Hannover ja harjoittelu Rengasfirmassa olivat hienoja kokemuksia. Pääsin tutustumaan saksalaiseen elämänmenoon, suureen kansainväliseen yritykseen ja HR:n. Sain viettää aikaa Marin perheen kanssa, ja kolusin ahkerasti läpi Pohjois-Saksan kaupunkeja.
Hannoverista palattua elämä lähtikin viemään yllättävän kovaa vauhtia. Miten kotiinpaluun jälkeen kävikään, siitä voitte lukea lisää uudesta blogistani, Ookkonää Oulusta?
tiistai 26. tammikuuta 2010
Viimeiset viikot Hannoverissa
Palatessani Suomesta sain yllätyksekseni huomata, että Hannoverista joululomalle lähtiessäni alkanut luminen talvisää jatkui: kaupungissa oli lunta ja pakkasta! Eniten 25 vuoteen, kertoivat paikalliset. Minullehan tämä sopi, koska olin jo lopen kyllästynyt Pohjois-Saksan aina märkään ja tuuliseen säähän. Hannover päätti ilmeisesti näyttää minulle ennen lopullista lähtöäni vielä parhaat puolensa.
Saran pikkusisko Miia syntyi sitten 30.12., ja minua olisi tietysti kovasti houkutellut mennä kylään heti kun mahdollista, mutta maltoin mieleni ja odotin seuraavaan viikonloppuun. Sitä ennen torstaina aloitti töissä seuraajani Ioana, jonka kanssa tulin toimeen erinomaisesti. Ioana ei ole CEMS-opiskelija, mutta muistuttaa minua kovasti kaikista CEMS-tuttavistani, koska on erittäin ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, ja vaikka on kotoisin Romaniasta, on opiskellut niin Bremenissä, Milanossa kuin Alankomaissakin. Lisäksi koska Ioana on kotoisin vuoristoisesta Transilvaniasta, hän oli kanssani täysin samaa mieltä Pohjois-Saksan ilmastosta ja saksalaisten kyvyttömyydestä tulla toimeen lumen kanssa. ”Romania ei ole kovin kehittynyt maa, mutta jos mekin saamme lumet aurattua, niin miksi se on niin vaikeaa saksalaisille?!”, Ioana valitti.
Ja tosiaan, ainakin Hannoverissa ihmiset olivat ihan ihmeissään lumen kanssa. Keskustan kävelykatuja ja jalkakäytäviä ei juuri aurattu, vaan sen sijaan niille kaadettiin säkkikaupalla suolaa. Tästä seurauksena oli käsittämättömän liukas suolan sekainen sohjolumi, joka värjäsi kengät harmaiksi. Ja todellakin muuten liukas, en ole varmaan liukastellut niin paljon koko elämäni aikana Suomessa. Olisivat sitten jättäneet vaikka lumen kokonaan silleen, niin se olisi pian pakkautunut pitäväksi, mutta ei... Hiekoitusyrityksetkin oli aika heikkoja.
Toisin kuin vaalealla isosiskollaan, Miialla on jo nyt paksu tumma tukka. Pikkuinen vie tietysti kaikkien huomion, minkä kyllä sitten huomaa niin Saran kuin Tommy-kissan käytöksessakin. Huomiohakuisuuteen olenkin kyllä tottunut jo Aikun ja Jennin luona, jossa Empun ja Kassun synnyttyä on saanut varautua siihen, että noin kymmenen sekunnin sisään sohvalle istuutumisesta on syliin kiipeilemässä kaksi pikkutyttöä ja yksi kissa, ja arempi kissakin norkoilee jossain lähistöllä.
Syntymäpäivääni vietin siis Marin luona. Mitään kovin erikoista ei tehty, mitä nyt syötiin edellisenä päivänä itsetehtyjä hampurilaisia ja sunnuntaina oli tarjolla iltapäiväteen kanssa munkkeja ja donitseja. Tarkoitus onkin sitten juhlia vähän suuremmin Oulussa yhdessä Tapanin kanssa. Maanantaina tosin sain sitten vielä töissä kukkia. Saksassa aikuisetkin synttärit onkin selvästi isompi juttu kuin Suomessa, eikä onnea saa toivottaa etukäteen, koska se tuo huonoa onnea!
Keskiviikkona tarjoilin viimeisen päiväni kunniaksi työkavereille suomalaista suklaata ja salmiakkia, ja sain tiimiltä lahjaksi pyyhkeen (”Että voit sitten saunoa siellä Suomessa!”) ja laadukkaan kynän. Illalla mentiin vielä Ioanan, Birten, Antjen ja tämän kämppiksen kanssa mun jäähyväisdrinkeille Bar Celonaan. Kauan ei tietenkään voitu olla, kun toisilla oli vielä seuraavana päivänä töitä, mutta kivaa oli silti!
Torstaina kävin ilmoittamassa kaupunginosatoimistossa muuttavani ulkomaille, pakkasin ja tein viimeisiä ostoksia. Perjantaina siivosin ja lähdin jo päivällä Hampuriin. Pelkäsin hetken saksalaisten ottaneen jo mallia VR:n toiminnasa, kun kesken matkaa tuli kuulutus, että ”Ajetaan nyt Lüneburgiin asti ja katsotaan sitten miten siitä eteenpäin!”, mutta päästiin kuitenkin lopulta jostakin raideviasta huolimatta Hampuriin vain 10 min myöhässä.
Eri maissa asuminen ja uusien ihmisten tapaaminen on kyllä hienoa, mutta lähdön jälkeen on ehdottomasti kaksi hetkeä, jolloin kadun sitä eniten: 1. jättäessäni hyvästejä kaikille uusille ystäville ja tuttaville ja 2. raahatessani jälleen kerran kakskytkiloista hemmetin isoa matkalaukkua milloin millekin metroasemalle tai bussipysäkille toivoen samalla, että se ei oikeasti paina viittäkymmentä kiloa, vaikka siltä tuntuu. Onneksi erityisesti Saksassa paikalliset miehet ovat useampaan otteeseen kunnostautuneet tarjoamalla minulle apuaan portaissa tai laukkua nostellessa.
Viimeisenkin Saksan viikonloppuni kulutin nauttimalla Marin, Sebastianin, Saran ja Miian seurasta. Löhöttiin sohvalla, katsottiin telkkaria, syötiin itsetehtyä pizzaa, käytiin vähän shoppailemassa läheisessä ostoskeskuksessa jne. Sunnuntaina iltapäivällä oli sitten viimein aika lähteä. Onneksi Marin perhe on tulossa juhannukseksi Suomeen, niin ei hyvästitkään tuntuneet niin pahoilta.
Air Berlin oli muuttanut aiemman suoran Hampuri-Helsinki –lentoni välilaskulliseksi, joten ensin oli lennettävä pikkuisella Bombardierilla Düsseldorfiin. Muuten ihan ok, mutta ääni oli kyllä varsinkin nousussa kauhean kova. Düsseldorfissa oli 45 minuutin vaihtoaika, joka riitti erinomaisesti. Helsinki-Vantaalla koin laukun suhteen positiivisen yllätyksen. Hihnalle alkoi ensin tulla kaksi tuntia myöhässä olevia laukkuja Teneriffalta, joten mietin jo kauhuissani, kuinka kauan oikein joutuisinkaan seisomaan odottamassa. Siinä samassa bongasin kuitenkin oman laukkuni joukosta. Ikinä en ole ennen saanut Helsinki-Vantaalla laukkuani yhtä nopeasti! Jenni oli kiltti ja haki minut lentokentältä. Olin muuten onnistunut pakkaamisessa lopulta hyvin: laukku painoi 19,6 kiloa!
Aikataulu oli kieltämättä Suomeen palatessa tällä kertaa tavanomaista tiukempi, koska heti maanantaiaamuna minun piti lähteä pendolinolla Ouluun työhaastatteluun. Yöunet jäi kyllä vähän lyhyiksi... Mutta mitä sitten tapahtuikaan, siitä lisää vähän myöhemmin!
Saran pikkusisko Miia syntyi sitten 30.12., ja minua olisi tietysti kovasti houkutellut mennä kylään heti kun mahdollista, mutta maltoin mieleni ja odotin seuraavaan viikonloppuun. Sitä ennen torstaina aloitti töissä seuraajani Ioana, jonka kanssa tulin toimeen erinomaisesti. Ioana ei ole CEMS-opiskelija, mutta muistuttaa minua kovasti kaikista CEMS-tuttavistani, koska on erittäin ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, ja vaikka on kotoisin Romaniasta, on opiskellut niin Bremenissä, Milanossa kuin Alankomaissakin. Lisäksi koska Ioana on kotoisin vuoristoisesta Transilvaniasta, hän oli kanssani täysin samaa mieltä Pohjois-Saksan ilmastosta ja saksalaisten kyvyttömyydestä tulla toimeen lumen kanssa. ”Romania ei ole kovin kehittynyt maa, mutta jos mekin saamme lumet aurattua, niin miksi se on niin vaikeaa saksalaisille?!”, Ioana valitti.
Ja tosiaan, ainakin Hannoverissa ihmiset olivat ihan ihmeissään lumen kanssa. Keskustan kävelykatuja ja jalkakäytäviä ei juuri aurattu, vaan sen sijaan niille kaadettiin säkkikaupalla suolaa. Tästä seurauksena oli käsittämättömän liukas suolan sekainen sohjolumi, joka värjäsi kengät harmaiksi. Ja todellakin muuten liukas, en ole varmaan liukastellut niin paljon koko elämäni aikana Suomessa. Olisivat sitten jättäneet vaikka lumen kokonaan silleen, niin se olisi pian pakkautunut pitäväksi, mutta ei... Hiekoitusyrityksetkin oli aika heikkoja.
Toisin kuin vaalealla isosiskollaan, Miialla on jo nyt paksu tumma tukka. Pikkuinen vie tietysti kaikkien huomion, minkä kyllä sitten huomaa niin Saran kuin Tommy-kissan käytöksessakin. Huomiohakuisuuteen olenkin kyllä tottunut jo Aikun ja Jennin luona, jossa Empun ja Kassun synnyttyä on saanut varautua siihen, että noin kymmenen sekunnin sisään sohvalle istuutumisesta on syliin kiipeilemässä kaksi pikkutyttöä ja yksi kissa, ja arempi kissakin norkoilee jossain lähistöllä.
Syntymäpäivääni vietin siis Marin luona. Mitään kovin erikoista ei tehty, mitä nyt syötiin edellisenä päivänä itsetehtyjä hampurilaisia ja sunnuntaina oli tarjolla iltapäiväteen kanssa munkkeja ja donitseja. Tarkoitus onkin sitten juhlia vähän suuremmin Oulussa yhdessä Tapanin kanssa. Maanantaina tosin sain sitten vielä töissä kukkia. Saksassa aikuisetkin synttärit onkin selvästi isompi juttu kuin Suomessa, eikä onnea saa toivottaa etukäteen, koska se tuo huonoa onnea!
Keskiviikkona tarjoilin viimeisen päiväni kunniaksi työkavereille suomalaista suklaata ja salmiakkia, ja sain tiimiltä lahjaksi pyyhkeen (”Että voit sitten saunoa siellä Suomessa!”) ja laadukkaan kynän. Illalla mentiin vielä Ioanan, Birten, Antjen ja tämän kämppiksen kanssa mun jäähyväisdrinkeille Bar Celonaan. Kauan ei tietenkään voitu olla, kun toisilla oli vielä seuraavana päivänä töitä, mutta kivaa oli silti!
Torstaina kävin ilmoittamassa kaupunginosatoimistossa muuttavani ulkomaille, pakkasin ja tein viimeisiä ostoksia. Perjantaina siivosin ja lähdin jo päivällä Hampuriin. Pelkäsin hetken saksalaisten ottaneen jo mallia VR:n toiminnasa, kun kesken matkaa tuli kuulutus, että ”Ajetaan nyt Lüneburgiin asti ja katsotaan sitten miten siitä eteenpäin!”, mutta päästiin kuitenkin lopulta jostakin raideviasta huolimatta Hampuriin vain 10 min myöhässä.
Eri maissa asuminen ja uusien ihmisten tapaaminen on kyllä hienoa, mutta lähdön jälkeen on ehdottomasti kaksi hetkeä, jolloin kadun sitä eniten: 1. jättäessäni hyvästejä kaikille uusille ystäville ja tuttaville ja 2. raahatessani jälleen kerran kakskytkiloista hemmetin isoa matkalaukkua milloin millekin metroasemalle tai bussipysäkille toivoen samalla, että se ei oikeasti paina viittäkymmentä kiloa, vaikka siltä tuntuu. Onneksi erityisesti Saksassa paikalliset miehet ovat useampaan otteeseen kunnostautuneet tarjoamalla minulle apuaan portaissa tai laukkua nostellessa.
Viimeisenkin Saksan viikonloppuni kulutin nauttimalla Marin, Sebastianin, Saran ja Miian seurasta. Löhöttiin sohvalla, katsottiin telkkaria, syötiin itsetehtyä pizzaa, käytiin vähän shoppailemassa läheisessä ostoskeskuksessa jne. Sunnuntaina iltapäivällä oli sitten viimein aika lähteä. Onneksi Marin perhe on tulossa juhannukseksi Suomeen, niin ei hyvästitkään tuntuneet niin pahoilta.
Air Berlin oli muuttanut aiemman suoran Hampuri-Helsinki –lentoni välilaskulliseksi, joten ensin oli lennettävä pikkuisella Bombardierilla Düsseldorfiin. Muuten ihan ok, mutta ääni oli kyllä varsinkin nousussa kauhean kova. Düsseldorfissa oli 45 minuutin vaihtoaika, joka riitti erinomaisesti. Helsinki-Vantaalla koin laukun suhteen positiivisen yllätyksen. Hihnalle alkoi ensin tulla kaksi tuntia myöhässä olevia laukkuja Teneriffalta, joten mietin jo kauhuissani, kuinka kauan oikein joutuisinkaan seisomaan odottamassa. Siinä samassa bongasin kuitenkin oman laukkuni joukosta. Ikinä en ole ennen saanut Helsinki-Vantaalla laukkuani yhtä nopeasti! Jenni oli kiltti ja haki minut lentokentältä. Olin muuten onnistunut pakkaamisessa lopulta hyvin: laukku painoi 19,6 kiloa!
Aikataulu oli kieltämättä Suomeen palatessa tällä kertaa tavanomaista tiukempi, koska heti maanantaiaamuna minun piti lähteä pendolinolla Ouluun työhaastatteluun. Yöunet jäi kyllä vähän lyhyiksi... Mutta mitä sitten tapahtuikaan, siitä lisää vähän myöhemmin!
Joululoma
Viimeinen viikko ennen joululomaa oli kiireinen niin töissä kuin muutenkin. Yritin saada valmiiksi kaikki keskeneräiset asiani, että voisin tammikuussa keskittyä seuraavan harjoittelijan kouluttamiseen. Lisäksi oli hyvästeltävä muut ulkomaiset harjoittelijat, joista suurin osa lopetti ennen joulua. Oli siis niin Evan, Andreean kuin Danielinkin hyvästelytilaisuudet työaikana, että lisäksi Danielin lähtöillanvietto (käytiin syömässä pienellä porukalla tapaksia). Myös Rengasfirman joulujuhlat osuivat tuolle viikolle, ja vaikka ne tällä kertaa säästösyistä järjestettiinkin firman tiloissa, niin erittäin onnistuneet kyllä oli. Alkoholia tosin ei tietenkään ollut tarjolla, joka sitten mm. vähensi ihmisten tanssihaluja, mutta ruoka oli tosi hyvää ja koristelukin niin hieno, että olisi helposti voinut unohtaa olevansa työpaikalla.
Katharina ja Birte koristelevat lebkucheneita joulujuhlissa.
Joulujuhlatunnelmaa: vasemmalta Eva, Katharina, Andreea, minä ja Antje.
Viimeisen lomaa edeltävän työpäivän aamuna sain kokea yllätyksen: ulkona satoi lunta! Ja sitä satoikin sitten koko päivän. Oli kiva vetää 20kg painoista laukkua lumisohjossa metroasemalle... Aloitin joululoman viettämällä ensimmäisen yön Marin ja Sebastianin luona. Valitettavasti Saralle nousi korkea kuume ja aamulla tyttöparka alkoi oksennella. Yritin pysytellä kaukana, etten veisi tautia mukanani Aikun ja Jennin luo. Varovaisuus osoittautui turhaksi: saapuessani sain kuulla, että Emppu oli oksentanut edellisenä päivänä, ja seuraavien päivien aikana taudissa olivat sitten myös Nini ja Kassu. Sain muuten myös vähän tuntumaa jo näihin Finnairin matkatavaraongelmiin, koko kone nimittäin odotti laukkujaan tunnin verran Helsingissä...
Sunnuntaina kävin viemässä tavaroita Markkinatielle, ja Indin, Jennin äidin ja tämän miehen kanssa lasten kauneimmissa joululauluissa. Indi oli närkästynyt, kun Joulupuu on rakennettu –laulussa laulettiin ”kallis vapahtajamme” ja ”paras joululahjamme”, eikä ”kallis jouluvapamme”, kuten sanat hänen mielestään menivät. Maanantaina hoitelin asioita ja viimeisiä joululahjaostoksia kaupungilla. Erityisesti matkahuollossa ja kirjakaupassa oli aivan täyttä. Muuten nautin lasten ja kissojen seurasta. Ennenkuin muutin Helsinkiin kävin silloin tällöin Aikun ja Jennin luona yökylässä, mutta sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin. Nyt tytöt olivat innoissaan, kun olin taas yötä, ja vielä monta peräkkäin. Kinastelua aiheutui tietenkin siitä, kumman huoneessa minun pitäisi nukkua, joten nukuin sitten vuorotellen molempien huoneessa. Kissat tykkäs kanssa, kun oli taas joku jolta sai huomiota, erityisesti Pinkki pyrki syliin aina kun istuuduin. Emppu ja Kassu olivat tietysti kasvaneet, mutta erotin kyllä pojat edelleen ongelmitta. Jännä huomata, miten erilaiset luonteet pojilla on jo nyt: Emppu on iloinen ja nauravainen, Kassu vähän epäluuloisempi, mutta nopeampi oppimaan.
Pojat auttaa äitiä tyhjentämään astianpesukonetta.
Tiistaiaamuna herätessä mullakin oli sitten huono olo. Tietysti juuri sinä päivänä, kun pitää istua viis tuntia bussissa... Päivällä olo onneksi vähän parani, ja selvisin bussimatkastakin kunnialla, enkä oksentanut kertaakaan. En kyllä myöskään syönyt mitään ennenkuin sitten illalla kotona vähän kanaa ja riisiä ja äidin tekemää mustikkakeittoa. Sattui vielä hyvin, että bussissa kurjana kotiinpääsyä odotellessani mietin, että pitäisi olla äidin mustikkakeittoa niinkuin aina lapsena, kun oli vatsatauti. Kotona sitten äiti olikin leipomassa jouluksi Tapanille mustikkarättänöitä (Tapanin suurinta herkkua, ja mun vanhemmathan tunnetusti aina hemmottelee Tapanin pilalle) ja teki minulle loppumustikoista keiton!
Keskiviikko kului tietysti siivotessa, ja alkuilta jännättiin, milloin Tapani pääsee perille. Lumisateen takiahan VR oli ihan sekaisin, ja Tapani onnistui kyllä pääsemään kunnialla Pieksämäellä junabussiin, mutta sitten bussi joutui ensin odottamaan kahdesti jumiin jääneen rekan takana ja putosi sitten lopulta rekkaa kiertäessään itsekin penkkaan. Tapani oli sitten lopulta perillä 1h20 min myöhässä. Aatonaattona saapuivat myös Hyde ja Pasi lasten kanssa. Sitten saunottiin, ja ehdittiin myös koristella kuusi ennen nukkumaankäyntiä.
Aattona heräsin aikaisin, ja kömmin yläkertaan, jossa iskä oli tietysti jo keittämässä puuroa ja Jaanika katselemassa lastenohjelmia. Aamupäivä oli paljon rennompi, kun kuusi koristeltiin jo aatonaattona, joten mä ehdotan samaa tapaa jatkossakin. Lepäiltiin ja valmistauduttiin iltaan, ulkoiltiinkin vähän. Huvitti kyllä hiukkasen, kun Lumiukkoa oli telkkarin ääressä katsomassa minä, äiti ja Tapani, lapset katsoivat samaan aikaan toisesta telkkarista jotain muuta. Pukki tuli viideltä, mikä oli hyvä päätös, koska oli helpompi keskittyä ruokailuun myöhemmin, kun lapset eivät olleet enää kuin tulisilla hiilillä. Sain ihania lahjoja: hyviä kirjoja, korun, suklaata, etsimäni toalettilaukun jne. Lapset sai Nintendo DS:t, joista Tapani oli kovin kateellinen.
Vieraat lähti joulupäivänä, joten meillä oli sitten pari päivää aikaa rentoutua, kuunnella joululauluja, lukea kirjoja ja syödä herkkuja. Pelattiin jopa kaikki neljä yhdessä yhtä vanhaa seurapeliä! Sunnuntaina ajelimme sitten Tapanin kanssa Alavudelle. Ajokeli oli aika pöllyävä, mutta perille selvittiin ongelmitta.
Alavudella Tapani työskenteli päivät terveyskeskuksessa, minä taas lepäilin, kävin Keskisellä ja olin anopin hemmoteltavana. Uusivuosi vietettiin aika kesysti anopin kanssa kolmestaan juustojen ja viinin kera, kun Tapani oli vähän kipeänä.
Lauantaina ajeltiin Helsinkiin, Tapani ehti vihdoin nähdä pitkästä aikaa Emppua ja Kassua, ja sunnuntaina lähdin sitten takaisin Hannoveriin, Tapani matkusti vielä viikoksi takaisin Alavudelle. Kokonaisuutena täytyy sanoa, että oli oikein kiva joulu. Sain viettää aikaa perheen ja Tapanin kanssa, ja sääkin suosi, siis siinä mielessä että ulkona oli koko loman ajan kylmää ja kaunista!
Katharina ja Birte koristelevat lebkucheneita joulujuhlissa.
Joulujuhlatunnelmaa: vasemmalta Eva, Katharina, Andreea, minä ja Antje.
Viimeisen lomaa edeltävän työpäivän aamuna sain kokea yllätyksen: ulkona satoi lunta! Ja sitä satoikin sitten koko päivän. Oli kiva vetää 20kg painoista laukkua lumisohjossa metroasemalle... Aloitin joululoman viettämällä ensimmäisen yön Marin ja Sebastianin luona. Valitettavasti Saralle nousi korkea kuume ja aamulla tyttöparka alkoi oksennella. Yritin pysytellä kaukana, etten veisi tautia mukanani Aikun ja Jennin luo. Varovaisuus osoittautui turhaksi: saapuessani sain kuulla, että Emppu oli oksentanut edellisenä päivänä, ja seuraavien päivien aikana taudissa olivat sitten myös Nini ja Kassu. Sain muuten myös vähän tuntumaa jo näihin Finnairin matkatavaraongelmiin, koko kone nimittäin odotti laukkujaan tunnin verran Helsingissä...
Sunnuntaina kävin viemässä tavaroita Markkinatielle, ja Indin, Jennin äidin ja tämän miehen kanssa lasten kauneimmissa joululauluissa. Indi oli närkästynyt, kun Joulupuu on rakennettu –laulussa laulettiin ”kallis vapahtajamme” ja ”paras joululahjamme”, eikä ”kallis jouluvapamme”, kuten sanat hänen mielestään menivät. Maanantaina hoitelin asioita ja viimeisiä joululahjaostoksia kaupungilla. Erityisesti matkahuollossa ja kirjakaupassa oli aivan täyttä. Muuten nautin lasten ja kissojen seurasta. Ennenkuin muutin Helsinkiin kävin silloin tällöin Aikun ja Jennin luona yökylässä, mutta sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin. Nyt tytöt olivat innoissaan, kun olin taas yötä, ja vielä monta peräkkäin. Kinastelua aiheutui tietenkin siitä, kumman huoneessa minun pitäisi nukkua, joten nukuin sitten vuorotellen molempien huoneessa. Kissat tykkäs kanssa, kun oli taas joku jolta sai huomiota, erityisesti Pinkki pyrki syliin aina kun istuuduin. Emppu ja Kassu olivat tietysti kasvaneet, mutta erotin kyllä pojat edelleen ongelmitta. Jännä huomata, miten erilaiset luonteet pojilla on jo nyt: Emppu on iloinen ja nauravainen, Kassu vähän epäluuloisempi, mutta nopeampi oppimaan.
Pojat auttaa äitiä tyhjentämään astianpesukonetta.
Tiistaiaamuna herätessä mullakin oli sitten huono olo. Tietysti juuri sinä päivänä, kun pitää istua viis tuntia bussissa... Päivällä olo onneksi vähän parani, ja selvisin bussimatkastakin kunnialla, enkä oksentanut kertaakaan. En kyllä myöskään syönyt mitään ennenkuin sitten illalla kotona vähän kanaa ja riisiä ja äidin tekemää mustikkakeittoa. Sattui vielä hyvin, että bussissa kurjana kotiinpääsyä odotellessani mietin, että pitäisi olla äidin mustikkakeittoa niinkuin aina lapsena, kun oli vatsatauti. Kotona sitten äiti olikin leipomassa jouluksi Tapanille mustikkarättänöitä (Tapanin suurinta herkkua, ja mun vanhemmathan tunnetusti aina hemmottelee Tapanin pilalle) ja teki minulle loppumustikoista keiton!
Keskiviikko kului tietysti siivotessa, ja alkuilta jännättiin, milloin Tapani pääsee perille. Lumisateen takiahan VR oli ihan sekaisin, ja Tapani onnistui kyllä pääsemään kunnialla Pieksämäellä junabussiin, mutta sitten bussi joutui ensin odottamaan kahdesti jumiin jääneen rekan takana ja putosi sitten lopulta rekkaa kiertäessään itsekin penkkaan. Tapani oli sitten lopulta perillä 1h20 min myöhässä. Aatonaattona saapuivat myös Hyde ja Pasi lasten kanssa. Sitten saunottiin, ja ehdittiin myös koristella kuusi ennen nukkumaankäyntiä.
Aattona heräsin aikaisin, ja kömmin yläkertaan, jossa iskä oli tietysti jo keittämässä puuroa ja Jaanika katselemassa lastenohjelmia. Aamupäivä oli paljon rennompi, kun kuusi koristeltiin jo aatonaattona, joten mä ehdotan samaa tapaa jatkossakin. Lepäiltiin ja valmistauduttiin iltaan, ulkoiltiinkin vähän. Huvitti kyllä hiukkasen, kun Lumiukkoa oli telkkarin ääressä katsomassa minä, äiti ja Tapani, lapset katsoivat samaan aikaan toisesta telkkarista jotain muuta. Pukki tuli viideltä, mikä oli hyvä päätös, koska oli helpompi keskittyä ruokailuun myöhemmin, kun lapset eivät olleet enää kuin tulisilla hiilillä. Sain ihania lahjoja: hyviä kirjoja, korun, suklaata, etsimäni toalettilaukun jne. Lapset sai Nintendo DS:t, joista Tapani oli kovin kateellinen.
Vieraat lähti joulupäivänä, joten meillä oli sitten pari päivää aikaa rentoutua, kuunnella joululauluja, lukea kirjoja ja syödä herkkuja. Pelattiin jopa kaikki neljä yhdessä yhtä vanhaa seurapeliä! Sunnuntaina ajelimme sitten Tapanin kanssa Alavudelle. Ajokeli oli aika pöllyävä, mutta perille selvittiin ongelmitta.
Alavudella Tapani työskenteli päivät terveyskeskuksessa, minä taas lepäilin, kävin Keskisellä ja olin anopin hemmoteltavana. Uusivuosi vietettiin aika kesysti anopin kanssa kolmestaan juustojen ja viinin kera, kun Tapani oli vähän kipeänä.
Lauantaina ajeltiin Helsinkiin, Tapani ehti vihdoin nähdä pitkästä aikaa Emppua ja Kassua, ja sunnuntaina lähdin sitten takaisin Hannoveriin, Tapani matkusti vielä viikoksi takaisin Alavudelle. Kokonaisuutena täytyy sanoa, että oli oikein kiva joulu. Sain viettää aikaa perheen ja Tapanin kanssa, ja sääkin suosi, siis siinä mielessä että ulkona oli koko loman ajan kylmää ja kaunista!
tiistai 19. tammikuuta 2010
Berliini
Olen käynyt Berliinissä kerran aikaisemmin, silloin kun olin reilaamassa Lotan kanssa, mutta pysähdys oli silloin aika lyhyt, enkä kaupungista enää juuri mitään muista, joten kiinnosti mennä katsomaan paikkaa uudestaan. Jo netistä nähtävyyksiä ja matkavinkkejä selaillessani huomasin kyllä, ettei yksi viikonloppu Berliinissä riitä mihinkään. Niinpä päätin tällä kertaa keskittyä minua eniten kiinnostaviin nähtävyyksiin, ja tulla joskus toiste sitten uudestaan katsomaan loput.
Viikkoa ennen joululoman alkamista lähdin siis perjantaina töistä suoraan rautatieasemalle ja junalla kohti Berliiniä. IC:llä matkaan menee vain pari tuntia. Olin varannut netistä etukäteen yöpymispaikaksi yhden hengen huoneen Hotel 4 Youth -nuorisohotellista (jonne nimestä huolimatta saa majoittua kuka vain) kahdeksi yöksi. Berliiniin saavuttua ensimmäinen ihmetys oli kaupungin uusi rautatieasema: se on valtava! Monta kerrosta laitureita ja kauppoja. Jotenkin onnistuin löytämään julkisen liikenteen lipputoimiston, jossa koinkin iloisen yllätyksen: n.17 euroa maksavan kahden vuorokauden lipun sijaan minun tarvitsi ostaa lauantaiksi ja sunnuntaiksi vain kertaliput ja ne olisivat sitten voimassa koko päivän! En tiedä, oliko tuo sitten jokin adventtiitarjous vai yleisempikin käytäntö viikonloppuisin.
Hotellin löysin aika helposti, ja se osoittautuikin olevan oikein kivalla alueella Prenzlauer Bergisssä keskellä ravintoloita, pikkuputiikkeja ja luomusupermarketteja. Alue toi mieleen Wienin laitakaupungit vuosisadan alun kerrostaloineen, raitiovaunuineen ja kadun yläpuolella kulkevine metrolinjoineen. Huoneeni oli pieni ja yksinkertainen mutta siisti, ja siihen kuului oma pieni kylpyhuone. Hotellihuoneen hintaan sisältyi muuten myös aamiainen, joka oli hintaan nähden erinomainen. Erityistä kiitosta annan luomukananmunista ja laajasta teevalikoimasta!
Hotellilta oli suoraa metrolinjaa vain muutama pysäkinväli Alexanderplatzille, jonne suuntasin seuraavaksi. Mulle tulee matkustellessa joskus sellainen haltioituneen onnellinen olo, kun saa nähdä asioita, ja sellainen iski kyllä taas tuijotellessa lukion Saksankirjoista tuttua tv-tornia ja ”Alexanderplatz”-tekstiä. Kiersin läpi aukiolla olevat pienet joulumarkkinat, kunnes löysin vähän matkan päästä toiset, suuremmat ja tivolimaiset. Perjantai-illan takia siellä oli tietenkin porukkaakin aika paljon. Loppuillan kulutin viereisessä Alexa-ostoskeskuksessa.
Lauantaiaamuna joku muu olisi varmaan suunnannut ensimmäiseksi katsomaan Brandenburgin porttia tai muurin jäännöksiä, mutta minä etsin sen sijaan Schloss Charlotteburgin ja syvennyin seuraavien tuntien ajaan barokkilinnan loistoon. Koska kaikki kuninkaalliset ovat tietysti sukua keskenään, löytyi linnasta koristeena myös Hannoverin hevosia: yksi Preussin kuningas Fredrik ensimmäisen vaimoista oli Hannoverin Sophia Charlotte, jonka mukaan linnakin nimettiin. Parhaiten minulle jäivät kuitenkin mieleen prinsessasiskokset Luise ja Frederika, jotka menivät naimisiin prinssiveljesten kanssa. Erityisesti Luisesta tuli aikansa muoti-ikoni. Olen monesti ihmetellyt, miksi empireajan muotokuvissa nuorilla naisilla on vähän hassunnäköisesti huivi kiedottuna pään ja kaulan ympärille, mutta selvisi nyt sekin: prinsessa Luisella oli jossain vaiheessa kaulassaan jonkinlainen kasvain, jonka hän peitti huivilla, josta tuli sitten tietysti trendikästä. (Noista kahdesta prinsessasta Frederikan elämä oli kyllä itseasiassa kiinnostavampi: kolme avioliittoa, joista viimeinen Hannoverin kuningas Ernst Augustin kanssa...)
Charlottenburgiin liittyy myös sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että Katariinan palatsissa ollut meripihkahuone oli alunperin Charlottenburgissa, josta se sitten lahjoitettiin Venäjälle.
Seuraavaksi suuntasin Kurfürstendammin ostoskadulle, jossa söin Karstadtin ravintolassa lounasta ja jälkiruuaksi valtavan palan ihanaa omena-pähkinäkakkua. Siis enkä nyt puhu mistään kahvikakusta, jonka taikinaan on sekoitettu muutama omenanpala ja vähän pähkinärouhetta, vaan sellaisesta, jossa on vaan ohut kuori ympärillä ja keskellä suunnilleen pelkkää omena-pähkinä-sokeri-maustemössöä. Ihanan jouluista! Joulutunnelma vain kasvoi, kun käydessäni katsomassa sisältäpäin muistomerkiksi jätettyä, sodassa tuhoutunutta Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskircheä sinne alkoi yhtäkkiä pyrkiä sisään lisää ja lisää ihmisiä. Syy: ulkona satoi räntää! Ihmiset yrittivät suojautua kuka mitenkin, mutta minä en voinut olla hymyilemättä leveästi, olihan tämä minulle talven ensimmäinen lunta muistuttava asia. Kohti KaDeWeta kävellessäni räntä sitten muuttuikin suuriksi tiskirättilumihiutaleiksi.
Kävin katselemassa KaDeWen läpi. Kiinnostavinta siellä oli ylimmän kerroksen gourmet-osaston lisäksi alakerran jouluosasto, jossa oli joulukoristeita kaikissa mahdollisissa väreissä ja muodoissa. Olisi tehnyt mieli ostaa jotain muistoksi, mutta suurin osa oli käsinpuhallettua lasia, enkä uskonut saavani niitä ehjänä perille Suomeen saakka. Pidin myös pienen lepotauon kirjaosaston nojatuoleissa.
Kävin katsastamassa myös Potsdamerplatzin, jonka uutta modernia ilmettä olen kuullut paljon kehuttavan. Sinne oli rakennettu jäädytetty mäki, josta sai maksua vastaan laskea alas kumirenkailla! Eikä tietenkään siis mistään lumesta, vaan niinku telineillä. Oli pakko jäädä hetkeksi katselemaan lasten ja nuorisonriemua. Harkitsin myös meneväni läheiseen englanninkieliseen leffateatteriin katsomaan jotain leffaa, mutta lähiaikoina ei ollut alkamassa mitään kivaa. Sen sijaan kävin taas kiertelemässä Alexaa, ja loppuillan vietin huoneessani katsoen telkkarista saksaksi dubattua versioita Love, Actually-leffasta.
Sunnuntaina oli vihdoin perinteisempien nähtävyyksien aika. Ensin tosin olin päättänyt viedä laukkuni säilytykseen rautatieasemalle. Sinne päästyäni seurasin ensin varmaan kilometritolkulla kylttejä säilytyslokeroiden luo, mutta sinne vihdoin päästyäni ne olivat tietysti kaikki täynnä! No, eikun taas se sama matka takaisin matkalaukkusäilytykseen, siis sinne missä on ihan ihmisiä vahtimassa niitä. Siellä huomasin heti, että 1. paikka oli muutaman kymmenen metrin päässä lähtöpisteestäni ja 2.siellä oli iso näyttö, jossa kerrottiin, että kaikki säilytyslokerot on täynnä... Säilytys maksoi tietysti viisi euroa, mutta ajattelin että ei voi mitään, en voi laukkua koko päivää ympäriinsäkään raahata.
Ensimmäiseksi menin katsomaan Topographie des Terrors-ulkoilmanäyttelyä natsiajasta. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta kylmä, joten kovin pitkäksi aikaa ei infokylttejä voinut jäädä lukemaan. Pakkanen kipristeli erityisesti varpaita. Ehdin kyllä kuitenkin hyvin katsoa näyttelyn läpi. Kävelin muurin jäännösten viertä Checkpoint Charlielle. Näitä kahta nähtävyyttä katsellessa ei voinut kyllä kuin ihmetellä, miten yksi kaupunki on voinut kokea niin paljon pahaa: ensin natsit ja sitten muuri... Checkpoint Charliella oli kyllä jäässä jo sitten kaikki muutkin ruumiinosat ja erityisesti sormet, kun piti ottaa valokuvia ilman hanskoja. En ole ollut niin jäässä vuosiin edes Suomessa! Onneksi vieressä oli kahvila, jonne menin lämmittelemään chilikaakaolla ja omenakakulla.
Lämmettyäni siirryin katselemaan Brandenburgin porttia, Unter den Lindeniä ja lähialueita. Käveleskelin ympäriinsä ja katselin, kunnes päädyin Museuminselnille asti. Olin aiemmin ajatellut, että jos iltapäivällä jää aikaa, eikä jonoa ole hirveästi, voisin käydä katsomassa sitä kuuluisaa Nefertitiä Neues Museumissa, mutta jono ulottui ulos asti. Hyvä vaan oikeastaan, koska museoihin tarvitsisi kuitenkin enemmän aikaa. Menen sitten seuraavalla kerralla!
Käveleskelin lähialueilla ja katselin tv-tornin juurella olevia joulumarkkinoita. Katselin läpi myös Alexanderplatzin ison Galeria Kaufhofin ja kävin kahvilassa teellä ja voileivällä. Sitten alkoikin olla aika mennä rautatieasemalle. Jalat olikin kyllä jo aika poikki kaikesta siitä kävelemisestä. Luulin ottavani laukun säilytyksestä ja meneväni odottamaan junaa, mutta toisin kävi, vielä oli pieni seikkailu edessä...
Matkatavarasäilytyksen edessä oli kaksi automaattia, joihin säilytys kuului maksaa. Kuittia vastaan sitten saisi laukkunsa. No, valitsin automaateista toisen, työnsin lappuni koneen sisään ja – mitään ei tapahdu! Kone ei reagoinut mitenkäään! Yritin kaikkea, painelin peruutusnappia, vaihdoin kieltä jne, mutta mitään ei ollut tehtävissä: kone oli yksinkertaisesti syönyt matkatavaralappuni! ”Voi ei...”, ajattelin, ”Miksi aina minä?!”. Sitten kävelin matkatavarasetien luo ja selitin saksaksi, että kone söi lapun. Toinen sedistä tuli katsomaan, paineli nappeja, eikä tietenkään mitään edelleekään tapahtunut. Onneksi paikalla sattui olemaan joku mies, jolle automaatti oli myös oikutellut, joten eivät ajatelleet minun heti huijaavan. Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin setä vei minut säilöön ja sanoi, että yritetään löytää. Ei siellä onneksi nyt niin paljon laukkuja ollut. Annoin tuntomerkit (kassi eikä matkalaukku, violetti, kukallinen), ja pienen kiertelyn jälkeen bongasinkin omani hyllyltä. Sanoin, että tarkistan vielä onko laukku varmasti minun, jolloin setä vasta tajusi että voisin huijata ja kysyi minulta, mitä sisällä on. Kuvailin lähinnä päällimmäisenä olevan kirjan ja se riitti onneksi. Sitten kysyin, miten on maksun laita, ja setä meni kysymään asiaa toiselta mieheltä. Vastaukseksi sain vain kädenheilautuksen, setä antoi kassini ja toivotti hymyillen hyvät illanjatkot. Sainpa siis lopulta ilmaisen säilytyksen, mutta kyllä siinä sen edestä saksantaitoja pitikin käyttää! Onneksi olin ollut asemalla ajoissa, ja paluumatka meni muuten normaalisti.
Berliini vaikutti tosi kivalta kaupungilta, ja toistekin on joskus mentävä, niin paljon jäi vielä näkemättä. Kaikki ne museot, kaupungin ulkopuolella sijaitseva Sanssoucin linna, ja nykyään museona toimiva entinen Itä-Saksan vankila, jossa oppaina toimivat entiset vangit! Onneksi Suomesta pääsee melko edullisesti Berliiniin ainakin Air Berlinillä. Kohtuuhintaista majoitustakin kaupungista tuntuu löytyvän melko helposti, yöpaikkaa netistä etsiessäni huomasin että esim Ku’Dammin lähellä on paljonkin halpoja/keskihintaisia hotelleja.
Loppuun tietysti vielä kuvia.
Schloss Charlottenburg
Ku'Damm ja Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche
Kaufhaus des Westens ja lumisade
Muurinpätkä
Checkpoint Charlie
Brandenburgin portti
Ja iskälle loppuun vielä kuva näyteikkunasta Unter den Lindenin varrelta
Viikkoa ennen joululoman alkamista lähdin siis perjantaina töistä suoraan rautatieasemalle ja junalla kohti Berliiniä. IC:llä matkaan menee vain pari tuntia. Olin varannut netistä etukäteen yöpymispaikaksi yhden hengen huoneen Hotel 4 Youth -nuorisohotellista (jonne nimestä huolimatta saa majoittua kuka vain) kahdeksi yöksi. Berliiniin saavuttua ensimmäinen ihmetys oli kaupungin uusi rautatieasema: se on valtava! Monta kerrosta laitureita ja kauppoja. Jotenkin onnistuin löytämään julkisen liikenteen lipputoimiston, jossa koinkin iloisen yllätyksen: n.17 euroa maksavan kahden vuorokauden lipun sijaan minun tarvitsi ostaa lauantaiksi ja sunnuntaiksi vain kertaliput ja ne olisivat sitten voimassa koko päivän! En tiedä, oliko tuo sitten jokin adventtiitarjous vai yleisempikin käytäntö viikonloppuisin.
Hotellin löysin aika helposti, ja se osoittautuikin olevan oikein kivalla alueella Prenzlauer Bergisssä keskellä ravintoloita, pikkuputiikkeja ja luomusupermarketteja. Alue toi mieleen Wienin laitakaupungit vuosisadan alun kerrostaloineen, raitiovaunuineen ja kadun yläpuolella kulkevine metrolinjoineen. Huoneeni oli pieni ja yksinkertainen mutta siisti, ja siihen kuului oma pieni kylpyhuone. Hotellihuoneen hintaan sisältyi muuten myös aamiainen, joka oli hintaan nähden erinomainen. Erityistä kiitosta annan luomukananmunista ja laajasta teevalikoimasta!
Hotellilta oli suoraa metrolinjaa vain muutama pysäkinväli Alexanderplatzille, jonne suuntasin seuraavaksi. Mulle tulee matkustellessa joskus sellainen haltioituneen onnellinen olo, kun saa nähdä asioita, ja sellainen iski kyllä taas tuijotellessa lukion Saksankirjoista tuttua tv-tornia ja ”Alexanderplatz”-tekstiä. Kiersin läpi aukiolla olevat pienet joulumarkkinat, kunnes löysin vähän matkan päästä toiset, suuremmat ja tivolimaiset. Perjantai-illan takia siellä oli tietenkin porukkaakin aika paljon. Loppuillan kulutin viereisessä Alexa-ostoskeskuksessa.
Lauantaiaamuna joku muu olisi varmaan suunnannut ensimmäiseksi katsomaan Brandenburgin porttia tai muurin jäännöksiä, mutta minä etsin sen sijaan Schloss Charlotteburgin ja syvennyin seuraavien tuntien ajaan barokkilinnan loistoon. Koska kaikki kuninkaalliset ovat tietysti sukua keskenään, löytyi linnasta koristeena myös Hannoverin hevosia: yksi Preussin kuningas Fredrik ensimmäisen vaimoista oli Hannoverin Sophia Charlotte, jonka mukaan linnakin nimettiin. Parhaiten minulle jäivät kuitenkin mieleen prinsessasiskokset Luise ja Frederika, jotka menivät naimisiin prinssiveljesten kanssa. Erityisesti Luisesta tuli aikansa muoti-ikoni. Olen monesti ihmetellyt, miksi empireajan muotokuvissa nuorilla naisilla on vähän hassunnäköisesti huivi kiedottuna pään ja kaulan ympärille, mutta selvisi nyt sekin: prinsessa Luisella oli jossain vaiheessa kaulassaan jonkinlainen kasvain, jonka hän peitti huivilla, josta tuli sitten tietysti trendikästä. (Noista kahdesta prinsessasta Frederikan elämä oli kyllä itseasiassa kiinnostavampi: kolme avioliittoa, joista viimeinen Hannoverin kuningas Ernst Augustin kanssa...)
Charlottenburgiin liittyy myös sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että Katariinan palatsissa ollut meripihkahuone oli alunperin Charlottenburgissa, josta se sitten lahjoitettiin Venäjälle.
Seuraavaksi suuntasin Kurfürstendammin ostoskadulle, jossa söin Karstadtin ravintolassa lounasta ja jälkiruuaksi valtavan palan ihanaa omena-pähkinäkakkua. Siis enkä nyt puhu mistään kahvikakusta, jonka taikinaan on sekoitettu muutama omenanpala ja vähän pähkinärouhetta, vaan sellaisesta, jossa on vaan ohut kuori ympärillä ja keskellä suunnilleen pelkkää omena-pähkinä-sokeri-maustemössöä. Ihanan jouluista! Joulutunnelma vain kasvoi, kun käydessäni katsomassa sisältäpäin muistomerkiksi jätettyä, sodassa tuhoutunutta Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskircheä sinne alkoi yhtäkkiä pyrkiä sisään lisää ja lisää ihmisiä. Syy: ulkona satoi räntää! Ihmiset yrittivät suojautua kuka mitenkin, mutta minä en voinut olla hymyilemättä leveästi, olihan tämä minulle talven ensimmäinen lunta muistuttava asia. Kohti KaDeWeta kävellessäni räntä sitten muuttuikin suuriksi tiskirättilumihiutaleiksi.
Kävin katselemassa KaDeWen läpi. Kiinnostavinta siellä oli ylimmän kerroksen gourmet-osaston lisäksi alakerran jouluosasto, jossa oli joulukoristeita kaikissa mahdollisissa väreissä ja muodoissa. Olisi tehnyt mieli ostaa jotain muistoksi, mutta suurin osa oli käsinpuhallettua lasia, enkä uskonut saavani niitä ehjänä perille Suomeen saakka. Pidin myös pienen lepotauon kirjaosaston nojatuoleissa.
Kävin katsastamassa myös Potsdamerplatzin, jonka uutta modernia ilmettä olen kuullut paljon kehuttavan. Sinne oli rakennettu jäädytetty mäki, josta sai maksua vastaan laskea alas kumirenkailla! Eikä tietenkään siis mistään lumesta, vaan niinku telineillä. Oli pakko jäädä hetkeksi katselemaan lasten ja nuorisonriemua. Harkitsin myös meneväni läheiseen englanninkieliseen leffateatteriin katsomaan jotain leffaa, mutta lähiaikoina ei ollut alkamassa mitään kivaa. Sen sijaan kävin taas kiertelemässä Alexaa, ja loppuillan vietin huoneessani katsoen telkkarista saksaksi dubattua versioita Love, Actually-leffasta.
Sunnuntaina oli vihdoin perinteisempien nähtävyyksien aika. Ensin tosin olin päättänyt viedä laukkuni säilytykseen rautatieasemalle. Sinne päästyäni seurasin ensin varmaan kilometritolkulla kylttejä säilytyslokeroiden luo, mutta sinne vihdoin päästyäni ne olivat tietysti kaikki täynnä! No, eikun taas se sama matka takaisin matkalaukkusäilytykseen, siis sinne missä on ihan ihmisiä vahtimassa niitä. Siellä huomasin heti, että 1. paikka oli muutaman kymmenen metrin päässä lähtöpisteestäni ja 2.siellä oli iso näyttö, jossa kerrottiin, että kaikki säilytyslokerot on täynnä... Säilytys maksoi tietysti viisi euroa, mutta ajattelin että ei voi mitään, en voi laukkua koko päivää ympäriinsäkään raahata.
Ensimmäiseksi menin katsomaan Topographie des Terrors-ulkoilmanäyttelyä natsiajasta. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta kylmä, joten kovin pitkäksi aikaa ei infokylttejä voinut jäädä lukemaan. Pakkanen kipristeli erityisesti varpaita. Ehdin kyllä kuitenkin hyvin katsoa näyttelyn läpi. Kävelin muurin jäännösten viertä Checkpoint Charlielle. Näitä kahta nähtävyyttä katsellessa ei voinut kyllä kuin ihmetellä, miten yksi kaupunki on voinut kokea niin paljon pahaa: ensin natsit ja sitten muuri... Checkpoint Charliella oli kyllä jäässä jo sitten kaikki muutkin ruumiinosat ja erityisesti sormet, kun piti ottaa valokuvia ilman hanskoja. En ole ollut niin jäässä vuosiin edes Suomessa! Onneksi vieressä oli kahvila, jonne menin lämmittelemään chilikaakaolla ja omenakakulla.
Lämmettyäni siirryin katselemaan Brandenburgin porttia, Unter den Lindeniä ja lähialueita. Käveleskelin ympäriinsä ja katselin, kunnes päädyin Museuminselnille asti. Olin aiemmin ajatellut, että jos iltapäivällä jää aikaa, eikä jonoa ole hirveästi, voisin käydä katsomassa sitä kuuluisaa Nefertitiä Neues Museumissa, mutta jono ulottui ulos asti. Hyvä vaan oikeastaan, koska museoihin tarvitsisi kuitenkin enemmän aikaa. Menen sitten seuraavalla kerralla!
Käveleskelin lähialueilla ja katselin tv-tornin juurella olevia joulumarkkinoita. Katselin läpi myös Alexanderplatzin ison Galeria Kaufhofin ja kävin kahvilassa teellä ja voileivällä. Sitten alkoikin olla aika mennä rautatieasemalle. Jalat olikin kyllä jo aika poikki kaikesta siitä kävelemisestä. Luulin ottavani laukun säilytyksestä ja meneväni odottamaan junaa, mutta toisin kävi, vielä oli pieni seikkailu edessä...
Matkatavarasäilytyksen edessä oli kaksi automaattia, joihin säilytys kuului maksaa. Kuittia vastaan sitten saisi laukkunsa. No, valitsin automaateista toisen, työnsin lappuni koneen sisään ja – mitään ei tapahdu! Kone ei reagoinut mitenkäään! Yritin kaikkea, painelin peruutusnappia, vaihdoin kieltä jne, mutta mitään ei ollut tehtävissä: kone oli yksinkertaisesti syönyt matkatavaralappuni! ”Voi ei...”, ajattelin, ”Miksi aina minä?!”. Sitten kävelin matkatavarasetien luo ja selitin saksaksi, että kone söi lapun. Toinen sedistä tuli katsomaan, paineli nappeja, eikä tietenkään mitään edelleekään tapahtunut. Onneksi paikalla sattui olemaan joku mies, jolle automaatti oli myös oikutellut, joten eivät ajatelleet minun heti huijaavan. Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin setä vei minut säilöön ja sanoi, että yritetään löytää. Ei siellä onneksi nyt niin paljon laukkuja ollut. Annoin tuntomerkit (kassi eikä matkalaukku, violetti, kukallinen), ja pienen kiertelyn jälkeen bongasinkin omani hyllyltä. Sanoin, että tarkistan vielä onko laukku varmasti minun, jolloin setä vasta tajusi että voisin huijata ja kysyi minulta, mitä sisällä on. Kuvailin lähinnä päällimmäisenä olevan kirjan ja se riitti onneksi. Sitten kysyin, miten on maksun laita, ja setä meni kysymään asiaa toiselta mieheltä. Vastaukseksi sain vain kädenheilautuksen, setä antoi kassini ja toivotti hymyillen hyvät illanjatkot. Sainpa siis lopulta ilmaisen säilytyksen, mutta kyllä siinä sen edestä saksantaitoja pitikin käyttää! Onneksi olin ollut asemalla ajoissa, ja paluumatka meni muuten normaalisti.
Berliini vaikutti tosi kivalta kaupungilta, ja toistekin on joskus mentävä, niin paljon jäi vielä näkemättä. Kaikki ne museot, kaupungin ulkopuolella sijaitseva Sanssoucin linna, ja nykyään museona toimiva entinen Itä-Saksan vankila, jossa oppaina toimivat entiset vangit! Onneksi Suomesta pääsee melko edullisesti Berliiniin ainakin Air Berlinillä. Kohtuuhintaista majoitustakin kaupungista tuntuu löytyvän melko helposti, yöpaikkaa netistä etsiessäni huomasin että esim Ku’Dammin lähellä on paljonkin halpoja/keskihintaisia hotelleja.
Loppuun tietysti vielä kuvia.
Schloss Charlottenburg
Ku'Damm ja Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche
Kaufhaus des Westens ja lumisade
Muurinpätkä
Checkpoint Charlie
Brandenburgin portti
Ja iskälle loppuun vielä kuva näyteikkunasta Unter den Lindenin varrelta
lauantai 9. tammikuuta 2010
Blogaustauko teknisistä syistä
Pahoittelen teknisistä syistä pitkäksi venähtänyttä blogaustaukoa, mutta minulla ei edelleenkään ole uutta läppäriä, eikä töistä pääse bloggeriin. Valoa kuitenkin näkyy tunnelin päässä: minun pitäisi saada uusi läppäri alkuviikosta, joten pääsen sitten kertoilemaan tänne Berliinistä, joulusta ja viimeisistä viikoista Hannoverissa.
maanantai 7. joulukuuta 2009
Läppäriongelmia ja toinen adventtiviikonloppu
Valitettavasti tänä viikonloppuna kävi ilmi, että mun läppäri vetelee viimeisiään. Ilman aiempaa varoitusta se on alkanut kaatuilla ja usein, välillä heti käynnistyksen jälkeen, välillä puolen tunnin päästä. Kaikenlaista on kokeiltu ja tutkailtu, mutta kyllä se vaan taitaa uuden koneen ostamiseksi mennä. Tää onkin kyllä jo kolme vuotta vanha, ja joka tapauksessa olin suunnitellut ostavani ensi vuonna uuden, nyt se vain on tehtävä aiottua aiemmin. Sinnittelen kuitenkin vielä nämä kaksi viikkoa Suomeen asti, koska hintaerot Saksan ja Suomen välillä ei ole läppäreissä niin suuret, että sitä varten kannattaisi unohtaa ulkomailta ostetun läppärin mukana tulevat pikkuharmit, kuten vääränkielinen näppäimistö.Se tosin sitten taas tarkoittaa, että koska pääsen nettiin vain erittäin lyhyiksi pätkiksi kerrallaan, ja koska kaikki vähänkin vaativammat ohjelmat kaatavat koneen, en pysty soittamaan skypellä. Yrittäkää siis kestää kaksi viikkoa blogipäivitysten, facebookin ja kännykän varassa!
Lauantain vietin harvinaisesti Hannoverissa joululahjaostoksilla. Kyllä oli muuten porukkaa kaupungilla! Lahjoja sain kuitenkin ostettua ihan kivasti. Eilen sitten oli vuorossa Kreuzkirchessä iltapäivällä Hannoverin suomalaisen seurakunnan järjestämä Kauneimpia joululauluja muistuttava joululaulutapahtuma, jonka mainoksen olin hämmästyksekseni löytänyt Rengasfirman kanttiinin seinältä. Laulettiin sekä suomalaisia että saksalaisia joululauluja. Huomasi kyllä, että urkuri ei ollut tottunut suomalaisia joululauluja soittamaan, koska osa lauluista meni aika haipakkaa. Kai niitä on Suomessa sitten totuttu laulamaan melko hartaasti venyttäen. Urkuri paljastuikin lopulta aika nuoreksi pojaksi, joten hyvin kyllä soitti ikäänsä nähden. Lisäksi yksi nuori tyttö esitti muutaman suomenkielisen joululaulun. Pehmeät ällät ja sorahtavat ärrät paljasti, ettei suomi tainnut olla tytön vahvin kieli. Lisäksi mun korvissa särähti pahasti, kun tyttö lauloi jossain kappaleessa selkeästi “MÄ”, kun olisi pitänyt olla “ma”. Ehkä nykynuorten on vaikea kuvitella, että “ma” voi olla ihan oikein, eikä vaan painovirhe tms? Paikalla oli myös yllättävän paljon saksankielisiä, koska suomalaisissa lauluissa oli selvästi vähemmän laulajia kuin saksankielisissä.
Tilaisuuden jälkeen kävelin vielä joulumarkkinoiden läpi, mutta ei kyllä tuntunut juuri toiselta adventilta, kun lämmintä oli lähemmäs 10 astetta ja satoi. Muutenkin mieli oli aika maassa, osaksi läppärin takia ja osaksi siksi, että tunsin oloni ulkopuoliseksi, kun kaikki saksalaiset juhli Nikolausta ja sai pieniä lahjoja, ja kaikki suomalaiset juhlisti itsenäisyyspäivää linnan juhlien ääressä. Minä väliinputoajana yritin sateisena adventtisunnuntaina saada konettani pysymään pystyssä edes hetkellisesti. Olisin niin kaivannut toimivan läppärin lisäksi lumista maisemaa, kahta kynttilää, glögiä ja linnan juhlien loputonta vierasvirtaa. Hassua sinänsä, koska itsenäisyyspäivä ei yleensä ole mulle mitään suurempaa koti-ikävää aiheuttanut. En edes muista, mitä tein itsenäisyyspäivänä Wienissä, Singaporessa istuin rannalla palmujen alla.
Eilen kyllästyin taas kerran myös paikalliseen säähän. Onhan se kiva, että kesä on pitempi kuin Suomessa, mutta kuka oikeen jaksaa tätä loputonta sadetta loppuvuoden? Ja miksi aina pitää sitten kanssa tuulla? Ilmeisesti mun napina kuitenkin kuultiin, koska tänään paistoi koko päivän aurinko siniseltä taivaalta. Oli sitä edes kiva katsoa toimiston ikkunasta, töistä lähtiessä oli tietysti taas pimeää.
Ensi viikonlopuksi päätin lähteä Berliiniin, ja varasin jo majoituksen ja ostin junaliput. Berliinissä on niin paljon nähtävää, että kaikkea ei viikonlopun aikana ehdi mitenkään, mutta olenpa nähnyt sitten ainakin siivun. Ei se mitenkään halvaksi tullut, mutta Suomesta tulisi vielä kalliimmaksi. Sitten sitä onkin aika iso osa Pohjois-Saksasta nähty. Tammikuussa mulla on vielä yksi kokonainen viikonloppu, mutta se pitää jättää vapaaksi, koska niihin aikoihin on Marin laskettu aika, ja pitäähän mun ehtiä nähdä uusi vauva ennen lopullista kotiinpaluuta!
Lauantain vietin harvinaisesti Hannoverissa joululahjaostoksilla. Kyllä oli muuten porukkaa kaupungilla! Lahjoja sain kuitenkin ostettua ihan kivasti. Eilen sitten oli vuorossa Kreuzkirchessä iltapäivällä Hannoverin suomalaisen seurakunnan järjestämä Kauneimpia joululauluja muistuttava joululaulutapahtuma, jonka mainoksen olin hämmästyksekseni löytänyt Rengasfirman kanttiinin seinältä. Laulettiin sekä suomalaisia että saksalaisia joululauluja. Huomasi kyllä, että urkuri ei ollut tottunut suomalaisia joululauluja soittamaan, koska osa lauluista meni aika haipakkaa. Kai niitä on Suomessa sitten totuttu laulamaan melko hartaasti venyttäen. Urkuri paljastuikin lopulta aika nuoreksi pojaksi, joten hyvin kyllä soitti ikäänsä nähden. Lisäksi yksi nuori tyttö esitti muutaman suomenkielisen joululaulun. Pehmeät ällät ja sorahtavat ärrät paljasti, ettei suomi tainnut olla tytön vahvin kieli. Lisäksi mun korvissa särähti pahasti, kun tyttö lauloi jossain kappaleessa selkeästi “MÄ”, kun olisi pitänyt olla “ma”. Ehkä nykynuorten on vaikea kuvitella, että “ma” voi olla ihan oikein, eikä vaan painovirhe tms? Paikalla oli myös yllättävän paljon saksankielisiä, koska suomalaisissa lauluissa oli selvästi vähemmän laulajia kuin saksankielisissä.
Tilaisuuden jälkeen kävelin vielä joulumarkkinoiden läpi, mutta ei kyllä tuntunut juuri toiselta adventilta, kun lämmintä oli lähemmäs 10 astetta ja satoi. Muutenkin mieli oli aika maassa, osaksi läppärin takia ja osaksi siksi, että tunsin oloni ulkopuoliseksi, kun kaikki saksalaiset juhli Nikolausta ja sai pieniä lahjoja, ja kaikki suomalaiset juhlisti itsenäisyyspäivää linnan juhlien ääressä. Minä väliinputoajana yritin sateisena adventtisunnuntaina saada konettani pysymään pystyssä edes hetkellisesti. Olisin niin kaivannut toimivan läppärin lisäksi lumista maisemaa, kahta kynttilää, glögiä ja linnan juhlien loputonta vierasvirtaa. Hassua sinänsä, koska itsenäisyyspäivä ei yleensä ole mulle mitään suurempaa koti-ikävää aiheuttanut. En edes muista, mitä tein itsenäisyyspäivänä Wienissä, Singaporessa istuin rannalla palmujen alla.
Eilen kyllästyin taas kerran myös paikalliseen säähän. Onhan se kiva, että kesä on pitempi kuin Suomessa, mutta kuka oikeen jaksaa tätä loputonta sadetta loppuvuoden? Ja miksi aina pitää sitten kanssa tuulla? Ilmeisesti mun napina kuitenkin kuultiin, koska tänään paistoi koko päivän aurinko siniseltä taivaalta. Oli sitä edes kiva katsoa toimiston ikkunasta, töistä lähtiessä oli tietysti taas pimeää.
Ensi viikonlopuksi päätin lähteä Berliiniin, ja varasin jo majoituksen ja ostin junaliput. Berliinissä on niin paljon nähtävää, että kaikkea ei viikonlopun aikana ehdi mitenkään, mutta olenpa nähnyt sitten ainakin siivun. Ei se mitenkään halvaksi tullut, mutta Suomesta tulisi vielä kalliimmaksi. Sitten sitä onkin aika iso osa Pohjois-Saksasta nähty. Tammikuussa mulla on vielä yksi kokonainen viikonloppu, mutta se pitää jättää vapaaksi, koska niihin aikoihin on Marin laskettu aika, ja pitäähän mun ehtiä nähdä uusi vauva ennen lopullista kotiinpaluuta!
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Sihteerikköilyä, tehdaskierros ja illanviettoja
Tämä viikko töissä on poikennut tavallisesta, koska pomon sihteeri Frau M. sai jonkin viruksen ja oli koko viikon sairaslomalla. Koska meidän oppisopimuslainen Vivian oli lomalla, oli mun tehtävä sitten tuurata Frau M:ää. Olen tietysti tehnyt sitä ennenkin, mutta yleensä vain puoli päivää tai päivän kerrallaan, jolloin kaikkia kyselijöitä on yksinkertaisesti voinut kehottaa soittamaan huomenna uudestaan. Kun kyse on viikosta, ei sellainen tietenkään käy, joten mun piti perehtyä työhön tällä kertaa paremmin. Ja koska kyseessä oli sairastuminen, ei mua tietenkään ollut millään lailla perehdytetty kaikkeen. Varsinkin alkuviikosta oli aika rasittavaa, kun en tiennyt, mitä ja miten asiat pitäisi hoitaa. Pomo on tosi rento ja mukava, mutta silti nolotti, kun hän pyysi mua tekemään jonkun pikkujutun ja mä olin, että ”Öö…satuttekohan tietämään, miten Frau M tämän yleensä tekee?”. Tietenkään pomo ei tiennyt, koska on tottunut, että kaikki hoidetaan hänelle, mutta kaikesta kuitenkin selvittiin. Mulla oli oma työläppäri mukana Frau M:n paikalla, että voin tehdä omiakin hommiani, mutta aika paljon normaalia hitaampaa se on, kun pitää välillä vastailla puhelimeen, tutkia pomon kalenteria, etsiä papereita ja milloin mitäkin. Ihan hyvin kai loppujen lopuksi selvisin. Viikon aikana tuli mm. sanottua puhelimeen n. tuhat kertaa saksaksi ”Valitettavasti Frau M. tulee vasta maanantaina.” tai ”Valitettavasti hän on juuri nyt kokouksessa.” tai ”Olisiko teillä hetki aikaa keskustella Herr F:n kanssa?”, tilattua pomolle yksi hotellihuone ja sovittua yhden työnhakijan kanssa saksaksi työhaastattelusta. No, ensi viikolla Frau M:n pitäisi olla taas töissä, sitä paitsi pomo onkin koko alkuviikon työmatkoilla Etelä-Afrikassa ja Itävallassa.
Keskiviikkona sain vaihtelua sihteerikköilyyn tehdaskierroksella. Halukkaista harjottelijoista nimittäin valittiin arpomalla 15 onnekasta, jotka pääsi katsomaan keskiviikkoaamupäivänä pariksi tunniksi pääkonttorin vieressä sijaitsevaa tehdasta, ja mua suosi kerrankin arpaonni. Meille esiteltiin Luftfeder-valmistusta, ilmeisesti kyse on ilmajousista. Semmoisia kumiputkiloita ne oli kuiteskin, ja ilmeisesti niitä käytetään paremmissa henkilöautoissa, rekoissa ja junissa. Mielenkiintoisinta oli ehdottomasti tuotekehitysosastolla, jossa päästiin näkemään testausta, mm. miten sellaseen kumiputkiloon työnnetään vettä kunnes paine on niin suuri, että tuote räjähtää (vettä siksi että paineilmasta kuuluisi kauhea pamaus). Nähtiin myös monenlaisia koneita, jotka renkutti tuotteita eri suuntiin jatkuvalla tahdilla.
Tiistai-iltana käytiin muiden harjottelijoiden kanssa joulumarkkinoilla. Sää oli kerrankin siinä mielessä sopiva, että päivä oli ehdottomasti tähänastisista kylmin, ja lämpötila taisi lähennellä nollaa. Täydellinen sää juoda hehkuviiniä! Valitettavasti mun varpaita alkoi palella jossain vaiheessa. Tiedänpä nyt ainakin, että nuo täältä ostamani nilkkurit ei ole tarpeeksi lämpimät Suomen talveen, mitä kyllä jo epäilinkin. Katsottiin myös joulumarkkinoiden suomalaiskylä, ja Eva maistoi karjalanpiirakkaa. Näytti minusta pakastecocktailpiirakalta, mutta oli kuulemma hyvää.
Keskiviikkoiltana kävin leffassa katsomassa New Moonin (Twilight-sarjan toisen osan) englanninkielisen version. En itse asiassa ole nähnyt sitä ekaa osaa, mutta kun kirjat olen nyt lukenut, niin halusin nähdä lopputuloksen valkokankaalla. No, olihan se ihan ok, vaikka pääpari on ärsyttävä, eikä niiden välillä kyllä ole kemiaakaan. Bellan pitäisi kasvaa aikuiseksi ja oppia elämään yksin, ja Edward on edelleen omistava ja henkisesti väkivaltainen (sanoo ensin, ettei voi elää ilman toista, sitten jättää, ja sitten kun toinen on ollu kuukausia itsarin partaalla ja vihdoin toipumassa, ni ”En mä voikaan elää ilman sua, en mä enää jätä sua!”). Sitä paitsi se näyttää tosiaan pari viikkoa sitten kuolleelta narkkarilta, ja vieläpä jatkuvasti pahoinvoivalta sellaiselta. Sukupuoliroolitkin suoraan 1800-luvulta, joten ärsyttää että pikkutytöt kattoo tollasta ja luulee, että tuollaista se on kun rakastaa niin paljon.
Perjantai-iltaa vietettiin Danielin luona viiniä juoden. Mukana oli Eva, Evan tsek...anteeksi, määriläinen ystävä ja turkkilaiset Kadir ja Gulsen. En edes ensin meinannut jaksaa lähteä, mutta onneksi menin sitten kuitenkin, koska meillä oli tosi hauskaa. Juotiin viiniä, syötiin pizzaa, pelattiin korteilla tätä (joo, aika teiniä, mutta parin viinilasillisen jälkeen hauskaa – sitä paitsi mä olinkin porukan vanhin) ja juteltiin vaikka mistä. Kahden aikoihin päätettiin vihdoin siirtyä keskustaan. Onneks ratikat kulkee perjantai-iltaisin yölläkin puolen tunnin välein. Toiset meni karaokebaariin, mutta mua karaoke ei kiinnosta, koska olen sen verran musikaalinen, että karaoke käy usein pahasti korviin, mutten tarpeeksi musikaalinen laulaakseni itse. Mä lähdin siis nukkumaan ja olin perillä noin puoli kolme. Tuntui kyllä oudolta matkustaa kahden jälkeen ratikassa, joka oli melko täysi.
Tämä viikonloppu on nyt ties kuinka pitkään aikaan eka, jonka vietän kokonaan Hannoverissa. Toisen adventtiviikonlopun kunniaksi ohjelmassa on ollut joulushoppailua ja tänään vuorossa vielä joululauluja, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, ja erityisesti Tapanille joka viettää juuri aikaansa radiologian päivystyksessä!
Keskiviikkona sain vaihtelua sihteerikköilyyn tehdaskierroksella. Halukkaista harjottelijoista nimittäin valittiin arpomalla 15 onnekasta, jotka pääsi katsomaan keskiviikkoaamupäivänä pariksi tunniksi pääkonttorin vieressä sijaitsevaa tehdasta, ja mua suosi kerrankin arpaonni. Meille esiteltiin Luftfeder-valmistusta, ilmeisesti kyse on ilmajousista. Semmoisia kumiputkiloita ne oli kuiteskin, ja ilmeisesti niitä käytetään paremmissa henkilöautoissa, rekoissa ja junissa. Mielenkiintoisinta oli ehdottomasti tuotekehitysosastolla, jossa päästiin näkemään testausta, mm. miten sellaseen kumiputkiloon työnnetään vettä kunnes paine on niin suuri, että tuote räjähtää (vettä siksi että paineilmasta kuuluisi kauhea pamaus). Nähtiin myös monenlaisia koneita, jotka renkutti tuotteita eri suuntiin jatkuvalla tahdilla.
Tiistai-iltana käytiin muiden harjottelijoiden kanssa joulumarkkinoilla. Sää oli kerrankin siinä mielessä sopiva, että päivä oli ehdottomasti tähänastisista kylmin, ja lämpötila taisi lähennellä nollaa. Täydellinen sää juoda hehkuviiniä! Valitettavasti mun varpaita alkoi palella jossain vaiheessa. Tiedänpä nyt ainakin, että nuo täältä ostamani nilkkurit ei ole tarpeeksi lämpimät Suomen talveen, mitä kyllä jo epäilinkin. Katsottiin myös joulumarkkinoiden suomalaiskylä, ja Eva maistoi karjalanpiirakkaa. Näytti minusta pakastecocktailpiirakalta, mutta oli kuulemma hyvää.
Keskiviikkoiltana kävin leffassa katsomassa New Moonin (Twilight-sarjan toisen osan) englanninkielisen version. En itse asiassa ole nähnyt sitä ekaa osaa, mutta kun kirjat olen nyt lukenut, niin halusin nähdä lopputuloksen valkokankaalla. No, olihan se ihan ok, vaikka pääpari on ärsyttävä, eikä niiden välillä kyllä ole kemiaakaan. Bellan pitäisi kasvaa aikuiseksi ja oppia elämään yksin, ja Edward on edelleen omistava ja henkisesti väkivaltainen (sanoo ensin, ettei voi elää ilman toista, sitten jättää, ja sitten kun toinen on ollu kuukausia itsarin partaalla ja vihdoin toipumassa, ni ”En mä voikaan elää ilman sua, en mä enää jätä sua!”). Sitä paitsi se näyttää tosiaan pari viikkoa sitten kuolleelta narkkarilta, ja vieläpä jatkuvasti pahoinvoivalta sellaiselta. Sukupuoliroolitkin suoraan 1800-luvulta, joten ärsyttää että pikkutytöt kattoo tollasta ja luulee, että tuollaista se on kun rakastaa niin paljon.
Perjantai-iltaa vietettiin Danielin luona viiniä juoden. Mukana oli Eva, Evan tsek...anteeksi, määriläinen ystävä ja turkkilaiset Kadir ja Gulsen. En edes ensin meinannut jaksaa lähteä, mutta onneksi menin sitten kuitenkin, koska meillä oli tosi hauskaa. Juotiin viiniä, syötiin pizzaa, pelattiin korteilla tätä (joo, aika teiniä, mutta parin viinilasillisen jälkeen hauskaa – sitä paitsi mä olinkin porukan vanhin) ja juteltiin vaikka mistä. Kahden aikoihin päätettiin vihdoin siirtyä keskustaan. Onneks ratikat kulkee perjantai-iltaisin yölläkin puolen tunnin välein. Toiset meni karaokebaariin, mutta mua karaoke ei kiinnosta, koska olen sen verran musikaalinen, että karaoke käy usein pahasti korviin, mutten tarpeeksi musikaalinen laulaakseni itse. Mä lähdin siis nukkumaan ja olin perillä noin puoli kolme. Tuntui kyllä oudolta matkustaa kahden jälkeen ratikassa, joka oli melko täysi.
Tämä viikonloppu on nyt ties kuinka pitkään aikaan eka, jonka vietän kokonaan Hannoverissa. Toisen adventtiviikonlopun kunniaksi ohjelmassa on ollut joulushoppailua ja tänään vuorossa vielä joululauluja, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, ja erityisesti Tapanille joka viettää juuri aikaansa radiologian päivystyksessä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)