteli Düsseldorfin kohdalla. Tämän seurauksena löysimme itsemme Düsseldorfin laitakaupungilta, jossa pysähdyimme huoltoasemalla käydäksemme vessassa. Käytiin suunnilleen seuraavanlainen keskustelu:
Eva: Olen kuullut, että Düsseldorfin keskusta on tosi kiva.
Sirje: Niin minäkin. Haluaisin käydä siellä. Itseasiassa voitaisiin käydä yhdessä!
Eva: Niin, mennään vaan!
Daniel: Ai siis...Tarkoititteko että nyt?!
No itseasiassa minä ainakaan en tarkoittanut, mutta mikäs siinä, kun kerran oltiin valmiiksi lähellä. Ajettiin auto parkkiin vanhankaupungin viereen, otettiin Evan veljen mukaan pakkaamat eväsvoileivät mukaan ja lähdettiin katselemaan Düsseldorfia. Käveltiin ympäriinsä ja istuttiin Reinin rannalle syömään. Jälkiruuaksi ostettiin vielä Evan kanssa mansikkahillovohveli puoliksi. Kiva paikka, onpahan sekin nähty nyt päällisin puolin! Oli ehdottomasti täydellinen päätös roadtripillemme, kiittelimme Emilyä siitä loppumatkan.
Illallinen Reinin rannalla. Ai miten niin näyttää siltä, että on kylmä? Sää ei todellakaan suosinut matkaa, paleltiin varsinkin lauantaina varsin yhtäjaksoisesti!
Moottoritien viimeisillä pätkillä Daniel sai pikku-Citroenimme kulkemaan jopa 190km/h. Täytyy tosin sanoa, että takapenkillä ainakin huomasi, että kun vauhti nousi yli 170km/h, kulki auto selvästi epävakaammin, silleen lievästi seilaten, joten pitkään ei tuollaisia nopeuksia pidetty. Jäi kyllä mietittyttämään, kuinka kovaa kulki se auto, joka veti meistä tuossa 190km/h vauhdissakin hurahtamalla ohi. Perillä oltiin puoli yhdentoista aikoihin.
Mutta täytyy sanoa, että oli kyllä mahtava viikonloppu! Evan veljen perheen vieraanvaraisuus ylitti kaikki rajat, kun meille huolehdittiin ihan kaikki valmiiksi. Osaksi kyse on tietysti siitä, että Eva (kuten minäkin) on perheen vauva, joten isoveljen on vaikea muistaa, ettei hän ole enää 12-vuotias. Tähän kun lisää vielä slaavilaisen vieraanvaraisuuden, niin huhhuh. Mitään meiltä ei puuttunut ja Pavlo olisi maksanut dieselinkin paluumatkalle, mutta siitä sentään saimme kieltäydyttyä. Ei tällainen illanistuminen ja vieraanvaraisuus minulle kyllä sinänsä vieras ilmiö ole. Minun oli selvästi helpompi olla vastaanottavalla puolella kuin Danielin, kun kaikuja samanlaisesta kulttuuriperinnöstä kuin slovakialaisilla on selvästi nähtävillä omassa äidissäni! Mutta wow, viikonlopun aikana tuli siis nähtyä Brysselin nähtävyydet, syötyä niin simpukoita, vohveleita kuin suklaatakin, biletettyä diplomaattiseurassa ja vielä piipahdettua Düseldorfissakin!
Torstaina töiden jälkeen kävimme kyselemässä autovuokraamojen tarjouksia, ja parhaaksi osoittautui Europcar selvällä hintaerolla muihin: compact-kokoinen auto perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun rajoittamattomin kilometrein+GPS maksoi 120e, eli 40e/hlö! Päätimme lähteä perjantaina suoraan töistä, joten torstai-ilta menikin sitten suunnitellessa ja pakatessa.
Perjantaina lähdimme töistä kolmen jälkeen (minä ja Eva olimme valmiita 14.30, mutta Daniel ei). Auton hakemiseen jne meni tietysti aikaa, joten varsinaisesti lähdimme Hannoverista neljän jälkeen. Alkumatkasta satoi, mutta sää muuttui onneksi myöhemmin paremmaksi. Kuuden aikoihin pysähdyimme Bielefeldin kohdilla illalliselle. Matka sujui vähän tökkien: ensin ajettiin 170 km/h keskikaistaa ja vasemmalta meni jatkuvasti ohi autoja, sitten kuin tyhjästä ilmestyi muutaman kilometrin ruuhka, jonka ajan ajeltiin kävelyvauhtia, kunnes sumppu taas purkautui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Reittiä emme olleet varsinaisesti katsoneet kartasta ennakkoon, vaan luotimme GPS:n englantilaisaksenttiseen Emilyyn (joka aiheutti suurta hilpeyttä jo Hannoverissa lausumalla kadunnimet englantilaisittan, Königsworther Platz=”Cunningsworther Plats”, Breite Strasse=”Brat-a-Stress” jne). Ylittäessämme Hollannin rajan iski pienehkö ”Pitäisiköhän meidän olla täällä?”-epäilys, mutta pian pääsimmekin Belgiaan, jolloin päättelimme että Belgia on joka tapauksessa niin pieni maa, että Brysselin on pakko löytyä vaikka ympäriinsä ajelemalla.
Viehättävästä (?) brittiaksentistaan huolimatta Emilyllä oli yksi vika: se oli aivan liian hidas, josta johtuen risteyksissä piti olla erityisen tarkkana. Niinpä Brysselin kylttien jo löydyttyä Emily ohjasikin meidät vahingossa pienelle kiertoajelulle Antwerpenin esikaupunkialueille. Eipä siinä mitään, reitti takaisin moottoritielle löytyi ja oli ihan kiva katsella vähän Antwerpenia. Vanha keskusta jäi valitettavasti kuitenkin näkemättä.
Taukojen ja Antwerpen-kierroksen takia olimme perillä vasta puoli yhdentoista aikoihin, ja melkoisen rättiväsyneitä kaikki kolme, koska takana oli varsin pitkä päivä. Kuka tahansa, joka tuntee slaavilaisen vieraanvaraisuuden varmasti ymmärtää, että nukkumaanmeno ei tullut vielä kysymykseenkään. ”Tulkaa sisälle juomaan edes lasilliset vettä!”, kutsui Evan veli Pavlo, ja sohvalle päästyämme alkoi kaivaa kaapeista esiin kaikkea mahdollista nestemäistä Evianista oluen kautta Jägermeisteriin. Pian jokaisella oli kädessä lasi tai kaksi. Erehdyin juomaan suuren vesilasini tyhjäksi melko nopeasti, jolloin Eva kantoi minulle kaikista estelyistäni huolimatta välittömästi uuden. Loppuillan siemailin vettäni hyvin hitaasti (pelkäsin saavani tätä vauhtia vesipöhön) ja yritin piilotella jo tyhjää Jägermeister-lasiani. Jack Danielsista sain kieltäydyttyä vain vaivoin. Hauskaa kyllä oli! Paikalla oli myös Pavlon vaimo Jana, joka työskentelee sihteerinä jossain EU:n elimistä, sekä lakimies-Tomas, joka päivisin kääntää EU:n lakitekstejä ja iltaisin muuttuu muusikoksi. Simon, 1,5v, oli tietenkin nukkumassa. Puhetta, naurua ja juomista riitti muutaman tunnin ajan, kunnes minut ja Daniel vihdoin saatettiin n.viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalle asunnolle. Pääsimme nukkumaan vasta, kun Pavlo oli useaan kertaan esitellyt meille asunnon ja kaiken, mitä saisimme käyttää. Oli jopa laittanut meille mukaan aamiaiseksi patonkia, voita, kinkkua, cornflakeseja ja maitoa!
Lauantaiaamuna Pavlo ja Eva tulivat hakemaan meitä yhdentoista aikoihin. Pavlo saattoi meidät metrolle, esitteli matkalla olevia EU-rakennuksia ja osti vielä meille estelyistämme huolimatta ryhmäpäivälipunkin. Aloitimme Bryssel-kierroksemme Atomiumista ja Mini Europa Parkista, johon on koottu hienoimmat nähtävyydet jokaisesta EU-maasta, sekä muuta EU-tietoa. Valitettavasti sää oli kylmä ja tuulinen, eikä paikka kyllä ollut minusta ihan hintansa arvoinen, varsinkin kun EU:n toimintaa esittelevä näyttely oli paikoin vanhentunut ja muutenkin monet asiat oli vähän sieltä tännepäin. Erityisesti vessat oli epäsiistit. Suomea näyttelyssä edusti muuten Olavinlinna!
Atomium.
Tutulta näyttää!
Mutta mitä ihmettä?! Tämän mukaan raja on suomeksi "moalti roi"?!
Pavlo oli suositellut meille käyntikohteeksi Koekelbergin basilikaa, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Kirkko ei ole kuin n.sata vuotta vanha (tai jos valmistumisesta lasketaan, niin vielä paljon nuorempi), mutta maailman viidenneksi suurin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen jo kokonsa vuoksi. Kiipesimme myös kupoliin katselemaan näköalaa Brysseliin. Normaalisti käytössä oleva hissi on suljettuna remontin vuoksi, mutta kolmensadan portaan kapuaminen sujui yllättävän kivuttomasti.
Alkoi olla jo illallisaika, joten suuntasimme Brysselin keskustaan, jonka jätimme tarkoituksella viimeiseksi, koska olimme kaikki nähneet sen jo aiemmin ja koska se olisi paljon idyllisempi lauantai-iltana. Simpukka-aika on nyt parhaimmillaan, joten Brysselissä kun ollaan, piti niitä tietysti maistaa. Jaoimme kolmestaan yhden annoksen, ja se kyllä riitti loistavasti. Eva oli syönyt simpukoita kerran tai pari aikaisemmin, Daniel useinkin (merenelävät ovat hänen herkkuaan), mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Suhtauduin ensin ideaan vähän nihkeästi, koska simpukathan käytännössä keitetään elävältä kuten ravutkin. Evan puolustus oli, että jossain vaiheessahan liha tapetaan aina kuitenkin, joten on ihan sama tehdäänkö se ennemmin vai myöhemmin, mikä on kyllä hyvä argumentti. Ei tosin aivan vakuuttanut minua, koska en jotenkin tykkää siitä, että simpukat ovat niin kauan poissa luonnollisesta elinympäristöstään (kaupassa, jääkaapissa...) ennenkuin kuolevat kattilassa. No, mutta kyllähän sitä nyt kuitenkin oli kokeiltava, että tietäisi mitä se kaikki haloo simpukoiden ympärillä on. Olin juuri lukenut muutamaa päivää aiemmin tämän artikkelin, joten jotain pohjatietoa sentään oli. Täytyy sanoa, että ainakaan tuo klassinen simpukat a la mariniere ei minua vakuuttanut. Maku oli aika kalainen, mutta ei sellainen hyvä kalainen, vaan enemmän sellainen mitäänsanomattoman kalainen, ja suutuntumahan nyt on vähän epämääräisen ällö. Uusi maku tosin vaatii aina totuttelua, ja loppua kohti kokemus parani hiukan, mutten silti ihan ymmärrä mikä se simpukoiden hienous on. Ruokailun biologinen kohokohta oli simpukka, joka oli valtava ja täytti kuorensa kokonaan – ehkä se ei ollut kiehunut tarpeeksi? Näytti kuitenkin pelottavan samalta kuin elävät lajitoverinsa, joten sekä minä että Eva tyydyimme tutkiskelemaan yksilöä kauhunsekaisella mielenkiinnolla. Daniel ei ollut yhtä herkkävatsainen, vaan pisti kyseisen yksilön muitta mutkitta poskeensa.
Simpukka-annos.
Jäljellä enää kuoret.
Vatsa täynnä simpukoita (miten kukaan muka pystyy syömään sen kattilallisen yksin?) lähdimme käveleskelemään Brysselin katuja ja kujia. Jälkiruuaksi piti tietysti saada vohveleita, joiden syömisen minä ja Eva olimme aloittaneet jo matkalla basilikaan. Nyt ostimme ihanat paksut ja sokeriset vohvelit tuoreiden mansikoiden (lokakuussa?!) ja suklaakastikkeen kera. Kävelimme vohveleita syöden Grand Placelle, joka on kyllä upea, mutta ensimmäisten minuuttien ajan pystyimme keskittymään lähinnä herkullisiin vohveleihimme:
Eva: Tämä on niin hyvää... No niin, tässä on nyt tämä Grand Place, tuo on se raatihuone ja nämä on niitä kiltojen rakennuksia.
Sirje (joka on syönyt suurimman osan mansikoista vohvelin päältä ensin): Herrajumala, tämä vohveli on käsittämättömän hyvää ILMANKIN näitä täytteitä!
Daniel: Ei Sirje, nyt piti keskittyä rakennuksiin eikä vohveliin....Mutta täytyy myöntää, että minullakin on kyllä vaikeuksia huomata rakennuksia tällä hetkellä!
Vaikka Brysseliä muuten haukutaan tylsäksi jne, niin Grand Place on kyllä ehdottomasti maailman kauneimpia aukioita. Kävelimme sitten vielä Manneken Pisille, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta edelliselläkään kerralla. Manneken Pisiä vastapäätä oli kuitenkin Leonidasin suklaaliike, joten päätimme että vohvelin päälle olisi hyvä nyt maistella vielä kuuluisaa belgialaista suklaata. Valitsin kolme tryffeliä, joista parhaaksi osoittautui yllättäen ananaskreemitäytteinen valkosuklaa.
Seuraavaksi menimme vielä tanskalaispubiin oluelle. Eva ja Daniel joivat kuuluisaa Kwakia, minä säästyin oluelta, koska pöydässä sattui olemaan Carlsbergin Somersby-omenasiiderin mainos (oli yhtäaikaa oudon sokerista ja kirpeän omenaista). Itseasiassa koko lauantain kävimme pientä kiistaa siitä, pitäisikö minun juoda olutta vai ei: Daniel ja Eva väittivät, että Brysselissä täytyy ehdottomasti juoda olutta, ja minä yritin selittää, että saan kyllä alas ihan minkä tahansa muun alkoholijuoman, juon vaikka kossua raakana, mutta en kertakaikkiaan pysty saamaan alas kokonaista olutta sen karvaan maun takia. Maistoin Kwakia Evalta, ja minusta se oli yhtä pahaa kuin muutkin oluet. (Älkääkä nyt sanoko, että minun olisi pitänyt kokeilla kirsikkaista Kriekiä, koska olen juonut vastaavaa Singaporessa ja pahaa se oli sekin!)
Loppuillaksi oli vielä ohjelmassa Tomasin bändin konsertti yhdessä saksalaispubissa, jossa oli juuri meneillään jonkun saksalaisen nelikymppiset, mutta jonne pääsimme sisään suhteilla (Pavloon ja Tomasiin). Bongasin seinältä mainoksen Federweisserista, jonka jotkut saattavat muistaa viime vuoden seikkailuistani Wienissä nimellä Sturm. Sturmzeit ist’s, joten olin erittäin ilahtunut että pääsin palaamaan vanhan tuttavuuden pariin (ja vältyin jälleen oluelta)!
Minä, Pavlo ja Daniel saksalaispubissa.
Tomasin bändi oli hyvä, ja yleisö innostui erityisesti tanssimaan vanhojen klassikoiden tahtiin. Siinä me sitten twistattiin suurimmaksi osaksi itseämme parikymmentä vuotta vanhemmista EU-virkamiehistä, diplomaateista ja muista expateista koostuvan joukon keskellä! Eva oli positiivisesti ilahtunut viisikymppisten biletyksestä, minä vastasin että mun vanhemmat olisi ensimmäisinä twistaamassa, varsinkin jos iskä olisi eka juonut muutaman cuba libren. Puolenyön aikoihin bändi lopetti ja me lähdimme nukkumaan, takana oli taas pitkä päivä.
Sunnuntaiaamuna kävimme kävelemässä läpi EU-korttelin EU-rakennukset, koska ne olivat aivan yöpaikkojemme vieressä. Kierros oli erityisen opettavainen Danielille, jolle olimme pitäneet oppituntia EU:sta jo menomatkalla autossa. Lounaaksi söimme herkullista kananrintaa, perunoita ja kotitekoista tsatsikia Evan veljen luona, jossa vietimme vielä pari tuntia jutellen ja pikku-Simonin kanssa leikkien. Simonin lempileluja tällä hetkellä olivat jostain syystä lattialasta ja pieni harja, joilla hän siivoili ympäri asuntoa innokkaasti. Kun Daniel yritti saada poikaa pelaamaan jalkapalloa pienellä pallolla, vilkaisi Simon tätä vain kummastuneena ja palasi sitten harjaamaan lattiaa huolellisesti. Simon osasi jopa ottaa tuolilta siihen jääneen pyyhkeen ja yritti kovasti kietoa sitä lattialastan ympärille. Onnittelimme Janaa onnistuneesta kasvatuksesta, mutta hän myönsi, että Simonin on kyllä täytynyt nähdä jonkun pesevän lattiaa päiväkodissa.
Neljältä lähdimme sitten jälleen kohti kotia. Autossa syntyi aika mielenkiintoisia keskusteluja mm. avoliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden asemasta, joten aika kului nopeasti. Mutta matkammepa ei ollutkaan vielä ohi, kiitos Emilyn, joka hidasteli Düsseldorfin kohdalla. Tämän seurauksena löysimme itsemme Düsseldorfin laitakaupungilta, jossa pysähdyimme huoltoasemalla käydäksemme vessassa. Käytiin suunnilleen seuraavanlainen keskustelu:
Eva: Olen kuullut, että Düsseldorfin keskusta on tosi kiva.
Sirje: Niin minäkin. Haluaisin käydä siellä. Itseasiassa voitaisiin käydä yhdessä!
Eva: Niin, mennään vaan!
Daniel: Ai siis...Tarkoititteko että nyt?!
No itseasiassa minä ainakaan en tarkoittanut, mutta mikäs siinä, kun kerran oltiin valmiiksi lähellä. Ajettiin auto parkkiin vanhankaupungin viereen, otettiin Evan veljen mukaan pakkaamat eväsvoileivät mukaan ja lähdettiin katselemaan Düsseldorfia. Käveltiin ympäriinsä ja istuttiin Reinin rannalle syömään. Jälkiruuaksi ostettiin vielä Evan kanssa mansikkahillovohveli puoliksi. Kiva paikka, onpahan sekin nähty nyt päällisin puolin! Oli ehdottomasti täydellinen päätös roadtripillemme, kiittelimme Emilyä siitä loppumatkan.
Illallinen Reinin rannalla. Ai miten niin näyttää siltä, että on kylmä? Sää ei todellakaan suosinut matkaa, paleltiin varsinkin lauantaina varsin yhtäjaksoisesti!
Moottoritien viimeisillä pätkillä Daniel sai pikku-Citroenimme kulkemaan jopa 190km/h. Täytyy tosin sanoa, että takapenkillä ainakin huomasi, että kun vauhti nousi yli 170km/h, kulki auto selvästi epävakaammin, silleen lievästi seilaten, joten pitkään ei tuollaisia nopeuksia pidetty. Jäi kyllä mietittyttämään, kuinka kovaa kulki se auto, joka veti meistä tuossa 190km/h vauhdissakin hurahtamalla ohi. Perillä oltiin puoli yhdentoista aikoihin.
Mutta täytyy sanoa, että oli kyllä mahtava viikonloppu! Evan veljen perheen vieraanvaraisuus ylitti kaikki rajat, kun meille huolehdittiin ihan kaikki valmiiksi. Osaksi kyse on tietysti siitä, että Eva (kuten minäkin) on perheen vauva, joten isoveljen on vaikea muistaa, ettei hän ole enää 12-vuotias. Tähän kun lisää vielä slaavilaisen vieraanvaraisuuden, niin huhhuh. Mitään meiltä ei puuttunut ja Pavlo olisi maksanut dieselinkin paluumatkalle, mutta siitä sentään saimme kieltäydyttyä. Ei tällainen illanistuminen ja vieraanvaraisuus minulle kyllä sinänsä vieras ilmiö ole. Minun oli selvästi helpompi olla vastaanottavalla puolella kuin Danielin, kun kaikuja samanlaisesta kulttuuriperinnöstä kuin slovakialaisilla on selvästi nähtävillä omassa äidissäni! Mutta wow, viikonlopun aikana tuli siis nähtyä Brysselin nähtävyydet, syötyä niin simpukoita, vohveleita kuin suklaatakin, biletettyä diplomaattiseurassa ja vielä piipahdettua Düseldorfissakin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)