Elämäni urhein teko

Joskus lapsena valitin äidille, kuinka minua pelotti mennä hammaslääkäriin, ja äiti sanoi, ettei urheaa ole olla pelkäämättä, vaan se että pelkää ja menee silti, kuten minä tein. Vuosia kestäneiden oikomishoitojen takia jouduin tietysti käymään hammaslääkärissä säännöllisesti ja totuinkin rutiinitarkastuksiin (nään tosin edelleen puolipainajaisia siitä, miten takahampaassa kiinni oleva niskavedon metallilenkki lähtee irti, mikä tarkoitti aina hammaslääkärikäyntiä). Pelkäsin silti joka kerta joutuvani lähtemään vastaanotolta muutamaa hammasta köyhempänä. Hammaslääkärini taktiikka pelkäävää lasta kohtaan perustui nimittäin kahteen asiaan: 1. vähättelevällä äänensävyllä sanottu ”Ai niin, sinua aina pelottaa, turha tätä on pelätä.” ja 2. jos potilas kerran pelkää, niin ei sitten kerrota sille mitä tulossa on, kaivetaan vaan salaa pihdit esiin ja napataan hammas pois. No, koska minulla oli rutiinitarkastuksista jo kokemusta, tiesin kyllä aina jos käynti lähti menemään epäilyttävään suuntaan. Vaikka maitohampaiden poisvetäminen ei ehkä niin kivuliasta ollutkaan, niin se hetki kun tajusi, että nyt se ottikin pihdit esiin…

Kouluaikana raudoista päästyänikin kävin kiltisti rutiinitarkastuksissa, kun sellaiseen tuli kutsu. Yliopistoon mennessä tulikin sitten ongelma. Ensimmäisenä vuonna nimittäin kävin hammaslääkärissä, kun sinne kerran kutsuttiin kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat ilmaiseksi, mutta kun sen jälkeen olisi pitänyt aika aina varata itse, on se kyllä jäänyt tekemättä. Inhoan muutenkin ajanvarausta (ja muuta vastaavaa asioidenhoitoa) ja lääkärikäyntejä, ja hammaslääkäri on jotenkin päässyt nousemaan pelkolistani kärkeen – vaikka mikään mitä minulle on hammaslääkärissä tehty ei ole ollut varsinaisesti sietämätöntä ja suurin kipukin tulee monesti vasta jälkeenpäin leukoihin. Asiaa ei myöskään auta se, että Tapanin kautta olen päässyt näkemään myös tulevien hammaslääkäreiden juhlintaa, ja saanut huomata että valitettavasti ne ovat ihmisiä nekin…

Nyt kuitenkin kävi niin, että muutaman päivän verran alaleukani on ollut kauhean kipeä. Siis ei hampaat vaan leuka. Tiedän, että stressaantuneena narskutan hampaitani öisin ja viime kuukausina stressiä on tietysti riittänyt, joten epäilin, että leukanivel on ärtynyt siitä ja säteilee alas leukaa pitkin. Pari päivää kestin pehmeällä ruualla ja särkylääkkeillä, mutta tänä aamuna oli pakko myöntää totuus: ei se parane itsestään, hammaslääkäriin on mentävä. Kipu kun alkoi olla sellaista, että mulle olisi ollut ihan sama, vaikka hammaslääkäri olisi haukkunut maanrakoon niin minut kuin hammashoitoni ja sanonut, että kaikki mun hampaat tippuu parissa vuodessa, kunhan se vaan tekis kivulle jotain. Etsin sitten netistä Hannoverin hammaslääkäriasemia ja löysinkin sopivankuuloisen Ernst August Galerien yläkerrasta: auki joka päivä, arkisin 7-22, joten tarkoitettu nimenomaan hätätapauksiin, mutta tarjoaa myös normaalihoitoa. Aamulla siis soitto Frau L:lle ja sitten kohti keskustaa.

Ai pelottiko? Mitäs luulette? Pelkään siis hammaslääkäriä melkein eniten maailmassa ja tässä minä olin, menossa yksin vieraaseen hammaslääkäriin vieraassa maassa. Mä en oikein itsekään ymmärrä, miten mä joudun aina tälläsiin tilanteisiin ja toisaalta sitten kuitenkin selviän niistä. Vastaanoton tyttö ei puhunut englantia, mutta tunsi onneksi eurooppalaisen sairaanhoitokortin ja auttoi minua täyttämään tarvittavat lomakkeet. Sitten vaan istuin odottamaan. Odotusaika ei onneksi ollut pitkä, minut tuli pian hakemaan sellainen tosi nuori hammaslääkärityttö, ehkä vähän minua vanhempi. Katsoi mun suuhun, koputteli jollain hampaita, teki jonkinlaisen kylmätestin ja tuli siihen tulokseen, että yksi alatakahammas on ihan mäsä. Mun hampaathan ei yleensä ole ollut kovia reikiintymään ja hoidan hampaita aika tunnollisesti, mutta epäilen sen narskuttelun kuluttavaa vaikutusta osasyyllisenä. Sitten otettiin röntgenkuva, joka ilmeisesti vahvisti asian, koska seuraavaksi mulle työnnettiinkin puudutuspiikkiä ikeneen. Lääkäri kyllä teki parhaansa selittääkseen asian, mutta ei hirveästi osannut englantia ja mun lääketieteellinen saksa on edelleen vähän heikkoa. Hammas kuitenkin avattiin nyt ja kaavittiin puhtaaksi, että hermo paranee, ja mulle on sitten aika ensi viikolle, jolloin se täytetään. Ellen ole täysin väärässä, niin tämä on nyt sitten se pelätty juurihoito – ja itse asiassa sama, mitä varten Eva kävi siellä Slovakiassa hammaslääkärissä. Sain kokeilla kielellä avattua hammasta ja aikamoinen kolo siinä kyllä oli. Puudutuspiikki vaikutti muuten paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin mitä esim. lapsuudesta muistan. Lääkäri varmasti näki, että pelkäsin hirveästi, koska lupasi että jos koskee, saan nostaa käden ylös ja sitten keskeytetään heti ja laitetaan lisää ainetta. Ei koskenut, mutta aika epämiellyttävältähän se kuulostaa kun omaa hammasluuta kaavitaan puhtaaksi. Lopussa lääkäri myös sanoi, että ”Nyt menee enää minuutti, voit vaikka laskea kuudestakymmenestä takaisinpäin.”, mikä oli minusta hyvä keino.

Selvisin siis koettelemuksesta hengissä, eikä seuraavakaan kerta pelota niin paljon kun meni näin hyvin. Toivon nyt tosiaan, että se hammas oli oikeasti se syyllinen ja mun nivelkipu loppuu. Odotan tällä hetkellä kauhulla puudutuksen loppumista, koska kokemuksesta tiedän, että sitten alkaa kipu, ja se lääkärikin sanoi että päivän tai pari voi olla kipeät hampaat. Sitä paitsi puudutuskaan ei tunnu kovin kivalta, sellainen ärsyttävän paksu tunne huulessa. Kävinkin kaupassa ostamassa banaania, jugurttia, pussikeittoja yms. Toistaiseksi hintaa hammasoperaatiolle on tullut 10e, mutta saa nähdä sitten jos siihen tarvitsee paikkaa tms, niin pitää varmaan maksaa lisää. Mulla on kyllä matkavakuutus, joka sanoo korvaavansa väliaikaisen paikan (no koska se on matkavakuutus), mutta en mä kyllä ota mitään väliaikaista. Kun nyt kerran hammaslääkärille uskaltaudun, niin kerralla kuntoon sitten! Luulenpa tosin, että Suomeen palattuani pitäisi hampaat hoidattaa kunnolla kuntoon, lähinnä nimenomaan ton narskuttelun takia. Nyt ei tuo lääkärityttö maininnut asiaa sanallakaan, koska keskittyi tuohon hommaan, mutta kyllä mä varmaan loppujen lopuksi sellasen yökiskon tarviin, tai narskuttelen seuraavan stressin tullen loputkin alahampaani rikki.

Lüneburg ja ilotulitus

Lüneburg oli positiivinen yllätys, ja ehkä melkeinpä suosikkini tähän asti näkemistäni pikkukaupungeista (toisaalta hassua kutsua näitä pikkukaupungeiksi, kun ovat järjestään isompia kuin esim.Mikkeli). Ainakin sen voin myöntää, että vaikka olen kuullut kehuttavan Celleä niin Suomessa kuin täälläkin, niin sekä Goslar että Lüneburg menevät kyllä minusta Cellen ohi kauneudessa ja Hameln turistiystävällisyydessä. Positiivista kuvaa Lüneburgista auttoi myös sää, joka oli aurinkoinen ja kesäinen. Lämpötila lähenteli melkein hellelukemia, taisi olla viimeinen kunnon kesäpäivä tänä vuonna.

Koska täältä on Lüneburgiin kahden tunnin junamatka, tapasin Marin ja Saran Lüneburgin asemalla vasta puoli yhdeltä. Ajoitus oli siitä huono, että Saran päiväuniaika lähestyi, minkä takia hän oli vähän kiukkuinen. Pyöri mm. pienessä karusellissa niin kauan, että naama muuttui melkein vihreäksi, eikä pysynyt pystyssä enää istuallaankaan, mutta suuttui kun lähdimme eteenpäin. Pysähdyimmekin miltei heti alkuun jäätelökahvilan terassille nauttimaan lämpimästä säästä.


Jäätelökaakaota mulle ja Marille, pallo mansikkajäätelöä Saralle.

Kävimme katsomassa vanhaa kirkkoa, jossa oli varsin upeat urut 1500-luvulta ja erikoisuutena torni, joka on vinossa yhteen suuntaan 2,2m ja toiseen 1,3. Paikallisen tarinan mukaan kirkon arkkitehti oli niin suruissaan tästä seikasta, että yritti päättää päivänsä hyppäämällä tornista, mutta putosikin heinäkuormaan. Tästä pettyneenä herra lähti ryyppäämään, kompastui kännissä, löi päänsä ja kuoli. Epäilen vahvasti tarinan todenperäisyyttä, mutta kirkko oli hieno ja kunnostautui tarjoamalla lyhyitä esitteitä useissa kielissä, myös suomeksi! Teksti oli vielä käännetty kohtalaisen hyvin, vaikka sitä lukiessa välillä tuntui, että kääntäjä oli ehkä ollut varsin iäkäs.

Sara ilmoitti kirkon eteisessä, että tarvitsisi vaipanvaihdon, ja kyseli kirkkosaliin päästyämme kovaan ääneen, josko vaippa vaihdettaisiin siellä. Mari yritti selittää, ettei se nyt ehkä kuitenkaan olisi paras idea. Kirkon pientä lahjatavarakauppaa hoiti onneksi herttaisennäköinen valkotukkainen mummo, joka totta kai päästi Marin ja Saran käyttämään kirkon vessaa. Näytti juuri sellaiselta mummolta, joka ei kieltäisi mitään nuorelta raskaana olevalta naiselta pienen lapsen kanssa. (Ja jos nyt lisätään tähän vielä sellainen pieni kuusinkertaisen tädin kehityspsykologinen kommentti, niin luulenpa että Sara alkaa pian oppia kuivaksi. Vielä jokin aika sitten nimittäin kielsi aina topakasti, jos kysyttiin, onko vaipassa jotain, mutta nyt ilmoittaa asian itse – osoittaa siis jo asian jonkinasteista tiedostamista.)

Kirkon jälkeen kulutimme aikaa yksinkertaisesti käveleskelemällä ympäriinsä vanhankaupungin kaduilla ja kujilla. Osa Lüneburgin taloista on vinossa, koska alueelta on louhittu suolaa vuosisatoja, mikä on saanut maan painumaan. Lüneburg oli myös siitä erilainen verrattuna muihin tähän mennessä näkemiini pikkukaupunkeihin, että niitä ristikkotaloja ei juuri näkynyt. Sen sijaan vallalla oli sellainen hansatyyppinen tiiliarkkitehtuuri porrastettuine päätyineen. Myös Mari oli kovasti ihastunut Lüneburgiin (ja aurinkoiseen säähän), ja sanoi olon tuntuvan suorastaan siltä kuin olisi lomalla.


Sara olisi halunnut ihastella näitä hevosia useampaankin kertaan.

Joskus kolmen jälkeen aloimme etsiä ruokapaikkaa, koska Marin ja Saran piti lähteä puoli viiden junalla takaisin. Neljä tuntia riitti kyllä kaupungin katselemiseen hyvin. Istuimme lopulta italialaisen ravintolan punaruutuisin pöytäliinoin koristetulle terassille. Mari söi pizzaa ja minä valkosipuli-oliiviöljy-chili-spagettia, josta Sara verotti muutaman haarukallisen ja useamman kirsikkatomaatin. Jos nykyisessä pikaruokamaailmassa kaksivuotias tahtoo syödä tomaattia tai mitä tahansa muuta vihanneksia, niin minä en ainakaan kiellä! Loppuajan Sara viihdytti itseään leikkimällä, että pöytäliinaa paikallaan pitävä metalliosa on rannekoru. Ruuan jälkeen kävelimme asemalle. Junat Hannoveriin ja Hampuriin lähtivät onneksi miltei yhtä aikaa.

Lauantain ohjelmani ei kuitenkaan loppunut kotiinpaluuseen, koska tiesin, että Herrenhäuser Gärtenissä on viimeinen osa ilotulituksen maailmanmestaruuskisoista. Kisaesityksethän on jaettu tasaisesti kesälle niin, että toukokuussa on pari, sitten kesä-heinäkuussa pari ja elo-syyskuussa pari. Sinä aikana minkä olen täällä asunut on ollut kaksi ilotulitusta, mutta ensimmäisellä kerralla olin Hampurissa ja toisella kerralla unohdin koko jutun. No, lippu itse ilotulitukseen olisi maksanut 15-20 euroa, mutta arvasin kyllä, että eiköhän isoimmat paukut näe myös rajatun alueen ulkopuolelta ja että muillakin on varmasti sama ajatus. Katsoin kartasta päivällä, että pääsisin lähelle ilotulitusaluetta lähtemällä yksinkertaisesti kävelemään yhtä puistoa pitkin läheltä tätä mun kämppää. Puoli yhdeksältä lähdin liikeelle, mutta huomasin pettymyksekseni että puisto oli täysin pimeä. Kilometrin verran kävelyä yksin pilkkopimeässä puistossa? Ei kiitos. Seurasin sitten yhtä pariskuntaa, joilla näytti olevan sama suunta, ja kävelin suurimman osan matkaa ison tien vieressä, kunnes pariskunta siirtyi puiston puolelle kohdassa, jossa siellä oli jo muitakin. Matka oli pitempi kuin olin arvioinut, mutta lopulta juuri ennen ilotulituksen alkamista löysin sen odottamani väkijoukon ja ihan hyvän katselupaikan. Ja se ilotulitus oli kyllä hieno! Matalimmat pyroefektit näkyi kyllä vaan vähän puiden takaa, mutta suurin osahan ammutaan taivaalle. Esitys kesti 20 minuuttia, ja taivas näytti välillä kultaiselta itkupajulta, välillä kultaiselta vesiputoukselta (kulta oli selvästi ilotulituksen trendiväri). Välillä välähdykset oli niin kirkkaita, että melkein silmiin koski, ja lopussa paukut tuntuivat suorastaan tulevan päälle. Ihan viimeiset pamahdukset tuntuivat sydänalassakin.

Takaisin päätin tulla raitiovaunulla – olisin päässyt paljon helpommalla, jos olisin mennytkin sillä. Ratikka oli tietysti ihan täynnä, eivätkä kaikki mahtuneet edes kyytiin. Ratikkamatkaani hauskuutti n.4-5 paikallisen miehen ryhmä, joista yksi oli ollut ilmeisesti Helsingissä lähiaikoina ja kertoi tästä toisille (”Mitä suomalaiset tekevät talvella? – Saunovat ja naivat!”). Joku oli tainnut myös opettaa miehelle olennaista matkailusanastoa suomeksi, koska koko joukko hoki kovaan ääneen selvästi huvittuneena ”Ripuli! Ripuli!”. Olisin halunnut nähdä miesten ilmeet, kun olisivat huomanneet, että joku ymmärtää heitä, mutten keksinyt hyvää tapaa paljastaa kansallisuuttani siinä muutaman pysäkinvälin aikana.

Loppuun taas sekalaisia kuvia Lüneburgista.