Wernigerode

Wernigerode oli ollut mielessäni käyntikohteena linnansa takia jo jonkun aikaa, ja kun nyt oli jälleen vapaa viikonloppu (ei vieraita, ei aiempia suunnitelmia) päätin käydä vihdoin katsastamassa paikan. Junamatkaan meni vajaa kaksi tuntia suuntaansa ja koska kaupunki ei sijaitse Ala-Saksin osavaltiossa, maksoivat liputkin vähän enemmän, BahnCard-alennuksen kanssa 17e/suunta.

Wernigerodessa junasta astuessani olin vähän eksyksissä: kaupunki on pieni, eikä karttoja oikein ollut tarjolla. Rautatieasemalta onneksi oli tienviitat kohti vanhaakaupunkia ja linnaa. Kylttien näyttämä tie vei puiston läpi, joka vähän epäilytti, mutta sitten tupsahdinkin jostain kadunkulmasta kaupungin valtaväylälle. Linna vilkkui talojen välistä korkealla kukkulalla, ja pian löysin jälleen sinne johdattavia tienviittoja. Reitti kiemurteli kukkulaa pitkin ylöspäin keltalehtisten puiden välistä. Kaunista oli, mutta nousu oli jyrkähkö, vaikkakaan ei lopulta niin kovin pitkä. ”On tässä kiivetty linnavuorille ennenkin, niin Bratislavassa kuin Salzburgissakin”, kannustin itseäni eteenpäin ja viimeisten portaiden jälkeen olin jo miltei linnan portilla.


Siellä se häämöttää...


Syksyistä.


Melkein perillä

Linnalta oli hieno näköala yli kaupungin Harz-vuoristoon. Laaksosta näkyi myös höyryveturin savuvana, kun se lähti puksuttamaan kohti alueen korkeinta huippua, Brockenia, joka taruissa on oikea Kyöpelinvuori. Siksi Wernigerode onkin täynnä kaikenmoista noitakrääsää. Olin aiemmin harkinnut ohjelmaan myös tuollaista höyryveturijuna-ajelua, mutta se ei yksinkertaisesti mahtunut päivän ohjelmaan: linna oli tärkein!

Ostin sisäänpääsyn linnaan ja englanninkielisen kuuntelulaitteen oppaaksi, opiskelijana selvisin alle seitsemällä eurolla. Linna on alunperin kaukaa keskiajalta ja toimi majapaikkana, kun keisari hoveineen siirtyi siitä jo näkemästäni Goslarin palatsista itään. Linnan nykyinen ulkoasu tosin on 1800-luvun loppupuolelta, samoin sisustus. Silloin linna toimi Stolberg-Wernigerode-suvun asuntona. Sukuun kuului mm. Stolberg-Gedernin prinsessa Louise, joka meni naimisiin Charles Edward Stuartin kanssa. Charles Edward Stuarthan oli osallisena vuoden 1745 jakobiittikapinassa ja tunnetaan englanninkielisissä maissa paremmin nimellä "Bonny Prince Charlie"


Sisäpiha.

Linnan kiertämiseen taisi mennä parisen tuntia, sitten laskeuduin takaisin kaupunkiin. Alasmennessä reitin kauneutta oli helpompi ihailla. Sattui vielä olemaan sellainen ihanan kirpeänkylmä syyspäivä. Kerrankin kylmyys oli sellaista tuttua, korvanlehtiä nipistelevää ja raikasta, eikä sitä Hannoverin ainaista kosteankylmää, joka tunkee luihin ja ytimiin vaikka päällä olisi miten paljon!


Sumuiset kukkulat, laaksossa kaupunki.


Mutta mikä ihme tämä on? Nojasi linnan ulkoseinään. Ehkä sinivalaan kylkiluu? Tapani, anatomia-asiantuntijani, auta! EDIT: Luu on paljastunut valaan leukaluuksi.

Kaupunki oli idyllinen, mutta aika pieni. Vähän Goslarin tyyppinen, muttei ihan yhtä kaunis. Raatihuone oli taas ”yksi Euroopan kauneimmista”. Minusta tuntuu, että olen täällä nähnyt jo aika monta tuohon luokkaan itsensä lukevaa raatihuonetta. Kun pääkatu oli kierretty, ei tehtäväksi jäänyt juuri muuta kuin mennä johonkin kahvilaan hetkeksi istuskelemaan, koska kaupoista suurin osa oli kiinni. Kaunis Cafe Wien oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, joten tyydyin pienimuotoisempaan leipomokahvilaan.


Wernigerodea.


Cafe Wien.


Höyryveturi.

Ostin kupin kaakaota ja leivoksen ja istuuduin niitä nauttimaan, mutta kuinkas kävikään: jotenkin onnistuin huitaisemaan kaakaokuppini nurin. Leivoslautanen ja tarjottimeni lainehtivat ja pöydällä oli lätäköitä. Ystävällinen mies viereisestä pöydästä haki minulle tiskiltä paperia. Saatuani pöydän puhtaaksi ja pahimman tulvan tarjottimeltani laantumaan, jatkoin tyynesti näin yllättäen kaakaopediltä tarjoiltavan leivokseni haarukointia. Eikä leivos siitä kyllä kärsinyt: alin kerros muuttui suklaakakuksi, kun huokoinen pohja imi kaakaon itseensä. Viereisen pöydän mies katsoi minua vähän hämmästyneenä, mutta totesi sitten, että ”Käyhän se noinkin, mitään vahinkoa ei siis tapahtunutkaan!”. Stoalaisen rauhallisesti pistin loput leivoksesta poskeeni. Siinä saksalaisille suomalaista ilmeettömyyttä ja lehmänhermoja! Koko episodin aikana ainoa reaktioni taisi olla poskien punertuminen ja pieni huokaus. Eniten harmitti, että kaakaota kaatui hiukan sormikkaille, jotka ei sitten osittain märkänä olleet enää niin lämpimät.

En löytänyt yhdestäkään auki olevasta leipomosta tai kahvilasta täytettyjä leipiä, jollaisen olisin ostanut paluumatkalle evääksi. Täytyi tyytyä suklaamuffiniin, joka oli kyllä herkullinen, mutta ei oikein vienyt nälkää. Niinpä Hannoveriin palattuani teinkin harvinaisen teon ja kävin ostamassa aseman Pizza Hutista kaksi palaa salamipizzaa. Illalla olin kaikesta kiipeilystä, ympäriinsä juoksentelusta ja matkustelusta niin väsynyt, etten enää jaksanut lähteä ulos juhlistamaan halloweeniakaan. Mutta päivä oli ihana ja linna hieno!

Halloween-extra: Hannoverin vampyyri

(Varoitus: tämä postaus on karmaiseva eikä missään nimessä sovi lapsille!)

Toukokuussa 1924 pari lasta oli leikkimässä Hannoverin läpi virtaavan Leine-joen rannalla, kun he löysivät pääkallon. Tapaus ei ehkä olisi ollut erikoinen, onhan Leineen kuten muihinkin isojen kaupunkien läpi virtaaviin jokiin varmasti hukkunut tai hukuttautunut useampikin ihminen. Tapaus ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi: pian rantatörmältä löytyi toinen ja muutaman viikon päästä lisää. Mistä ihmeestä oli oikein kyse? Teorioita syntyi kuin sieniä sateella: ruumiit olivat peräisin Göttingenin anatomisesta instituutista; ei, haudanryöstäjät olivat heittäneet ruumiit jokeen; ei, liikkeellä oli ihmissyöjä ja ihmislihaa oli myyty sikana pimeillä markkinoilla. Tosiaan, poliisin tutkittavanksi oli tullut juttu, jossa ostettua sianlihaa arveltiin ihmiseksi. Hannover joutui paniikin valtaan. Poliisit päättivät tutkia joen läpikotaisin ja löysivätkin ainakin 22 henkilön jäännökset. Osassa tuoreimmista luista näkyi selvästi jälkiä työkaluista. Monet jäännöksistä vaikuttivat kuuluvan pojille tai nuorille miehille.

Poliisin tutkimukset johtivat herra Fritz Haarmannin jäljille. Haarmann oli poliisin vanha tuttu: pikkurikollinen, joka kaupitteli käytettyjä vaatteita ja lihaa ja toimi myös poliisin tiedonantajana. Haarmann tiedettiin myös homoksi, ja hänet oli kertaalleen tuomittu seksuaalirikoksesta yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan poliisin löydettyä hänet puolialastoman teinipojan seurasta. Haarmannia oli myös epäilty yhden nuoren miehen katoamisesta aiemmin.

Haarmann jäi kiinni Hannoverin rautatieasemalla, kun hän oli houkuttelemassa nuorta poikaa mukaansa. Poliisit tutkivat Haarmannin asunnon: seinät olivat täynnä veritahroja, joita Haarmann yritti selitellä sillä, että oli toiminut teurastajana. Ja teurastajana hän todellakin oli toiminut, varsin karmealla tavalla. Haarmann liikuskeli usein Hannoverin rautatieasemalla, esiintyen usein poliisina tai järjestyksenvalvojana jopa niin hyvin, että rautatieaseman työntekijät uskoivat tämän. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen köyhä maa, ja asemalla pitivät majaansa kodeistaan karanneet, työtä etsivät köyhät nuoret miehet, joista osa myi itseään elantonsa saadakseen. Haarmann hankkiutui juttusille erityisesti kauneimpien poikien kanssa ja houkutteli heitä asuntoonsa, usein väittäen tarjoavansa työtä tai vaatteita. Kun poika sitten saapui Haarmannin asunnolle, Haarmann käytti tätä hyväkseen ja tappoi sitten puraisemalla henkitorven auki - siitä nimitys "Hannoverin vampyyri" tai "Hannoverin ihmissusi". Haarmannin selitys oli, ettei tämä suinkaan ollut tarkoitus, vaan tapahtui intohimon huumassa. Tämän jälkeen Haarmann ja hänen avustaja-rakastajansa paloittelivat ruumiin, heittivät Leineen ja myivät vaatteet. Ilmeisesti myös uhrien lihaa todellakin myytiin pimeästi sikana. Koska uhrit olivat usein kotoaan karanneita, kesti kauan ennenkuin kukaan huomasi heidän kadonneen.

Pitkien kuulustelujen jälkeen Haarmann tunnusti. Hän itse väitti tappaneensa yli 50 nuorta miestä. Poliisi pystyi yhdistämään Haarmannin 27 tapaukseen. Oikeudenkäynti oli ensimmäisiä suuria mediatapauksia Saksassa. Haarmann tuomittiin 24 murhasta ja hänet teloitettiin giljotiinilla keväällä 1925. Haarmannin avustaja sai 12 vuoden vankilatuomion.

Sellainen oli tarina Hannoverin vampyyrista. Leine-joki virtaa aivan lähellä asuntoani. Lähteinä postauksessa on käytetty kahta nettisivua: TruTV Crime Library ja Fritz Haarmann englanninkielisessä wikipediassa.

Suomi-esitys

Minun oli tarkoitus halloweenin kunniaksi laittaa tänä viikonloppuna erityinen halloween-postaus, mutta olen saanut jo niin paljon malttamattomia kyselyitä Suomi-esityksestäni, että hoidetaan se nyt ensin pois alta. Saatte halloween-extran sitten vähän myöhässä.

Kauan odotettu cross cultural ja stammtisch oli siis vihdoin torstaina. Hioin powerpointtejani vielä päivällä, mutta oikeastaan esityksen perusrunko oli ollut kasassa jo aika kauan. Tarjottavana mulla oli Fazerin vadelma-karpalo –suklaata, salmiakkisuklaata, Halvan salmiakkia, Pandan lakritsia ja Pågensin korvapuusteja. Kolme ensimmäistä Lotta ja Tapani raahasivat tänne, kaksi jälkimmäistä löysin Rewestä. Itse en alkanut korvapuusteja leipomaan, koska mun keittiön kaasu-uuni näyttää vähintäänkin epäilyttävältä. Lisäksi tarjolla oli juomia ja kolumbialainen Daniel oli tehnyt keittobanaaneista pieniä lättysiä, jotka tarjottiin tomaattisalsan kera.

Normaalisti cross culturalissa on ollut n.30-40 osallistujaa, mutta tällä kertaa tulijoita olikin yli 50! Olin kutsunut myös oman tiimini, heistä paikalle saapuivat Frau L. ja Frau M. Pomo ja Christinekin aikoivat tulla, mutta kumpikaan ei lopulta ehtinyt. Sain esiintyä ensin, ja esitys tuntui menevän hyvin. Ääneni kuului takapenkkiin asti ja sain yleisön myös muutamaan kertaan nauramaan. Esityksen jälkeen sainkin kehuja, aiheetkin olivat kuulemma oikein kiinnostavia. Ja ajatella, miten paljon pelkäsin esiintymistä kouluaikoina! Nykyään minulle ei ole enää mikään ongelma esiintyä yli 50 hengen edessä englanniksi. Jotain hyötyä kaikista niistä vuosien varrella esittelemistäni ryhmätöistä... Huomasin tosin, että ryhmän kanssa esittäminen on se normaalitilanne, koska käydessäni alussa läpi esityksen agendaa, lipsautin suustani että ”ensin puhumme...”.

Esitysten välissä pidettiin pieni tauko, jonka jälkeen Daniel esitteli Kolumbian. Tauon aikana päästiin nauttimaan tarjoiluista. Korvapuustit menivät kuin kuumille kiville, en itse saanut yhtään. Myös suklaa oli suosittua, viimeiset jäljellä olevat palaset menivät juuri ennen poislähtöä. Salmiakkia ja lakritsia jäi yli, suurin osa ei pitänyt salmiakista ollenkaan, mutta muutama kehui sitä myös herkulliseksi.

Kolumbia-esitys oli mielenkiintoinen, koska oli kiva kuulla maasta välillä muutakin kuin ainaisia huume- ja sissiuutisia. En esimerkiksi tiennyt, että Kolumbia on ainoa Etelä-Amerikan maa, jolla on rannikkoa niin Tyynellä valtamerellä kuin Atlantillakin. Siistittyämme esityksen jälkeen paikat jatkoimme Etelä-Amerikka –teemaa Bolero Barissa, jossa muuten söin herkullista curry-jogurtti –keittoa. Kerrankin juuri niin tulista kuin pitääkin! Puoli yhdeltätoista lähdimme kävellen kotiin, minä olin ihan rättiväsynyt, kun kauan odotettu esitys oli nyt vihdoin ohi.

Seuraavana päivänä sain vielä töissä paljon kehuja esityksestäni, ja keskustelimme Frau L:n kanssa Suomen opintotukijärjestelmästä ja yliopisto-opinnoista. Ilmeisesti esiintymistaitoni tosiaan olivat tehneet vaikutuksen, koska Frau L. alkoi yhtäkkiä kysellä kiinnostuksenkohteitani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Kun sanoin, että seuraavat pari vuotta aion viettää Suomessa, hän ehdotti että kokoontuisimme joulukuussa keskustelemaan yhden rekrytoinnista vastaavan kanssa, jotta Rengasfirmalla olisi tiedossa kiinnostuksenkohteeni mikäli Pohjoismaissa sattuisi avautumaan jotain sopivaa. Epätodennäköistähän se tietenkin on kun ottaa huomioon firman taloudellisen tilanteen ja sen, miten pieni organisaatio heillä on esimerkiksi Suomessa, mutten todellakaan odottanut mitään tällaista, joten suostuin ilomielin.

Muuten työviikko oli kohtalaisen kiireinen. Kerran kuussa tekemäni työntekijämääräraportin kanssa on ollut muutaman viikon ajan teknisiä ongelmia, kun ohjelma ei oikein tykkää uudesta Officesta, joka meille asennettiin vähän aikaa sitten. Muutaman viikon IT:n kanssa vatvomisen jälkeen saatiin asia kuntoon vihdoin keskiviikkona, eikä raporttikaan myöhästynyt – sen pitää olla perillä tietyillä henkilöillä vuorokausi ennen yhtä kokousta ja kokous oli perjantaiaamuna klo.7-8. Sain raportin lähetettyä keskiviikkona kolmelta, joten ylimääräistä aikaa jäi kokonaista puolisentoista tuntia, kun minun piti puoli viideltä kiiruhtaa hammaslääkäriin. Tekemistä oli myös torstain kuukausittaista BU HR –kokousta valmistellessa ja tietysti piti ehtiä ajatella sitä torstai-illan omaa esitystänikin. Ja sitten vielä perjantaina oli pakattava tavarat, jotka viikonlopun aikana siirretään meidän uuteen toimistoon samassa kerroksessa. Eipä siinä mitään, viikko meni tosi nopeasti, ja toivoisin oikeastaan tälläistä työmäärää useamminkin!