Goslar

Yksisarvinen apteekin ulkoseinällä Goslarissa.

Meinasi aamulla tulla kiire junalle, kun aamupalalla uppouduin liiaksi kirjaan. Sitten tietysti ratikkakin meni suunnilleen nenän edestä, joten aika huolestuneena katselin kelloa ja laskeskelin minuutteja junan lähtöön siinä seuraavaa odotellessani. Onneksi asun lähellä keskustaa: olin loppujen lopuksi junassa kymmenisen minuuttia ennen lähtöaikaa. Eikä se myöhästyminenkään nyt niin olisi haitannut, olisi vain pitänyt odottaa tunnin verran seuraavaa junaa. Lähinnä olisi harmittanut, että olisin raahautunut sängystä ylös kahdeksalta turhan takia.

Junamatka Goslariin meni lähinnä maisemia katsellessa. Peltoja, vieriviereen rakennetuista punakattoisista taloista koostuvia pikkukyliä kirkontorneineen, tuulivoimaloita joista vain muutama jaksoi pyöriä laiskasti, jokunen puimuri työssään, yhden pellon laidalla pystyynkuivuneen puunkarahkan ylimmällä oksalla haukka vaanimassa saalista... Pikkuhiljaa tasaiset peltoaukeat muuttuivat kukkuloiksi horisontissa, sitten kukkulat tulivat lähemmäksi ja kasvoivat korkeutta, kunnes ne olivat yhtäkkiä aivan vieressä ja saavuimme Goslariin, kaupunkihan sijaitsee Harz-vuoriston pohjoisreunalla.

Goslarin rautatieasemalta on vain pari sataa metriä keskustaan. Sää oli helteinen, muttei painostava. Huomasin heti, etteivät paikan suosittelijat olleet olleet väärässä. Kaupunki on aivan käsittämättömän idyllinen! Valokuvat eivät tee oikeutta ollenkaan, koska niistä puuttuu se pikkukujien ja vanhojen rakennusten tunnelma. Ensivaikutelma oli suunnilleen, ettei tällaista paikkaa oikeasti voi olla! Satumaista tunnelmaa lisäsi ohittamani hääseurue: morsian oli kaunis kuin mikä, ja pari säteili onnea. Melkein liikutuin minäkin heitä katsellessani. Ainoa silmiinpistävä seikka oli hääseurueen pukeutuminen: osalla oli päällä puvut ja juhlamekot, mutta osa taas oli paikalla farkuissa!

Kävelin keskustan läpi Kaiserpfaltzille, joka on alunperin 1000-luvulla rakennettu ja 1800-luvulla restauroitu keisarillinen palatsi. Palatsi eli loistoaikojaan 1000-1200 -luvuilla, jolloin Saksan keisari ei pitänyt hovia missään yhdessä paikassa, vaan siirtyi hovinsa kanssa linnasta ja palatsista toiseen pitämään valtiopäiviä. Goslarin Kaiserpfaltzissa tätä tarkoitusta varten oli kaksi valtavaa salia: yläkerrassa yhdeltä seinältä osittain avoin kesäsali ja sen alapuolella talvisali. Talvisali pystyttiin lämmittämään tunnissa jopa 15-17 -asteiseksi lattian alla kulkevan höyryjärjestelmän avulla. Lattialämmitys, siis! Valitettavasti saksalaiset ovat kokemukseni mukaan jostain syystä vielä näin tuhat vuotta myöhemminkin siinä käsityksessä, että tuo 15-17 astetta on sopiva sisälämpötila, mistä syystä odotan talvea kauhulla...


Goslarin keisarillinen palatsi.

Kaiserpfaltz restauroitiin 1800-luvulla, koska Saksan yhdistyessä haluttiin vetää yhteneväisyyksiä keskiajan mahtavien keisareiden ja uuden keisari Vilhelm I:n välille. Niinpä muun restauroinnin lisäksi valtavaan kesäsaliin palkattiin taitelija maalaamaan seinille historiallisia kuvia entisajan keisareista ja ruhtinaista. Erityisen tärkeä oli Fredrik I Barbarossa, joka tarun mukaan ei hukkunutkaan Turkin-matkallaan vaan elää luolassa, josta käy kerran sadassa vuodessa tarkistamassa, ovatko Saksan mahdin päivät jälleen palanneet. Tarkoituksena oli tietenkin vihjata että Saksan yhdistymisen tapahtuessa näin oli käynyt ja Vilhelm I oli suunnilleen Barbarossa uudelleensyntyneenä. Salin keskimmäinen ja isoin maalaus esittikin sitten tietysti Saksan uusia keisareita, Vilhelm I:n lisäksi maalauksesta löytyvät ns. 99 päivän keisari Fredrik III ja hänen poikansa Vilhelm II, joita vanhat keisarit siunaavat ylhäältäpäin. Oli siellä Bismarckkin... Palatsi oli silti hieno kokemus ja herätteli taas kiinnostustani varhaiskeskiaikaan.

Mitä muuten tulee tuohon ensimmäisen keisarikunnan mahdin ihailuun myöhemmin, niin natsit itseasiassa yrittivät vähän samaa, he vain ottivat kohteekseen Barbarossan aikalaisen ja alaisen, ruhtinas Henrik Leijonan, jolla oli valtava herttuakunta. Sattui vain käymään niin, että kun natsit avasivat Henrikin sarkofagin ei sisällä ollut vainaja vastannutkaan aivan heidän odottamaansa vaaleaa urhoa: ruumis oli tummahiuksinen, pienikokoinen ja rampa. Henrik Leijona jätettiin sikseen, eikä hänestä tullut natsien esikuvaa.

Henrik Leijonaan liittyy sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että hänen vaimonsa Matilda oli Rikhard Leijonanmielen sisar, mikä todistaa että tämä kuningassukujen ristiinnainti ja sisäsiittoisuus ei ollut uusi asia 1800-luvulla, jolloin se tuntui suorastaan kärjistyvän. Aiemmin mainitun Vilhelm III:n isoäitikin oli kuningatar Viktoria, jolle tuntuvat olevan sukua kaikki mahdolliset kuningassuvut jotain kautta nykyään...

Mutta tästä historialuennosta takaisin Goslariin. Loppupäivän vietin yksinkertaisesti kuljeskelemalla ympäri keskustaa. Jokaisen kadunkulman takaa tuntui löytyvän lisää käsittämättömän kauniita näkymiä ja idyllisiä paikkoja. Lounaan söin raatihuoneentorilla, jonka jälkeen jatkoin vaeltelua ympäriinsä. Muutamassa kaupassakin kävin, tosin muuta ei tullut ostettua kuin vihdoin sitä äidin niin kovasti vaatimaa käsidesiä.


Lounas: crepesejä kirsikoiden, jäätelön ja suklaahippujen kera.


Näkymä lounaspaikasta.

Illansuussa palasin junalla takaisin Hannoveriin väsyneenä kaikesta kävelystä, tuijottamisesta ja ihailusta. Oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, eikä turistejakaan ollut lopulta kovinkaan paljon, ainakaan verrattuna kaupungin viehättävyyteen. Annan lopuksi valokuvien puhua puolestaan...

Maschseefest ja alkoholittomista drinkeistä

Kirjoitustahti blogissa on hidastunut, kun arki alkaa asettua uomiinsa eikä erityistä raportoitavaa juuri ole. Töitä ja gradua, välillä käyn kaupungilla kaupassa tai muuten vaan. Hyvä tietysti teille, jotka ette ole yhtä innokkaina odottamassa uusia postauksia kuin lähimmät perheenjäsenet. Tulee melkein huono omatunto, kun huomaa trackerista, että äiti, Tapani, Mari ja Jüri on taas käyneet katsomassa olisiko mitään uutta, vaikkei mitään uutta ole.

Nyt on kuitenkin sentään jotain kirjoitettavaa, koska kävin eilen HRD-kollegoiden kanssa Maschseefestillä. Sää oli ihana: aurinkoinen ja niin lämmin, että farkuissa tuli alkuillasta liiankin kuuma, ja poislähtiessä kymmenen aikoihinkin tarkeni hyvin t-paidassa. Meille oli varattu pari pöytää Cocktailhouse-terassin yläkerrasta, josta oli tosi kaunis näköala itse järvelle, mutta myös hyvä näkyvyys läheiselle lavalle, jossa muutama bändi kävi heittämässä amerikkalaisia poprockcovereita. Siellä sitten istuskeltiin juomien kanssa ja juteltiin kaikenlaista. Lähdin puoli kymmenen jälkeen illan alkaessa pimentyä. Oli kiva ilta, tutustuin paremmin joihinkin työkavereihini, ja Maschseefestia oli kyllä kiva seurata kun sääkin oli niin kaunis.

Eilisillasta saankin sopivan aasinsillan jälleen yhteen kulttuurieroon: alkoholittomat cocktailit. Täällä on ilmeisesti ihan tavallista juoda erityisesti kesähelteellä alkoholittomia cocktaileja, niitä on jokaisen kahvila-baarin juomalistassa useita, ja ne ovat hyviä!. Suomessahan alkoholittomia drinkkejä juo lähinnä limppariin kyllästynyt seurueen kuski, ja tilauskin on silloin tyyppiä "Tee joku alkoholiton!" (Mistä taas johtui mieleen, että tämä "kuskikulttuuri" taitaa olla Suomessa maaseudulla huomattavasti yleisempää kuin isommissa kaupungeissa, koska niissähän pääsee kuitenkin aina julkisilla kotiin… Ovatko kaupunkilaisystäväni siis kokonaan jääneet paitsi kaikista "Kuka on tällä kertaa kuski?" –keskusteluista* ja kuskina olemisen iloista, ts. siitä kuinka yrittää jaksaa ainoana selvänä cokiksen voimalla pitää silmiä auki valomerkkiin saakka ja olla nukahtamatta rattiin? Parhaassa tapauksessa saa vielä taluttaa jonkun autoon ja autosta ulos.).

Tapani keksi kerran kaikista mahdollisista paikoista laivalla, että kokeillaan alkoholittomia drinkkejä listalta (jossa ne laivoilla on tietty lähinnä lasten takia) ja meni tilaamaan, jonka jälkeen tapahtui suunnilleen seuraavaa:

Baarimikko, odottaen selvästi että muutamme tilausta: Niin, tässähän ei siis ole alkoholia.
Tapani: Niin, ei se mitään.
Baarimikko: Ymmärrätte siis että tämä on alkoholiton drinkki?
Tapani ja Sirje: Joojoo.
Baarimikko: Niin, siis tähän ei tule ollenkaan alkoholia.
Tapani ja Sirje: Niin, tiedetään.
Baarimikko alkaa tehdä drinkkejä, katsellen meitä hämmästyneenä ja epäluuloisena. On ilmeisesti varma, että olemme niin kännissä, ettemme ymmärrä mitä tilaamme.
Baarimikko ojentaa drinkit ja sanoo hinnan, sekä: Nää on sitten alkoholittomia!
Tapani ja Sirje: Joo, niin pitikin.
Baarimikko jää selvästi vielä vilkuilemaan perään, ilmeisesti varmana että maistettuamme ettei drinkeissä ole alkoholia hyökkäämme raivoissamme takaisin. Hyvä ettei soittanut järjestysmiehiä laittamaan laivan putkaan tuollaisia sekopäitä, aikuiset ihmiset juo alkoholittomia drinkkejä

No, Maschseefestiin pääsen vielä ainakin toistamiseen ensi viikolla, koska tänään tuli työsähköpostiin kutsu lähteä sinne keskiviikkona harjoittelijaporukalla. Viikonloppuna taas on suunnitelmissa aloittaa vihdoin matkustelu, ajattelin käydä lauantaina katsastamassa sen Goslarin, kun sekä suomalaiset että saksalaiset ovat kilvan kehottaneet minua käymään siellä. Huomenna taas on vuorossa vähän erilainen työpäivä, koko päivän kestävä koulutus sen intranet-ohjelman käyttöön. Saksaksi tietysti.

*Koska nämä kuskikeskustelut käytiin lähinnä ennen kuin muutettiin ympäri Suomen kaupunkeja, ts.lukiossa, tai niinä harvoina kertoina kun on kotona käymässä ja päättääkin lähteä jonnekin illaksi, sisältyy keskusteluun usein myös "Kenen vanhemmat lainaa autoa?"-aspekti. Kyllä teillä kaupunkilaiskakaroilla on kaikki ollut helpompaa ;)

Maschsee, kakkua ja gradua

Eilen oli taas miltei helteinen päivä. Päätin käydä ensin kävelemässä Maschseen rannalla (näkisin samalla ne festarit) ja sitten vielä viettää aikaa keskustassa. No, Maschseefest olisi epäilemättä ollut paremmissa voimissaan myöhemmin iltapäivällä, mutta jonkinlaisen kuvan sain kuitenkin. Lähinnä kyse näytti olevan siitä, että Maschseen ranta on laitettu täyteen kaikenmoista ruokakojua, ravintolaa ja oluttelttaa seuraavien kolmen viikon ajan, lisäksi on erinäistä ohjelmaa eri esiintymislavoilla, lähinnä musiikkia. Maschsee vaikutti ihan kivalta paikalta kävelylle. Kiinnostavimpia olivat oikeastaan isot, selkäevä vedenpintaa viistäen uiskentelevat karpit. Ilmeisesti karpit pyydystetään jouluksi, koska joulukarppi on monessa keskieurooppalaisessa perheessä jouluaaton perinne. Periytyy tietysti jostain keskiajalta, kun jouluaatto oli vielä paastopäivä. Löysin netistä monia mielipiteitä asiaa koskien: toisten mielestä karppi on herkullista, toiset taas nyrpistävät nenäänsä pohjasta syövän ruotoisen kalan mudanmaulle.


Maschseen rantaa.


Maschseekarpfen, eli karppeja.

Käveltyä eilen ainakin tuli, koska kävelin Maschseelta keskustaan. Keskustassa ei sitten hirveästi enää huvittanutkaan shoppailla, kun sandaalit alkoi hiertää jalkoja. Jonkin verran nautiskelin kuitenkin auringosta, ja tulin sitten ruokakaupan kautta kotiin.

Ruokakaupasta oli pakko ostaa kokeeksi tällainen:



Siis kakun makuista jugurttia. Tuo "russischer Zupfkuchen" kiinnosti minua niin paljon, että googlasin sen. Kyseessä on saksalaisten suosima, suklaakakkutaikinaan rahkasta tehty juustokakku, jonka päälle vielä ripotellaan sitten niitä pohjataikinamöykkyjä. Kuten yleensä tällaisissa jonkun kansallisuuden mukaan nimetyissä ruuissa, myös tässä tapauksessa on ainakin joidenkin lähteiden mukaan niin, että kakkua itseasiassa kutsutaan Venäjällä saksalaiseksi kakuksi... No, tässä teille joka tapauksessa resepti. Jugurtti oli aika hyvää, tietysti varsin kermaista ja makeaa, joten ei mitään arkijugurttia ehkä kuitenkaan. Eniten minua hämmästyttää, että jugurtin valmistusaineluettelossa on noiden jugurtista löytyvien kakkupalojen yhtenä ainesosana "Lupinen", lupiineja! Mitä ihmettä?! No, wikipedian mukaan villilupiinista jalostetun makealupiinin siemenet ovat syötäviä ja niissä on paljon proteiinia.

Tänään olen ollut koko päivän kotona, mutta sen sijaan että olisin käyttänyt päivän löhöillen, olen mm. tiskannut ja pitkästä aikaa tehnyt jotain graduni eteen. Minulla on ollut jonkin aikaa jonkinlainen ahdistus päällä siitä, että olen pitänyt kesälomaa gradustani (loma tosin tuli ehdottomasti tarpeeseen sekä omasta, että myös koti-melkein-lääkärini mielestä: hänestä olin toukokuun lopussa niin stressaantunut yritysprojektin, gradun, koulutehtävien ja työnhaun kanssa, että siitä olisi pian alkanut olla haittaa terveydelle). Jostain syystä tämä ahdistus kuitenkin katosi muutama päivä sitten. Tänään olen siis lukenut lisää artikkeleita ja kaiken tähän mennessä kirjoittamani läpi. Onneksi olen aika tyytyväinen aikaansaamaani tekstiin, tästä on hyvä jatkaa. Eniten minua tosin jostain syystä ahdistaa ilmoittaa graduvalvojalleni, että 1.en ole saanut kesän aikana aikaan juuri mitään, ja 2.olen karannut maasta...