Läppäriongelmia ja toinen adventtiviikonloppu

Valitettavasti tänä viikonloppuna kävi ilmi, että mun läppäri vetelee viimeisiään. Ilman aiempaa varoitusta se on alkanut kaatuilla ja usein, välillä heti käynnistyksen jälkeen, välillä puolen tunnin päästä. Kaikenlaista on kokeiltu ja tutkailtu, mutta kyllä se vaan taitaa uuden koneen ostamiseksi mennä. Tää onkin kyllä jo kolme vuotta vanha, ja joka tapauksessa olin suunnitellut ostavani ensi vuonna uuden, nyt se vain on tehtävä aiottua aiemmin. Sinnittelen kuitenkin vielä nämä kaksi viikkoa Suomeen asti, koska hintaerot Saksan ja Suomen välillä ei ole läppäreissä niin suuret, että sitä varten kannattaisi unohtaa ulkomailta ostetun läppärin mukana tulevat pikkuharmit, kuten vääränkielinen näppäimistö.Se tosin sitten taas tarkoittaa, että koska pääsen nettiin vain erittäin lyhyiksi pätkiksi kerrallaan, ja koska kaikki vähänkin vaativammat ohjelmat kaatavat koneen, en pysty soittamaan skypellä. Yrittäkää siis kestää kaksi viikkoa blogipäivitysten, facebookin ja kännykän varassa!

Lauantain vietin harvinaisesti Hannoverissa joululahjaostoksilla. Kyllä oli muuten porukkaa kaupungilla! Lahjoja sain kuitenkin ostettua ihan kivasti. Eilen sitten oli vuorossa Kreuzkirchessä iltapäivällä Hannoverin suomalaisen seurakunnan järjestämä Kauneimpia joululauluja muistuttava joululaulutapahtuma, jonka mainoksen olin hämmästyksekseni löytänyt Rengasfirman kanttiinin seinältä. Laulettiin sekä suomalaisia että saksalaisia joululauluja. Huomasi kyllä, että urkuri ei ollut tottunut suomalaisia joululauluja soittamaan, koska osa lauluista meni aika haipakkaa. Kai niitä on Suomessa sitten totuttu laulamaan melko hartaasti venyttäen. Urkuri paljastuikin lopulta aika nuoreksi pojaksi, joten hyvin kyllä soitti ikäänsä nähden. Lisäksi yksi nuori tyttö esitti muutaman suomenkielisen joululaulun. Pehmeät ällät ja sorahtavat ärrät paljasti, ettei suomi tainnut olla tytön vahvin kieli. Lisäksi mun korvissa särähti pahasti, kun tyttö lauloi jossain kappaleessa selkeästi “MÄ”, kun olisi pitänyt olla “ma”. Ehkä nykynuorten on vaikea kuvitella, että “ma” voi olla ihan oikein, eikä vaan painovirhe tms? Paikalla oli myös yllättävän paljon saksankielisiä, koska suomalaisissa lauluissa oli selvästi vähemmän laulajia kuin saksankielisissä.

Tilaisuuden jälkeen kävelin vielä joulumarkkinoiden läpi, mutta ei kyllä tuntunut juuri toiselta adventilta, kun lämmintä oli lähemmäs 10 astetta ja satoi. Muutenkin mieli oli aika maassa, osaksi läppärin takia ja osaksi siksi, että tunsin oloni ulkopuoliseksi, kun kaikki saksalaiset juhli Nikolausta ja sai pieniä lahjoja, ja kaikki suomalaiset juhlisti itsenäisyyspäivää linnan juhlien ääressä. Minä väliinputoajana yritin sateisena adventtisunnuntaina saada konettani pysymään pystyssä edes hetkellisesti. Olisin niin kaivannut toimivan läppärin lisäksi lumista maisemaa, kahta kynttilää, glögiä ja linnan juhlien loputonta vierasvirtaa. Hassua sinänsä, koska itsenäisyyspäivä ei yleensä ole mulle mitään suurempaa koti-ikävää aiheuttanut. En edes muista, mitä tein itsenäisyyspäivänä Wienissä, Singaporessa istuin rannalla palmujen alla.

Eilen kyllästyin taas kerran myös paikalliseen säähän. Onhan se kiva, että kesä on pitempi kuin Suomessa, mutta kuka oikeen jaksaa tätä loputonta sadetta loppuvuoden? Ja miksi aina pitää sitten kanssa tuulla? Ilmeisesti mun napina kuitenkin kuultiin, koska tänään paistoi koko päivän aurinko siniseltä taivaalta. Oli sitä edes kiva katsoa toimiston ikkunasta, töistä lähtiessä oli tietysti taas pimeää.

Ensi viikonlopuksi päätin lähteä Berliiniin, ja varasin jo majoituksen ja ostin junaliput. Berliinissä on niin paljon nähtävää, että kaikkea ei viikonlopun aikana ehdi mitenkään, mutta olenpa nähnyt sitten ainakin siivun. Ei se mitenkään halvaksi tullut, mutta Suomesta tulisi vielä kalliimmaksi. Sitten sitä onkin aika iso osa Pohjois-Saksasta nähty. Tammikuussa mulla on vielä yksi kokonainen viikonloppu, mutta se pitää jättää vapaaksi, koska niihin aikoihin on Marin laskettu aika, ja pitäähän mun ehtiä nähdä uusi vauva ennen lopullista kotiinpaluuta!

Sihteerikköilyä, tehdaskierros ja illanviettoja

Tämä viikko töissä on poikennut tavallisesta, koska pomon sihteeri Frau M. sai jonkin viruksen ja oli koko viikon sairaslomalla. Koska meidän oppisopimuslainen Vivian oli lomalla, oli mun tehtävä sitten tuurata Frau M:ää. Olen tietysti tehnyt sitä ennenkin, mutta yleensä vain puoli päivää tai päivän kerrallaan, jolloin kaikkia kyselijöitä on yksinkertaisesti voinut kehottaa soittamaan huomenna uudestaan. Kun kyse on viikosta, ei sellainen tietenkään käy, joten mun piti perehtyä työhön tällä kertaa paremmin. Ja koska kyseessä oli sairastuminen, ei mua tietenkään ollut millään lailla perehdytetty kaikkeen. Varsinkin alkuviikosta oli aika rasittavaa, kun en tiennyt, mitä ja miten asiat pitäisi hoitaa. Pomo on tosi rento ja mukava, mutta silti nolotti, kun hän pyysi mua tekemään jonkun pikkujutun ja mä olin, että ”Öö…satuttekohan tietämään, miten Frau M tämän yleensä tekee?”. Tietenkään pomo ei tiennyt, koska on tottunut, että kaikki hoidetaan hänelle, mutta kaikesta kuitenkin selvittiin. Mulla oli oma työläppäri mukana Frau M:n paikalla, että voin tehdä omiakin hommiani, mutta aika paljon normaalia hitaampaa se on, kun pitää välillä vastailla puhelimeen, tutkia pomon kalenteria, etsiä papereita ja milloin mitäkin. Ihan hyvin kai loppujen lopuksi selvisin. Viikon aikana tuli mm. sanottua puhelimeen n. tuhat kertaa saksaksi ”Valitettavasti Frau M. tulee vasta maanantaina.” tai ”Valitettavasti hän on juuri nyt kokouksessa.” tai ”Olisiko teillä hetki aikaa keskustella Herr F:n kanssa?”, tilattua pomolle yksi hotellihuone ja sovittua yhden työnhakijan kanssa saksaksi työhaastattelusta. No, ensi viikolla Frau M:n pitäisi olla taas töissä, sitä paitsi pomo onkin koko alkuviikon työmatkoilla Etelä-Afrikassa ja Itävallassa.

Keskiviikkona sain vaihtelua sihteerikköilyyn tehdaskierroksella. Halukkaista harjottelijoista nimittäin valittiin arpomalla 15 onnekasta, jotka pääsi katsomaan keskiviikkoaamupäivänä pariksi tunniksi pääkonttorin vieressä sijaitsevaa tehdasta, ja mua suosi kerrankin arpaonni. Meille esiteltiin Luftfeder-valmistusta, ilmeisesti kyse on ilmajousista. Semmoisia kumiputkiloita ne oli kuiteskin, ja ilmeisesti niitä käytetään paremmissa henkilöautoissa, rekoissa ja junissa. Mielenkiintoisinta oli ehdottomasti tuotekehitysosastolla, jossa päästiin näkemään testausta, mm. miten sellaseen kumiputkiloon työnnetään vettä kunnes paine on niin suuri, että tuote räjähtää (vettä siksi että paineilmasta kuuluisi kauhea pamaus). Nähtiin myös monenlaisia koneita, jotka renkutti tuotteita eri suuntiin jatkuvalla tahdilla.

Tiistai-iltana käytiin muiden harjottelijoiden kanssa joulumarkkinoilla. Sää oli kerrankin siinä mielessä sopiva, että päivä oli ehdottomasti tähänastisista kylmin, ja lämpötila taisi lähennellä nollaa. Täydellinen sää juoda hehkuviiniä! Valitettavasti mun varpaita alkoi palella jossain vaiheessa. Tiedänpä nyt ainakin, että nuo täältä ostamani nilkkurit ei ole tarpeeksi lämpimät Suomen talveen, mitä kyllä jo epäilinkin. Katsottiin myös joulumarkkinoiden suomalaiskylä, ja Eva maistoi karjalanpiirakkaa. Näytti minusta pakastecocktailpiirakalta, mutta oli kuulemma hyvää.

Keskiviikkoiltana kävin leffassa katsomassa New Moonin (Twilight-sarjan toisen osan) englanninkielisen version. En itse asiassa ole nähnyt sitä ekaa osaa, mutta kun kirjat olen nyt lukenut, niin halusin nähdä lopputuloksen valkokankaalla. No, olihan se ihan ok, vaikka pääpari on ärsyttävä, eikä niiden välillä kyllä ole kemiaakaan. Bellan pitäisi kasvaa aikuiseksi ja oppia elämään yksin, ja Edward on edelleen omistava ja henkisesti väkivaltainen (sanoo ensin, ettei voi elää ilman toista, sitten jättää, ja sitten kun toinen on ollu kuukausia itsarin partaalla ja vihdoin toipumassa, ni ”En mä voikaan elää ilman sua, en mä enää jätä sua!”). Sitä paitsi se näyttää tosiaan pari viikkoa sitten kuolleelta narkkarilta, ja vieläpä jatkuvasti pahoinvoivalta sellaiselta. Sukupuoliroolitkin suoraan 1800-luvulta, joten ärsyttää että pikkutytöt kattoo tollasta ja luulee, että tuollaista se on kun rakastaa niin paljon.

Perjantai-iltaa vietettiin Danielin luona viiniä juoden. Mukana oli Eva, Evan tsek...anteeksi, määriläinen ystävä ja turkkilaiset Kadir ja Gulsen. En edes ensin meinannut jaksaa lähteä, mutta onneksi menin sitten kuitenkin, koska meillä oli tosi hauskaa. Juotiin viiniä, syötiin pizzaa, pelattiin korteilla tätä (joo, aika teiniä, mutta parin viinilasillisen jälkeen hauskaa – sitä paitsi mä olinkin porukan vanhin) ja juteltiin vaikka mistä. Kahden aikoihin päätettiin vihdoin siirtyä keskustaan. Onneks ratikat kulkee perjantai-iltaisin yölläkin puolen tunnin välein. Toiset meni karaokebaariin, mutta mua karaoke ei kiinnosta, koska olen sen verran musikaalinen, että karaoke käy usein pahasti korviin, mutten tarpeeksi musikaalinen laulaakseni itse. Mä lähdin siis nukkumaan ja olin perillä noin puoli kolme. Tuntui kyllä oudolta matkustaa kahden jälkeen ratikassa, joka oli melko täysi.

Tämä viikonloppu on nyt ties kuinka pitkään aikaan eka, jonka vietän kokonaan Hannoverissa. Toisen adventtiviikonlopun kunniaksi ohjelmassa on ollut joulushoppailua ja tänään vuorossa vielä joululauluja, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, ja erityisesti Tapanille joka viettää juuri aikaansa radiologian päivystyksessä!

Porukoiden vierailu

(Tiedän, että monet ei tykkää kun vanhemmista/perheenjäsenistä käytetään sanaa "porukat", mutten parempaakaan ole keksinyt. "Äiti ja iskä" kuulostaa vähän lapselliselta, "vanhemmat" taas liian viralliselta. Joten "porukat" ne nyt on ja pysyy.)

Viime viikon keskiviikkona menin suoraan töistä junalle porukoita vastaan. Ehdin jo melkein huolestua, kun laituri tyhjeni, juna oli lähdössä eteenpäin, eikä äitiä ja iskää näkynyt missään. Kyllä ne sieltä sitten kuitenkin löytyi, oltiin vaan ihan eri päässä laituria. Käytiin heittämässä tavarat mun luo ja mentiin illalliselle Schweinskeen, jossa kävin silloin kerran Hyden kanssa aamiaisella. Positiivinen yllätys: ruoka oli hyvää ja edullista! Ennen nukkumaankäyntiä tehtiin vielä pieni kävelyretki rautatieaseman eteen nousseilla joulumarkkinoilla, jotka oli tosin menossa jo kiinni.

Torstaina olin töissä vain noin yhteen, että ehtisin esitellä vierailleni Hannoveria. Käytiin ensin lounaalla ja käveltiin sitten Hannoverin varsinaiset joulumarkkinat suomalaiskylineen läpi. Ostettiin muutama joulukoriste ja yksi uusi piparimuotti, ihan kuin meillä ei molempia olisi jo vaikka miten paljon... Mutta kun ne on niin ihania! Joulumarkkinat-uusi raatihuone -väliselle reitille osuikin sopivasti suuri osa Hannoverin nähtävyyksistä. Palattiin toista kautta keskustaan, käytiin kahvilla, ja palattiin illan pimetessä takaisin joulumarkkinoille, jossa aloitettiin hehkuviinimukien metsästys. Saksalaisilla joulumarkkinoilla on tapana, että hehkuviini myydään kauniissa mukeissa, joista maksetaan yleensä parin euron pantti. Pantin saa takaisin mukin palauttamalla, tai sitten mukin voi pitää. Nyt meidän piti tietysti etsiä kauneimmat mukit kotiinvietäväksi. Tarjolla oli kojusta riippuen sinisiä tai punaisia mukeja, joten piti ostaa yksi hehkuviini sinimukisesta ja yksi punamukisesta kojusta. Sää oli kyllä ainakin mun Wienin-kokemusten mukaan hyvin tyypillinen joulumarkkinoille: vihmoi vettä.

Perjantaina mulla oli vapaata. Aamulla mentiin aamupalalle keskustaan ja sen jälkeen shoppailtiin vähän, niin joululahjoja kuin muutakin. Lounaalla käytiin taas Schweinskessa, ja pakkaamisen jälkeen lähdettiin kimpsuinemme ja kampsuinemme Hampuriin viikonlopuksi. Ja kun sanoin kimpsuinemme ja kampsuinemme, niin tarkoitan todellakin sitä: porukoiden matkatavaroiden ja mun yöpymiskassin lisäksi mukana oli joululahjoja, Marilta lainatut vuodevaatteet ja mun vieraspatja, jonka lahjoitin Marille, koska en itse sitä täällä enää tarvitse. Oltiin epäilemättä aikamoinen näky kun raahattiin kahta matkalaukkua, epämääräistä määrää kasseja ja yhtä isoa patjarullaa.

Hampurissa ostettiin iltapalaksi mukaan pari tuoretta patonkia (saksalaiset leipomot on parhaita!). Marin luona oltiin kahdeksan jälkeen. Sarakin oli vielä hereillä ja rakastui välittömästi tuliasiinsa, muumi-leivontasettiin ja saksankieliseen Mauri Kunnaksen kirjaan. Koko viikonlopun pieni Sara kauli pikkuisella kaulimellaan vessapaperitaikinaansa, työnteli keksipeltejä uuniin ja vaivasi välillä taikinaa. Kirjakin oli mieleinen, tosin porolauman tyttö tunnisti isoiksi vuohiksi. Sara myös yllätti meidät kaikki, kun ei vierastanutkaan "Finnland-Omaa ja -Opaa" juurikaan, vaan meni heti iltateen aikana iskän syliin tekemään nuppipalapeliään (joka palapelinä toimittuaan muuttuikin sitten taas keksipelliksi).

Lauantaiaamupäivä kulutettiin Saran kanssa touhutessa ja ruokaostoksia tehden. Saran päiväunien jälkeen lähdettiin sitten katselemaan Hampurin joulumarkkinoita. Eikä kyllä oltu ainoita, erityisesti raatihuoneen edustalla olevilla markkinoilla oli kauhea tungos. Siellä tyydyttiinkin sitten vaan nopeasti ostamaan hehkuviiniä, että saatais ne mukit. Onneksi ehdittiin kävellä läpi parit muutkin markkinat, joilla ei ollut aivan samanlainen tungos. Ilmeisesti tungokseen oli syynä se, että saatuimme markkinoille samaan aikaan kun joulupukki liiteli paikan yli vaijerista riippuvassa reessään, jonka jalaksista tuli lopussa tähtisadetta. Loppuilta vietettiin sitten kotisohvalla markkinoilta ostettua marsipaania maistellen.

Sunnuntaina käytiin kävelyllä lähialueella ja satuttiin sattumalta pienille adventtimarkkinoille. Mari sai sieltä vihdoin kaipaamansa adventtikranssin, ja Finnland-Oma osti Sarallekin jotain pientä. Kun sitten iltapäivällä tuli lähdön aika, puhkesi Sara surkeaan itkuun nähdessään matkalaukut lähtövalmiina. Lähdin metroasemalta eri suuntaan kuin muut, mutta lentokentän pysäkille tultaessa Sara-parka oli kuulemma puhjennut itkuun uudestaan.

Palasin tuttuun tapaan junalla Hannoveriin, ja porukat lensi Suomeen. Kävivät vielä kiltisti viemässä Lotalle multa muutamia kirjoja ja ajoivat sitten saman tien Rantsulle. Ilmeisesti tykkäsivät lomasta, ainakaan en ole suurempia valituksia kuullut. Sapiskaa sain tosin vähän, kun äiti kuuli että Mari oli valitellut väsymystä facebookissa. Minä kun kieltäydyin menemästä lauantai-iltana nukkumaan puoli kymmeneltä ja ilmoitin vanhemmilleni, että nyt olis parasta nauttia mun, Marin ja Sebastianin seurasta kun kerrankin on mahdollisuus! Tai oikeastaan minä taisin mainita vain Marin ja Sebastianin ja iskä lisätä siihen listaan minutkin. Onhan se tietysti totta, että ei sitä kovin usein nykyään tule Suomessakaan ollessa kotona käytyä, kun kaikki matkustuskelpoiset viikonloput melkein menee Oulussa. Mutta kohta on taas joulu, ja saa kyllä varmasti nauttia perheen seurasta ihan tarpeeksi!

Dresden

Jos nyt joku muukin teistä kuin rakas äitini on pähkäillyt, olenko maininnut Dresdeniin menosta aiemmin, niin voitte olla ihan rauhassa, en ole. Idea nimittäin syntyi vasta keskiviikkoiltana, kun olimme kokoontuneet Evan ja Danielin kanssa miettimään viikonlopun ohjelmaa. Kaikilla oli edessä suunnitelmaton viikonloppu, joten päätettiin taas lähteä johonkin. Ensin ajatuksena oli vuokrata auto ja mennä katselemaan Reinin jokilaaksoa, mutta sitten huomattiin, että esim. suurin osa linnoista on marraskuun alusta lähtien kiinni. Sitäpaitsi sekä Eva ja Daniel olivat käyneet siellä jo, eikä vuodenaikakaan ole ihan paras maisemien ihastelulle. Alettiin sitten katsella, mitä olisi suunnilleen samanlaisen matkan päässä ja löydettiin Dresden. Mitään ennakkotietoja meillä ei kaupungista ollut, mutta se löytyi wikitravelin ”9 kaupunkia, jotka Saksassa pitää nähdä”-listalta, joten päädyttiin sitten siihen. Halpa hostellikin löytyi nopeasti Hostelworldista. Eva ehdotti, että autonvuokrauksen sijaan käytettäs mitfahrgelegenheitia eli kimppakyytiä. Onnistuttiin pienen etsimisen jälkeen löytämään sopivat kyydit, joten viikonlopun suunnitelma oli valmis! (Kuskien oli tosin käsittämättömän vaikea ymmärtää, että ei haittaa vaikka Evan puhelinnumero on slovakialainen, koska EU:n uusien roaming-säännösten myötä siihen soittaminen on halvempaa kuin useisiin saksalaisiin liittymiin soittaminen. Jaettiin sitten mun saksalaista numeroa, jolloin paljastui, että olen vahingossa antanut joillekin ihmisille täällä mun vanhan Wienin-numeron. Ihmekös kun ei kukaan soita tai tekstaile...)

Lauantaiaamuna piti sitten vääntäytyä ylös sängystä jo ennen puolta kuutta, koska meidän kyyti lähti seitsemältä toiselta puolelta Hannoveria. Menomatka muistutti mua kyllä tehokkaasti siitä, miksi en yleensä tykkää mennä vieraiden ihmisten kyytiin: maailmassa on hyvin vähän ihmisiä, joiden ajotaitoon oikeasti luotan ja joiden kyydissä voin rentoutua täysin, ne ihmiset voi ehkä jopa laskea yhden käden sormilla. Kaikkien muiden kyydissä toivon että ajaisin itse. En siksi, että olisin paljon parempi kuski, vaan siksi että voisin sitten ainakin vaikuttaa jollain lailla tapahtumiin. Joo, ehkä hiukan kontrollifriikki... Tämä kuski sattui olemaan päälle seitsemänkymppinen pappa, joka ajoi nenä tuulilasissa, välillä silmälasien kanssa ja välillä ilman. Ennen kaistanvaihtoa pappa vilkuili olkansa yli noin kymmenen kertaa lähestyen samalla vääjäämättä edessäolevaa rekkaa, ja kun ohitus lopulta tapahtui, oli kaistanvaihto niin jyrkkä että olin joka kerta puolivarma että auto lähtee käsistä. Kaiken lisäksi pappa soitti radiota kauhean kovalla, joten jouduttiin kuuntelemaan koko matka schlagereita, käännösiskelmiä ja selitystä niin amarylliksista kuin sienestämisestäkin. Ei ihan ollut meidän radiokanava... Siinä kuultiin saksaksi kaikki Tsingiskaanista Alicen kautta lippusalkoon. Koko loppupäivän mulla soi päässä Johnny Cash. (Ai miksikö laitoin nuo linkit tohon? Että tekin saisitte kärsiä, tietysti!) Hyväksi puoleksi voisi kai laskea, että ainakaan pappa ei ajanut nopeampaa kuin osasi, koska matka taittui Saksan vapaavauhtisilla autobahneilla huimaa satasta, suurimmaksi osaksi reunaviivan päällä.

Jotenkin onnistuimme pääsemään perille asti ehjinä ja vielä kohtalaisen järkevään aikaan. Dresdenissä etsimme ensin hostellimme, joka sijaitsi muutama sata metriä rautatieaseman takana. Huoneeseen ei tietenkään vielä päässyt, joten jätimme tavarat säilytykseen ja lähdimme etsimään 1.lounasta, 2.turisti-infoa ja 2. Sparkassen ja Commerzbankin raha-automaatteja, koska Saksassa on sellainen tyhmä systeemi, että ainoastaan oman pankin automaateista voi nostaa ilmaiseksi. Lounasta löydettiin aasialaisesta ravintolasta (punaista thaikanacurrya, nam), Commerzbank oli matkan varrella ja turisti-infokin löytyi lopulta, mutta Sparkassesta tuli suorastaan inside-vitsi, koska sen sijaintia kysyttiin useammalta henkilöltä, jotka kaikki viittoilivat eteenpäin, että ”Tuolla se on, tästä vaan suoraan”. Eipä vaan näkynyt. Nämä ohjeet tosin veivät meidät turisti-infoon, josta osasivat antaa tarkemmat ohjeet Sparkassen todellisesta sijainnista. Ollaan kohtalaisen varmoja, että Sparkassen sijainti on jonkinlainen dredeniläisten turistien päänmenoksi keksimä vitsi: jos kuka tahansa kysyy sen sijaintia, kaikki huitovat epämääräisesti keskustaa kohti ja selittävät sen olevan ihan lähellä riippumatta siitä, missä sitä sijaintia kysytään.


Eva ja Daniel pohtivat, minne mennään seuraavaksi.

Meillä oli matkaoppaana mun Lonely Planet Germany, jossa olevaa kävelyreittiä alettiin sitten kulkea läpi, apuna infosta 80 centillä ostettu turistikartta selityksineen. Käytiin katsomassa maisemia uuden raatihuoneen tornissa, jonne onneksi oli hissi. Matkan toiseksi sisäpiirivitsiksi muodostui tornin englanninkielisen esitteen aloittava lause ”Public well-being shall henceforth act as the guiding principle over the decision-making of the city administration”, joka oli meistä ihastuttavan monimutkainen ja pompöösi, mutta aika huono valinta turistiesitteen ekaksi lauseeksi. Joku vähän huonommin englantia osaava todennäköisesti jättäisi esitteen lukemisen siihen paikkaan, ja tuollainen lause nyt tuottaa vaikeuksia edistyneemmillekin opiskelijoille. Ihastuimme erityisesti sanaan ”henceforth”.


Onks toi hevonen teistäkin vähän kummallisen näköinen?

Tornivisiitin jälkeen matka jatkui kohti turistikeskustaa ohi muutamien rakennusten, jotka olisivat itsessään riittäneet nähtävyyksiksi Suomessa, mutta jotka ohitettiin turistioppaissa sivulauseella. Esimakua tulevasta, vaikkemme sitä vielä tienneet. Ensikosketus Dresdeniin kauneuteen tuli, kun näimme vasta muutama vuosi sitten uudelleenrakennetun Frauenkirchen. Kirkkoa ei päässyt katsomaan sisältä, koska siellä valmistauduttiin illan konserttiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin ostaa konserttiin halvimman hintaluokan liput, 13e/kpl. Teoksena oli Edward Elgarin Gerontiuksen uni, jota emme tunteneet ollenkaan, mutta näkisimmepä sitten ainakin kirkon sisältä. (Elgar tunnetaan muuten parhaiten tästä sävellyksestään.)


Frauenkirche.

Vaikka ilta alkoi jo pimetä, oli konsertin alkuun vielä monta tuntia, joten jatkoimme kävelykierrostamme. Elben rantaa kulkevalla Brühlsche Terrasse -bulevardilla Dresdenin kauneus sitten paljastui meille kokonaan. Hienoja barokkirakennuksia iltavalaistuksessa ja näkymä Elbelle! Emme enää ihmetelleet ollenkaan, miksi Dresdeniä kutsutaan pohjoisen Firenzeksi. Kävimme Hofkirchessä, jossa oli juuri meneillään kuoroharjoitukset ilmeisesti seuraavana päivänä televisioitavaa jumalanpalvelusta varten. Kuulosti kyllä upealta, suorastaan nousi ihokarvat pystyyn!


Elbe.


No on huonosti rajattu ja tärähtänyt kuva, mutta että saisitte edes jonkun käsityksen rakennuksista...

Käytiin pikaisesti vilkaisemassa oopperatalon aulaa, joka oli täynnä Joutsenlammen ensi-iltavieraita, ja käveltiin sitten läheisen Zwinger-barokkipalatsin sisäpihan läpi. Alkoi olla illallisaika, joten etsiydyttiin takaisin kierroksen alussa näkemällemme ravintolakadulle espanjalaiseen ravintolaan syömään viiniä ja tapaksia (chorizo-makkaraa ja valkoisia papuja, lohta ja marjahyytelöä, paistettua juustoa ja hilloa, aurinkokuivattuja tomaatteja, serranonkinkkua, paistettua sardiinia ja talon leipää).

Illalliselta ehdittiin juuri sopivasti takaisin Frauenkircheen. Meidän paikat oli ylhäällä parvella, eikä sieltä nähnyt orkesteria, kuoroa ja solisteja, ellei noussut seisomaan. Minä keskityin lähinnä kuuntelemaan. Hieno konsertti oli, vaikkakaan tekstistä ei kyllä saanut mitään selvää, vaikka se olikin englanniksi.

Vatsa täynnä lämpimässä kirkossa istuminen sai kyllä kovin uniseksi, olihan meillä pitkä päivä takana. Vaellettiin siis takaisin hostelliimme. Oltiin varattu kolme sänkyä neljän hengen huoneesta, eikä siihen neljänteen sänkyyn meidän onneksi tullut ketään. Lakanoiden ja pyyhkeiden kanssa hintaa tuli 18e/hlö, johon sisältyi myös proseccovoucheri hostellin baariin. Käytiin siis baarissa juomassa prosecco-lasillisemme ja mentiin nukkumaan.

Aamulla heräsin tietysti ennen muita, joten oli hyvin aikaa pukeutua ja meikata. Olimme päättäneet, että koska aikaa on seitsemään asti illalla, emme pidä turhaa kiirettä aamulla. Lähdimme siis hostellilta noin puoli yhdeltätoista ja kävimme ostamassa rautatieasemalta aamiaista. Sitten menimme Residenz-linnaan katselemaan Saksin vaaliruhtinaiden ja kuninkaiden arvoesineitä. Ja kyllä niitä kaikenlaisia koruja, kelloja, astioita jne riittikin! Kävi niin kuin yleensä tuollaisissa museoissa: tuli sellainen yliannostusturtumus, että sitä vaan kierteli lopulta vitriinien lomassa jaksamatta oikein enää innostua noin tuhannennesta hienosta figuurista tai kaulaketjusta tai barokkikellosta. Suomessa sitä syötiin metsäpirteissä puuroa ja naurista kesät ja talvet samaan aikaan kun Saksin vaaliruhtinaat lahjoitteli vaimoilleen mitä monimutkaisempia kullattuja kellopelejä, korallivartisia ruokailuvälineitä ja lasitaide-esineitä.

Museon jälkeen oli tutustumisvuorossa sodassa paremmin säästynyt Elben toinen ranta vanhoine rakennuksineen. Kävelyreitin puolivälissä pysähdyttiin lounaalle tsekkiläis-böömiläiseen ravintolaan, koska se näytti niin kivalta. Eva oli tietysti innoissaan päästessään syömään kotoista ruokaa. Tsekkiläinen ruoka ei varsinaisesti ole minun herkkuani, mutta leipäknödelit ja liha smetanakastikkeessa puolukkahillon kanssa oli ihan hyvää, ja varsinkin täyttävää. Väännettiin tosin taas vähän peistä siitä, että minun pitäisi muka juoda olutta, mutta sain kieltäydyttyä. Ruuan päälle otettiin tietysti tsekkiläisittäin Becherovka-snapsit.


Dresden joen toiselta rannalta nähtynä.

Kävelykierros jatkui jälkiruuaksi ostamiamme jäätelöitä syöden. Valitettavasti loppukierroksemme ei ollut kovinkaan menestyksekäs, kun yhteen kirkkoon ei päässyt sisälle ja maailman kauneimmaksi mainostettu maitokauppa oli mennyt kiinni tuntia aiemmin. Kävelimme sitten Elben rantaa ja sillan yli takaisin toiselle puolelle.

Tässä vaiheessa piti kovasti miettiä, mitä teemme loppuajan, koska alun perin oli ollut tarkoitus käydä yhdessä ihmisen toimintaa esittelevässä museossa, mutta nyt siihen ei ollutkaan enää aikaa. Kävimme sen sijaan vilkaisemassa päältäpäin VW:n lasisen tehtaan ja kävelimme ravintolakadulle sushiravintolaan, jossa vietimme viimeisen tunnin.

Paluukyyti oli sekä mukavampi että nopeampi kuin menokyyti. Kuski oli parikymppinen sotilas, joka tosin tietysti ajoi 180 km/h, mutta oli kyllä selvästi parempi kuskikin. Sitä paitsi autokin taisi olla kohtalainen, kun tuo vauhti ei juuri tuntunut. Silloin Brysselin-reissulla huomasin, että pikkuisehko vuokra-automme alkoi ravistaa aina kun nopeus nousi yli 170km/h, tällä kertaa ei ollut sitä ongelmaa. Kuski sai mun osittaisen luottamuksen myös yksinkertaisesti sillä, että oli vähän sellainen rockabilly-tyyppinen, mikä muistutti mua omasta isoveljestäni joskus viitisentoista vuotta sitten.

Kun kuski kuuli, että olen Suomesta, oli kommenttina heti ”Ai Suomesta? Niillä on siellä hyvä musamaku! Tiedätkö Baseballsit? Ne on nyt Suomessa listaykkösenä!”. Onneksi olin juuri alkuviikosta päättänyt ottaa selvää siitä, mikä ihme tää Baseballs on, kun niitä on suomalaiset nettilehdet ja facebook täynnä, ja huomannut tykkääväni bändin ideasta (hei, pojat tekee fiftariversioita poppihiteistä ja esiintyy torttutukissa, farkuissa, valkeissa t-paidoissa ja nahkatakeissa – what’s not to like?!). Pystyin siis sanomaan, että joo, mäkin tykkään niistä, ja kohta autossa soikin Umbrella... Siinä se matka taittuikin mukavasti alle kolmessa tunnissa menomatkan neljän sijaan ja pääsin ihan järkevään aikaan vielä nukkumaankin.

Dresden oli siis ehdottomasti meille kaikille kolmelle positiivinen yllätys. Mulle ainakin ainoa aiempi kuva Dresdenistä oli siitä pommituksesta, jota käytetään aina esimerkkinä, kun halutaan osoittaa että ei ne voittajatkaan toisessa maailmansodassa mitään pyhimyksiä olleet. Kaupunki oli niin kaunis, että tuntui melkein kuin olisi ollut lomalla jossain kauempana. Ei Dresden tietenkään pelkästään mistään barokkipalatseista koostu, ja DDR:n perintö näkyy kyllä joiltain osin selvästi. Ainakin Eva kehui, että tuntui kovin kotoisalta, ja minustakin kaupunki muistutti osin monia muita idästä länteen –kaupunkeja (Praha, Bratislava, Budapest, jopa Tallinna). Muuten tuntui kyllä välillä, että kaupungin identiteetti perustuu tasan kahteen asiaan: August Väkevään ja vuoteen 1945.

Loppuviikko kuluu taas vieraita viihdyttäessä, kun äiti ja iskä saapuvat huomenna, sopivasti samana päivänä kuin Hannoverin joulumarkkinat avautuu. Viikonlopuksi mennään Hampuriin Marin luo, joten seuraava blogaus varmaan sitten siitä.

Budapest

Mun blogi ei meinaa enää pysyä matkustelun perässä, varsinkin kun tällä viikolla oli vielä harjottelijoiden stammtisch, ja tänään suunniteltiin Evan ja Danielin kanssa tulevaa viikonloppua. Päätettiin mennä Dresdeniin: sinne lauantaiaamuna, majoitus hostellissa ja sunnuntai-iltana takas. Tässä nyt kuitenkin vielä ennen Dresdeniä vihdoin se Budapest.

Perjantaina lähdin junalle suoran töistä. Tavoistani poiketen matkustin Hampuriin tällä kertaa ICE-junalla, jotta ehdin kentälle ajoissa. Juna ei pysähtynyt kertaakaan Hannoverin ja Hampurin välillä! Lensin ekaa kertaa elämässäni Malevilla, joka osoittautui ihan hyväksi lentoyhtiöksi. Miinusta ainoastaan siitä, että tarjolla oli pelkästään pähkinöitä tai Kismet-tyyppistä suklaata. Nousu ja lasku sen sijaan sujuivat oikein pehmeästi: korviin ei koskenut lainkaan, vaikka olin vielä siitä alkuviikon flunssasta nuhainen. Olinkin kyllä tankannut allergialääkettä, että olisi helpompi olla.

Kymmenen aikoihin olin Budapestissä. Siellä oli kätevästi heti siinä matkatavarahihnan vieressä pankkiautomaatti, joten pääsi nostamaan forintteja. Valitettavasti mä sekosin kurssilaskuissa ja nostin paljon enemmän kuin oli tarkotus. Syytän siitä niitä allergialääkkeitä ja pitkästä päivästä johtuvaa väsymystä.

Ensikosketuksen hotellin tasoon sain heti lentokenttäkuljetuksen hoitaneesta minibussista noustessa, kun ovimies tuli avaamaan auton oven: ”Good evening, madam!”. Aulasta soitin Marialle, joka oli kirjautunut sisään noin tuntia aiemmin, ja viihdytti nyt kunnon seurapiirirouvan tavoin huoneessamme vieraita: puolalainen Mikolaj ja itävaltalainen Anna Maria, jotka tunnemme Helsingistä, olivat tulleet viettämään mieluummin iltaa meidän huoneeseen kuin jääneet omaan hostelliinsa. Näky oli oikeasti kuin jostain seurapiireistä, kun Mikolaj ja Anna Maria istuivat antiikkityyppisellä sohvalla kristallikruunun alla ja Maria tarjoili teetä ja keksejä. Vaikutelma tosin meni vähän pilalle, kun Maria joka oli juuri selittänyt hoitaneensa hotellien turvallisuusauditointia Brysselin toimistosta käsin, onnistui keittämään vedenkeittimellä veden yli ja suoraan huoneen puhelimen päälle. Tämä aiheutti pienoista hysteriaa porukassamme: meille ei näköjään voi antaa viiden tähden hotellihuonetta edes tunniksi turvallisin mielin. Marian puolustukseksi sanottakoon, että keitintä ei ollut edes täytetty maksimiviivaan asti, ja tapahtuipa kerrankin oikealle henkilöllle siinä mielessä, että tieto menee varmasti eteenpäin!

Huone oli kyllä kiva, kahden sängyn lisäksi sinne mahtui sohva ja kirjoituspöytä. Vaatekaapeissa oli automaattiset valot (sellaiset niinku jääkaapissa) ja kylpyhuoneessa vierekkäin sekä kylpyamme että suihkukoppi. Parasta huoneessa ehkä oli kylppärin lattialämmitys ja erinomainen suurentava, valollinen meikkauspeili. Peilin valo ei ensin meinannut kyllä mennä pois päältä, mutta lauantain aikana se oli käyty korjaamassa ilman eri pyyntöä. Näkymä huoneesta oli puistoon, taustalla Tapanin paikallinen nimikkokirkko. Hotellin sijainti olikin tietysti loistava, ihan keskeisimmän metroaseman vieressä ja lähellä Vaci utcaa. Aamupalaa ei valitettavasti päästy kokeilemaan, kun se ei sisältynyt tarjoushintaan ja olisi maksanut 24e/hlö!


Huoneen virallinen hinta (tosin nykyään on koko ajan tarjouksia, varmaan jollain 100-150 eurolla saa samanlaisen ihan helposti). Me siis maksettiin alle 60e/yö.


Itse huone.


Näkymä huoneen ikkunasta.

Tunnin verran istuskeltiin vaihtamassa kuulumisia, sitten Mikolaj ja Anna Maria lähtivät omalle hostellilleen ja me kävimme vihdoin nukkumaan. Marialla oli aamulla heti kahdeksan jälkeen kaksi työhaastattelua, enkä minäkään tietysti saanut enää sitten aamulla nukuttua. Join sitten siinä teetä samalla kun rauhassa meikkasin ja pukeuduin. Matkalla nappasin aamupalaksi leipomokojusta jonkunlaisen tuorejuustopiirakan.


No ei ehkä ole hirveän professionaalia ottaa itsestään kuvia kylpyhuoneessa, mutta tältä mä näytin.

Career forum avautui varsinaisesti kymmeneltä. Olin paikalla vähän ajoissa, joten menin kiertelemään viereistä kauppahallia, mutta sitten Maria soittikin. Hän oli juuri päässyt toisesta haastattelustaan, joten menimme kiertelemään yritysten kojuja yhdessä. Vähän väliä piti tietysti pysähtyä juttelemaan tuttujen kanssa, joita olikin paikalla aika paljon. Suurin ero, jonka huomasin itsestäni Pariisiin verrattuna oli, että tuntui jo paljon luontevammalta olla puku päällä. Toisten kanssa jutellessa tuli kyllä helpotus siitä, että itsellä on sentään jo internshippi plakkarissa, ei tarvitse sen kanssa enää hermoilla.

Oikeastaan ainoa yritys, josta olin tällä kertaa kiinnostunut, oli Nokia, joten kävin juttelemassa heidän kanssaan. Ja kannattikin käydä, kertoivat nimittäin sekä facebook-sivusta, jonne postaavat aloituspaikkojaan, että ensi vuoden graduate programista, joka kuulosti erittäin lupaavalta minun kannaltani. Sanoivat nimittäin, että sen voisi tehdä mahdollisesti esim. Oulussakin. Pitää ehdottomasti hakea siihen tammi-helmikuussa!

Siinä kierrellessä ja tuttuja tavatessa aika menikin nopeasti, ja alkoi tulla nälkä. Mentiinkin sitten lounaalle kauppahallin yläkertaan syömään gulassia. Keitoksi aika hyvää, mutta täyttävää! Sitten käveltiin Marian kanssa kävelykatuja pitkin hotellille. Mun ajatuksena oli, että lepäisin vähän aikaa ja kävisin sitten vielä ennen iltaa kävelemässä kaupungilla, mutta oltiin molemmat lopulta niin väsyneitä että sänkyihin päästyämme nukahdettiin yli tunniksi.


Gulassia.

Herättyä olikin sitten jo aika valmistautua iltaa varten, varsinkin kun Maria halusi vielä pikaisesti tavata yhden ystävänsä ensin. Olimme sopineet tapaavamme Mikolajn, Anna Marian ja Petran (tsekkiläinen) yhdellä ratikkapysäkillä, jossa oltiinkin sitten etuajassa, joten käveltiin Marian kanssa pieni lenkki Tonavaa ja sen siltoja ihaillen.


Me poseerataan teinisti.


Illanviettoon menossa.

Illallisravintolassa oli buffet, ja juomat sisältyi hintaan. Heti ovella tarjottiinkin Palinka-ryypyt. Etsittiin itsellemme sopiva pöytä, ja samaan pöytään tulikin sitten istumaan myös Birgitte ja Femke, jotka tietysti tunnen Wienistä! Täytyy sanoa, että istuessani siinä Helsingistä tutut ystävät toisella ja Wienistä tutut toisella puolellani, edessäni ruokalautanen ja kuohuviinipullo jäissä - olin kyllä onnellinen! Hyvää ruokaa, vanhoja ystäviä... Kannatti ehdottomasti tulla! Ja vielä niin hyvä tuuri, että sen sijaan että olisi tarvinnut loikkia pöydästä toiseen tapaamassa tuttuja, oli kaikki läheisimmät CEMS-ystävät siinä ympärillä!

Buffet oli hyvä, mutta 300 opiskelijaa tarkoitti kyllä aikamoisia jonoja ja tungosta välillä. Kymmenen jälkeen aloimme sitten siirtyä bussikuljetuksella varsinaisiin bileisiin, jotka järjestettiin A38-nimisessä laivabaarissa. Baari oli kyllä hieno, mutta valitettavasti bileet ei niin kauhean hyvät. Ensinnäkin, hintaan kuului kaksi drinkkikuponkia, mutta laivalla kävi ilmi, että niillä ei saakaan mitä tahansa, vaan yksi kuponki vastaa 600 forinttia. Yhdellä kupongilla sai siis lähinnä joko olutta tai viiniä. Jos halusi drinkin, meni siihen kaksi kuponkia (eikä välttämättä edes riittänyt). Sitäpaitsi se viini oli vielä pahaa. Pariisissa vuosi sitten oli sentään edes kuoharia tarjolla. Toinen ongelma bileissä oli musiikki, joka oli koko seurueen mielestä varsin outoa eikä missään nimessä tanssittavaa, joten se madalsi tunnelmaa aika paljon. Ei me siellä sitten jaksetukaan kun johonkin puoli kahteen. Taksimatka takaisin oli halpa, 1600 forinttia. Kun seuraavana aamuna söin kahvilassa aamiaiseksi kaakaota ja kanaleipää, jotka maksoivat 1500, mietiskelin että olikohan taksi erityisen halpa, aamiainen erityisen kallis, vai molempia. Miettikää, millasen aamiaisen Helsingissä sais öisen taksimatkan hinnalla!

Aamulla Maria meni taas tapaamaan ystäväänsä, minä heräilin rauhassa. Kävimme sitten vielä pikaisella kävelyllä ylittämässä Ketjusillan, ennenkuin Marian oli lähdettävä lentokentälle. Minä menin tosiaan läheiseen kahvilaan aamiaiselle, missä aiheutin itselleni heti aamusta sokerihumalaisen ähkyn ottamalla jälkiruuaksi browniesta, pähkinöistä ja kinuskista koostuvan leivoksen. Ei kyllä sen jälkeen tarvinnut syödä miltei koko päivänä mitään...


Näytän melkein siltä, että voisin asuakin Le Meridien-hotellissa, vai?

Saatuani vihdoin viimeisenkin murusen brownie-leivoksesta alas, vyöryin Vaci utcalle, jossa katselin vähän kauppoja. Sää oli epätavallisen lämmin, ja olin paahtua talvitakissani, vaikka edellisenä päivänä vaatetus oli ollut ihan sopiva. Iltapäivän vietin Westend-ostoskeskuksessa, joka oli kyllä vähän pettymys, koska en sitten kuitenkaan löytänyt yhtään mitään kivaa. Sitäpaitsi mun jalat oli näistä kahdesta päivästä jo ihan poikki. Kävi vielä niin, että raahauduttuani viimeisillä voimillani ostoskeskuksen supermarketin läpi huomasin heti kassan jälkeen, että olin unohtanut ostaa tärkeimmän, eli Tapanille tuliaisiksi lupaamani paprikatahnan. Eikun takaisin markettiin...

Raahauduin hotellille, jossa upottauduin kuumaan kylpyyn. Valitettavasti se oli kyllä vähän antikliimaksi päivälle, koska mä en oikein ole koskaan ymmärtänyt kylvyn viehätystä. Se on mulle vaan niinkuin köyhempi ja liian nopeasti jäähtyvä versio saunasta. Sitäpaitsi siinä on vaikea löytää sellaista mukavaa asentoa, jossa koko vartalo olis hyvin veden alla. Tai sitten mä olen vain liian pitkä. Loppuillan viihdytin itseäni katsomalla saksankielisiä tv-kanavia.

Maanantaina kirjauduin ulos hotellista, jätin laukun sinne ja kävelin kauppoja kierrellen sinne kauppahallille ja takaisin. Olin netistä huomannut, että Budapestissä on käytettyjen englanninkielisten kirjojen kauppa, joten olihan se käytävä katsomassa, kun Hannoverissa loppuu aina lukeminen kesken. Ostin kaksi kirjaa yhteensä n. kuudella eurolla: The Eyre Affair, jonka olen halunnut lukea jo kauan, ja The Other Boleyn Girl, josta tuli vähän aikaa sitten leffakin. Kävin myös teellä ja kakulla Gerbeaudissa, joka on suunnilleen Budapestin Sacher. Oli ihanaa olla taas pitkästä aikaa wieniläistyyppisessä kahvilassa.


Teetä ja Gerbeaud-kakkua.

Olin lentokentällä aikaisin, mikä osoittautui hyväksi koska siellä oli ollut jotain teknisiä ongelmia. Ne olivat juuri saaneet lähtöselvityksen taas toimimaan, mutta jonot oli pitkät, varsinkin kun paikalla oli joku sadan hengen joukko japanilaisia turisteja. Lentokentällä sattuikin samaan aikaan olemaan myös Eva, joka oli mun ja Marian kanssa keväällä samassa Kone-ryhmässä. Eva ei edes muistanut, että oltiin tavattu edellisenäkin iltana, kun oli juhlinut niin rankasti...

Lento ja juna takaisin sujui ongelmitta. Perillä olin yhdentoista jälkeen, ja maanantaina sitten suoraan yhdeksältä kokoukseen... Mutta oli kyllä tosi kiva reissu, hieno hotelli, paljon vanhoja kavereita ja Budapest nyt on mun mielestä muutenkin ihana! Erityisesti oli kiva taas pitkästä aikaa nähdä vanhoja kauniita rakennuksia (vaikkakin osaksi rapistuneita), niissä oikein silmä lepäsi Hannoverin jälkeen. Kuten varmaan huomasittekin, keskityin tällä matkalla enemmän esim. shoppailuun kuin nähtävyyksiin, mikä johtuu ihan siitä, että nähtävyydet katseltiin vasta Tapanin kanssa tammikuussa. Seuraavaksi sitten Dresden.

Viikonloppu Hampurissa

Käydessäni pari viikkoa sitten saattamassa Tapanin lentokentälle ja sen jälkeen Marin luona kylässä, päätimme Marin kanssa että olisi taas aika viettää kokonainen viikonloppu yhdessä. Edellisillä käynneillä olin ehtinyt olla Hampurissa vain lyhyesti, ja silloinkin huomio kiinnittyi vieraisiin – Tapaniin, Lottaan, Hanneleen… Ja parin kuukauden päästä tapaamisemme harvenevat taas kovasti, joten pitää käyttää nyt tilaisuus hyväksi. Niinpä merkitsimme molemmat kalentereihimme kokonaisen viikonlopun, ja viime perjantaina lähdin suoraan töistä junalla Hampuria kohti. Hampurissa satuin vielä samaan bussiin Sebastianin kanssa, joka oli juuri tulossa töistä. Ilta vietettiin pizzan ja telkkarin seurassa.

Lauantaina aamupalan jälkeen oli ohjelmassa leipomista. Tämä oli itse asiassa minun toiveeni, koska oma kaasu-uunini näyttää sen verran vanhalta ja epäilyttävältä, etten sitä ole viitsinyt ruveta testailemaan, joten en ole päässyt leipomaan muutamaan kuukauteen. Teimmekin sitten kahta erilaista pikkuleipätaikinaa, joista syntyi kolmenlaisia pikkuleipiä. Sarakin oli ahkerasti mukana auttamassa, varsinkin siinä vaiheessa kun osa pikkuleivistä koristeltiin suklaakuorrutteella ja sokerisydämillä. Kuten alla olevista kuvista näkyy, käytettiin osaan kekseistä suomalaisia piparimuotteja. Saksalaiset leipovatkin pikkuleipiä lähinnä jouluksi, vaikka minusta nuo eivät olleet millään lailla jouluisia – mutta eipä me niihin laitettukaan vielä edes minkäänlaisia joulumausteita.


Sara katselee piirrettyjä aamukylvyn jälkeen.


Sara valmistautuu leipomaan.






Lopputulos.

Iltapäivällä Saran nukkuessa päiväunia kävi Mari lainaamassa erään ystävänsä autoa, ja kävimme viikonloppuostoksilla: Saralle vaippoja, Tommylle kissanruokaa ja kissanhiekkaa ja Lidlistä kärryllinen ruokaa. Eläinkauppa, josta Tommyn tarvikkeet ostettiin, oli valtava, oikea eläinhypermarket, ja niin täynnä kaikkea eläinkrääsää, että alkoi miltei harmittaa ettei minulla ole enää kissaa, jolle sieltä olisi jotain kivaa voinut katsella. Kaupassa oli myös eläimiä myytävänä, kävin pikaisesti vilkaisemassa kaneja ja marsuja aitauksissaan.


Koko perhe skypessä Sebastianin vanhempien kanssa.

Illan vietimme taas television ääressä. Mulla kun ei ole telkkaria täällä, niin on ihan kiva viettää Marin luona rauhallisia koti-iltoja herkkujen kera amerikkalaisten rikos- ja lääkärisarjojen seurassa.

Sunnuntaiaamupäivän vietimme Marin kanssa rentoutuen sillä aikaa kun Sebastian ja Sara olivat jumalanpalveluksessa. Päivällä sitten pakkasimme lounaan mukaan ja menimme syömään sen Sebastianin työpaikalle. Mari ja Sebastian ovat tällä viikolla Sebastianin työkonferenssissa Baselissa, joten Sebastianilla oli vielä sunnuntaina paljon tekemistä töissä, mutta halusimme silti syödä yhdessä. Lounaan jälkeen Sara nukkui päiväunet, joten minä ja Mari autoimme Sebastiania mukaan lähtevien tavaroiden luetteloinnissa ja pakkaamisessa. Siinä erinäisten lippusien ja lappusien määriä laskiessani minua kyllä alkoi huvittaa ajatus, että tässä sitä vaan Sirje tekee sunnuntaina vapaaehtoistyötä uskonnolliselle organisaatiolle (Sebastianin työnantaja on Joyce Meyer). Päätin ajatella hommaa ennemminkin ystävien auttamisena ja tein kiltisti osani.

Sunnuntaina oli jostain syystä Verkaufsoffener Sonntag, eli kaupat olivat auki, joten ennen junani lähtöä kävimme vielä Marin ja Saran kanssa vähän kävelemässä keskustassa. Porukkaa oli aivan hirveästi! Sara tosin ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella. Se tyttö muuten osaa tekeytyä hyvin pieneksi ja surkeaksi, jos ei jotain halua. Esimerkiksi lähtiessämme Sebastianin työpaikalta minun oli tarkoitus laittaa Saralle kengät jalkaan, kun Mari kävi vessassa. Sara kuitenkin päätteli tästä, että ehkä hänet nyt aiotaan laittaa johonkin ilman vanhempia, joten kun yritin työntää kenkää tytön jalkaan, tämä laittoi jalat ristiin, veti itsensä kyyryyn ja olkapäät korviin ja katsoi minua erittäin surkeasti isoilla silmillään. Mikään maanittelu ja leikinlasku ei auttanut, ennen kuin Sebastian tuli laittamaan ne kengät. Tyttö osasi olla niin pienen ja surkean näköinen siinä kyyhöttäessään, ettei voinut kuin nauraa.

Saimme muuten taas myös hyvän näytteen 2,5-vuotiaan keskittymiskyvystä. Saralla on oma pieni vaaleanpunainen hiusharja, jolla hän oli harjannut minun hiuksiani. Kun harjaa seuraavan kerran olisi tarvittu, ei se tietenkään ollut omalla paikallaan hyllyssä, joten Mari passitti Saran huoneeseensa sitä etsimään. Sara menikin tomerana huoneeseensa, josta alkoi kuulua etsimisen ääniä ja silloin tällöin ”Minun harja! Missä se on?” -tyyppistä mutinaa. Vähän ajan kuluttua kuuluikin iloinen ”Löysin!”-huudahdus. Sara tulla tömisti olohuoneeseen kasvot loistaen kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. ”Minä löysin sen!” tyttö ilmoitti iloissaan – ja nosti meidän nähtäväksi puisen leikkiveitsen. ”Minä löysin minun veitsen!”

Saran ilahtuneisuudesta huolimatta tämä upea etsintätulos ei jostain kumman syystä tyydyttänyt äitiä, joka passitti Saran takaisin, meni itse perässä ja löysi harjan keskeltä lattiaa.

Tämä viikko on alkanut valitettavasti vähän kurjasti. Maanantaina töissä alkoi kurkku tuntua karhealta ja olo huonontua, ja seuraavan yön nukuinkin erittäin huonosti, heräillen ja nähden levottomia kuumeunia (minun piti täyttää jotain Excel-taulukkoa, mutten ollenkaan tiennyt miten - onkohan tullut käytettyä vähän liikaa Exceliä töissä?). Tiistaiaamuna olo oli aika kurja, ja ilmoitin töihin että olen flunssassa. Iltaa kohti olo parani hiukan, mutta en mennyt tänäänkään töihin. Kuumetta ei taida enää olla, mutta olo on edelleen tukkoinen. Parempi levätä tänäänkin, että ehdin vielä parantua viikonlopun Budapestin-matkaan mennessä! Sikainfluenssasta tässä tuskin on kyse, koska kuume ei noussut nopeasti ja korkealle, eivätkä lihakset ole kipeät. Sitä paitsi se epidemia taitaa tällä hetkellä olla pahempi siellä pohjoisessa, täällä ei tietääkseni tällä hetkellä ole menossa edes mitään riskiryhmien rokotusta.

Kaupunkikierros japanilaisten kanssa ja jälleen vähän historiaa

Tänään on muurin kaatumisesta 20 vuotta. Sen kunniaksi Deutsche Bahn tarjoaa kotisivuillaan lippuja kaikkialle Saksassa 20 eurolla tämän illan ajan. Olenkin tässä jo yli tunnin yrittänyt ostaa lippuja viikonlopuksi Hampurin lentokentälle ja takaisin (normaalihinta alennuksineen 30e/suunta, joten säästäisin yhteensä 20e). Valitettavasti aika moni muukin Saksan 80 miljoonasta asukkaasta on ilmeisesti ostamassa lippuja, koska sivut ovat täysin tukossa. Tunnelma on kuin Madonnan konserttilippuja jahdatessa...

Palataanpa tässä odotellessa viime viikkoon. Töissä oli käymässä pari vierasta Japanista, ja torstai-iltana heille järjestettiin opastettu kiertokävely, jonne pääsin toisten HR-harjoittelijoiden kanssa osallistumaan. Valitettavasti sää oli sateinen, joten varsinkin loppukierroksen aikana oltiin aika kylmissämme. Kierros oli kuitenkin erittäin hyvä, opas osasi asiansa ja minäkin opin uusia asioita Hannoverista. Sitäpaitsi kierroksen jälkeen menimme syömään panimoravintolaan, ja Rengasfirma tarjosi! Mun annos koostui perunaröstistä, salaatista ja graavi- ja kylmäsavulohesta. Melkein tuntui joululta niitä syödessä :)

Kierroksella opas kertoi kiinnostavan historiallisen tarinan Iso-Britannian kuningas Yrjö I:stä. Yrjöhän oli alunperin Hannoverin vaaliruhtinas ja nousi brittien valtaistuimelle, kun kuningatar Annalta ei jäänyt perillistä. Hannoverissa asuessaan Yrjö meni naimisiin serkkunsa, Cellen Sophia-Dorothean kanssa. Liitto oli järjestetty, eikä onnellinen: kerrotaan, että kuullessaan kihlauksestaan Sophia-Dorothea kieltäytyi ehdottomasti menemästä naimisiin sialta näyttävän Yrjön kanssa, ja pyörtyi äitinsä käsivarsille tavatessaan ensi kertaa anoppinsa ja tulevan miehensä. Yrjökin oli kiinnostunut Sophia-Dorotheasta vain tämän rahojen takia. Pariskunta sai kaksi lasta, mutta Yrjö oli kiinnostuneempi rakastajattaristaan, erityisesti Melusina von der Schulenburgista, josta hän kieltäytyi luopumasta perheensä aneluista huolimatta.

Nuori Sophia-Dorothea oli siis hylätty ja yksinäinen, mutta kuinkas sitten kävikään - kuvaan astui mukaan komea ruotsalainen aatelismies Philip Cristoph von Königsmarck (miksi nämä nuoret ja komeat upseerit on aina ruotsalaisia?). Tämä suhde oli ilmeisesti ainakin alkuun varsin platoninen, mutta kehittyi sittemmin läheisemmäksi. Yrjö ei tietenkään moista suvainnut, ja heinäkuisena aamuna 1694 von Königsmarck yksinkertaisesti katosi. Vuosia myöhemmin useampi aatelismies tunnusti kuolinvuoteellaan, että von Königsmarck oli puukotettu ja ilmeisesti heitetty Leine-jokeen. Sophia-Dorotheakaan ei selvinnyt aviorikoksesta rangaistuksetta, vaan hänet teljettiin loppuelämäkseen Ahldenin linnaan. Linnassa Sophia-Dorothea eli yli 30 vuotta yksin ja tiukasti vartioituna, samaan aikaan kun hänen useita rakastajattaria pitänyt aviomiehensä nousi Iso-Britannian valtaistuimelle - lempirakastajattarensa mukanaan.

Huomenna yritän sitten kirjoittaa viikonlopusta, jonka vietin Hampurissa Marin luona. Nyt takaisin jatkamaan junalippujen metsästystä.

Wernigerode

Wernigerode oli ollut mielessäni käyntikohteena linnansa takia jo jonkun aikaa, ja kun nyt oli jälleen vapaa viikonloppu (ei vieraita, ei aiempia suunnitelmia) päätin käydä vihdoin katsastamassa paikan. Junamatkaan meni vajaa kaksi tuntia suuntaansa ja koska kaupunki ei sijaitse Ala-Saksin osavaltiossa, maksoivat liputkin vähän enemmän, BahnCard-alennuksen kanssa 17e/suunta.

Wernigerodessa junasta astuessani olin vähän eksyksissä: kaupunki on pieni, eikä karttoja oikein ollut tarjolla. Rautatieasemalta onneksi oli tienviitat kohti vanhaakaupunkia ja linnaa. Kylttien näyttämä tie vei puiston läpi, joka vähän epäilytti, mutta sitten tupsahdinkin jostain kadunkulmasta kaupungin valtaväylälle. Linna vilkkui talojen välistä korkealla kukkulalla, ja pian löysin jälleen sinne johdattavia tienviittoja. Reitti kiemurteli kukkulaa pitkin ylöspäin keltalehtisten puiden välistä. Kaunista oli, mutta nousu oli jyrkähkö, vaikkakaan ei lopulta niin kovin pitkä. ”On tässä kiivetty linnavuorille ennenkin, niin Bratislavassa kuin Salzburgissakin”, kannustin itseäni eteenpäin ja viimeisten portaiden jälkeen olin jo miltei linnan portilla.


Siellä se häämöttää...


Syksyistä.


Melkein perillä

Linnalta oli hieno näköala yli kaupungin Harz-vuoristoon. Laaksosta näkyi myös höyryveturin savuvana, kun se lähti puksuttamaan kohti alueen korkeinta huippua, Brockenia, joka taruissa on oikea Kyöpelinvuori. Siksi Wernigerode onkin täynnä kaikenmoista noitakrääsää. Olin aiemmin harkinnut ohjelmaan myös tuollaista höyryveturijuna-ajelua, mutta se ei yksinkertaisesti mahtunut päivän ohjelmaan: linna oli tärkein!

Ostin sisäänpääsyn linnaan ja englanninkielisen kuuntelulaitteen oppaaksi, opiskelijana selvisin alle seitsemällä eurolla. Linna on alunperin kaukaa keskiajalta ja toimi majapaikkana, kun keisari hoveineen siirtyi siitä jo näkemästäni Goslarin palatsista itään. Linnan nykyinen ulkoasu tosin on 1800-luvun loppupuolelta, samoin sisustus. Silloin linna toimi Stolberg-Wernigerode-suvun asuntona. Sukuun kuului mm. Stolberg-Gedernin prinsessa Louise, joka meni naimisiin Charles Edward Stuartin kanssa. Charles Edward Stuarthan oli osallisena vuoden 1745 jakobiittikapinassa ja tunnetaan englanninkielisissä maissa paremmin nimellä "Bonny Prince Charlie"


Sisäpiha.

Linnan kiertämiseen taisi mennä parisen tuntia, sitten laskeuduin takaisin kaupunkiin. Alasmennessä reitin kauneutta oli helpompi ihailla. Sattui vielä olemaan sellainen ihanan kirpeänkylmä syyspäivä. Kerrankin kylmyys oli sellaista tuttua, korvanlehtiä nipistelevää ja raikasta, eikä sitä Hannoverin ainaista kosteankylmää, joka tunkee luihin ja ytimiin vaikka päällä olisi miten paljon!


Sumuiset kukkulat, laaksossa kaupunki.


Mutta mikä ihme tämä on? Nojasi linnan ulkoseinään. Ehkä sinivalaan kylkiluu? Tapani, anatomia-asiantuntijani, auta! EDIT: Luu on paljastunut valaan leukaluuksi.

Kaupunki oli idyllinen, mutta aika pieni. Vähän Goslarin tyyppinen, muttei ihan yhtä kaunis. Raatihuone oli taas ”yksi Euroopan kauneimmista”. Minusta tuntuu, että olen täällä nähnyt jo aika monta tuohon luokkaan itsensä lukevaa raatihuonetta. Kun pääkatu oli kierretty, ei tehtäväksi jäänyt juuri muuta kuin mennä johonkin kahvilaan hetkeksi istuskelemaan, koska kaupoista suurin osa oli kiinni. Kaunis Cafe Wien oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, joten tyydyin pienimuotoisempaan leipomokahvilaan.


Wernigerodea.


Cafe Wien.


Höyryveturi.

Ostin kupin kaakaota ja leivoksen ja istuuduin niitä nauttimaan, mutta kuinkas kävikään: jotenkin onnistuin huitaisemaan kaakaokuppini nurin. Leivoslautanen ja tarjottimeni lainehtivat ja pöydällä oli lätäköitä. Ystävällinen mies viereisestä pöydästä haki minulle tiskiltä paperia. Saatuani pöydän puhtaaksi ja pahimman tulvan tarjottimeltani laantumaan, jatkoin tyynesti näin yllättäen kaakaopediltä tarjoiltavan leivokseni haarukointia. Eikä leivos siitä kyllä kärsinyt: alin kerros muuttui suklaakakuksi, kun huokoinen pohja imi kaakaon itseensä. Viereisen pöydän mies katsoi minua vähän hämmästyneenä, mutta totesi sitten, että ”Käyhän se noinkin, mitään vahinkoa ei siis tapahtunutkaan!”. Stoalaisen rauhallisesti pistin loput leivoksesta poskeeni. Siinä saksalaisille suomalaista ilmeettömyyttä ja lehmänhermoja! Koko episodin aikana ainoa reaktioni taisi olla poskien punertuminen ja pieni huokaus. Eniten harmitti, että kaakaota kaatui hiukan sormikkaille, jotka ei sitten osittain märkänä olleet enää niin lämpimät.

En löytänyt yhdestäkään auki olevasta leipomosta tai kahvilasta täytettyjä leipiä, jollaisen olisin ostanut paluumatkalle evääksi. Täytyi tyytyä suklaamuffiniin, joka oli kyllä herkullinen, mutta ei oikein vienyt nälkää. Niinpä Hannoveriin palattuani teinkin harvinaisen teon ja kävin ostamassa aseman Pizza Hutista kaksi palaa salamipizzaa. Illalla olin kaikesta kiipeilystä, ympäriinsä juoksentelusta ja matkustelusta niin väsynyt, etten enää jaksanut lähteä ulos juhlistamaan halloweeniakaan. Mutta päivä oli ihana ja linna hieno!

Halloween-extra: Hannoverin vampyyri

(Varoitus: tämä postaus on karmaiseva eikä missään nimessä sovi lapsille!)

Toukokuussa 1924 pari lasta oli leikkimässä Hannoverin läpi virtaavan Leine-joen rannalla, kun he löysivät pääkallon. Tapaus ei ehkä olisi ollut erikoinen, onhan Leineen kuten muihinkin isojen kaupunkien läpi virtaaviin jokiin varmasti hukkunut tai hukuttautunut useampikin ihminen. Tapaus ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi: pian rantatörmältä löytyi toinen ja muutaman viikon päästä lisää. Mistä ihmeestä oli oikein kyse? Teorioita syntyi kuin sieniä sateella: ruumiit olivat peräisin Göttingenin anatomisesta instituutista; ei, haudanryöstäjät olivat heittäneet ruumiit jokeen; ei, liikkeellä oli ihmissyöjä ja ihmislihaa oli myyty sikana pimeillä markkinoilla. Tosiaan, poliisin tutkittavanksi oli tullut juttu, jossa ostettua sianlihaa arveltiin ihmiseksi. Hannover joutui paniikin valtaan. Poliisit päättivät tutkia joen läpikotaisin ja löysivätkin ainakin 22 henkilön jäännökset. Osassa tuoreimmista luista näkyi selvästi jälkiä työkaluista. Monet jäännöksistä vaikuttivat kuuluvan pojille tai nuorille miehille.

Poliisin tutkimukset johtivat herra Fritz Haarmannin jäljille. Haarmann oli poliisin vanha tuttu: pikkurikollinen, joka kaupitteli käytettyjä vaatteita ja lihaa ja toimi myös poliisin tiedonantajana. Haarmann tiedettiin myös homoksi, ja hänet oli kertaalleen tuomittu seksuaalirikoksesta yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan poliisin löydettyä hänet puolialastoman teinipojan seurasta. Haarmannia oli myös epäilty yhden nuoren miehen katoamisesta aiemmin.

Haarmann jäi kiinni Hannoverin rautatieasemalla, kun hän oli houkuttelemassa nuorta poikaa mukaansa. Poliisit tutkivat Haarmannin asunnon: seinät olivat täynnä veritahroja, joita Haarmann yritti selitellä sillä, että oli toiminut teurastajana. Ja teurastajana hän todellakin oli toiminut, varsin karmealla tavalla. Haarmann liikuskeli usein Hannoverin rautatieasemalla, esiintyen usein poliisina tai järjestyksenvalvojana jopa niin hyvin, että rautatieaseman työntekijät uskoivat tämän. Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen köyhä maa, ja asemalla pitivät majaansa kodeistaan karanneet, työtä etsivät köyhät nuoret miehet, joista osa myi itseään elantonsa saadakseen. Haarmann hankkiutui juttusille erityisesti kauneimpien poikien kanssa ja houkutteli heitä asuntoonsa, usein väittäen tarjoavansa työtä tai vaatteita. Kun poika sitten saapui Haarmannin asunnolle, Haarmann käytti tätä hyväkseen ja tappoi sitten puraisemalla henkitorven auki - siitä nimitys "Hannoverin vampyyri" tai "Hannoverin ihmissusi". Haarmannin selitys oli, ettei tämä suinkaan ollut tarkoitus, vaan tapahtui intohimon huumassa. Tämän jälkeen Haarmann ja hänen avustaja-rakastajansa paloittelivat ruumiin, heittivät Leineen ja myivät vaatteet. Ilmeisesti myös uhrien lihaa todellakin myytiin pimeästi sikana. Koska uhrit olivat usein kotoaan karanneita, kesti kauan ennenkuin kukaan huomasi heidän kadonneen.

Pitkien kuulustelujen jälkeen Haarmann tunnusti. Hän itse väitti tappaneensa yli 50 nuorta miestä. Poliisi pystyi yhdistämään Haarmannin 27 tapaukseen. Oikeudenkäynti oli ensimmäisiä suuria mediatapauksia Saksassa. Haarmann tuomittiin 24 murhasta ja hänet teloitettiin giljotiinilla keväällä 1925. Haarmannin avustaja sai 12 vuoden vankilatuomion.

Sellainen oli tarina Hannoverin vampyyrista. Leine-joki virtaa aivan lähellä asuntoani. Lähteinä postauksessa on käytetty kahta nettisivua: TruTV Crime Library ja Fritz Haarmann englanninkielisessä wikipediassa.

Suomi-esitys

Minun oli tarkoitus halloweenin kunniaksi laittaa tänä viikonloppuna erityinen halloween-postaus, mutta olen saanut jo niin paljon malttamattomia kyselyitä Suomi-esityksestäni, että hoidetaan se nyt ensin pois alta. Saatte halloween-extran sitten vähän myöhässä.

Kauan odotettu cross cultural ja stammtisch oli siis vihdoin torstaina. Hioin powerpointtejani vielä päivällä, mutta oikeastaan esityksen perusrunko oli ollut kasassa jo aika kauan. Tarjottavana mulla oli Fazerin vadelma-karpalo –suklaata, salmiakkisuklaata, Halvan salmiakkia, Pandan lakritsia ja Pågensin korvapuusteja. Kolme ensimmäistä Lotta ja Tapani raahasivat tänne, kaksi jälkimmäistä löysin Rewestä. Itse en alkanut korvapuusteja leipomaan, koska mun keittiön kaasu-uuni näyttää vähintäänkin epäilyttävältä. Lisäksi tarjolla oli juomia ja kolumbialainen Daniel oli tehnyt keittobanaaneista pieniä lättysiä, jotka tarjottiin tomaattisalsan kera.

Normaalisti cross culturalissa on ollut n.30-40 osallistujaa, mutta tällä kertaa tulijoita olikin yli 50! Olin kutsunut myös oman tiimini, heistä paikalle saapuivat Frau L. ja Frau M. Pomo ja Christinekin aikoivat tulla, mutta kumpikaan ei lopulta ehtinyt. Sain esiintyä ensin, ja esitys tuntui menevän hyvin. Ääneni kuului takapenkkiin asti ja sain yleisön myös muutamaan kertaan nauramaan. Esityksen jälkeen sainkin kehuja, aiheetkin olivat kuulemma oikein kiinnostavia. Ja ajatella, miten paljon pelkäsin esiintymistä kouluaikoina! Nykyään minulle ei ole enää mikään ongelma esiintyä yli 50 hengen edessä englanniksi. Jotain hyötyä kaikista niistä vuosien varrella esittelemistäni ryhmätöistä... Huomasin tosin, että ryhmän kanssa esittäminen on se normaalitilanne, koska käydessäni alussa läpi esityksen agendaa, lipsautin suustani että ”ensin puhumme...”.

Esitysten välissä pidettiin pieni tauko, jonka jälkeen Daniel esitteli Kolumbian. Tauon aikana päästiin nauttimaan tarjoiluista. Korvapuustit menivät kuin kuumille kiville, en itse saanut yhtään. Myös suklaa oli suosittua, viimeiset jäljellä olevat palaset menivät juuri ennen poislähtöä. Salmiakkia ja lakritsia jäi yli, suurin osa ei pitänyt salmiakista ollenkaan, mutta muutama kehui sitä myös herkulliseksi.

Kolumbia-esitys oli mielenkiintoinen, koska oli kiva kuulla maasta välillä muutakin kuin ainaisia huume- ja sissiuutisia. En esimerkiksi tiennyt, että Kolumbia on ainoa Etelä-Amerikan maa, jolla on rannikkoa niin Tyynellä valtamerellä kuin Atlantillakin. Siistittyämme esityksen jälkeen paikat jatkoimme Etelä-Amerikka –teemaa Bolero Barissa, jossa muuten söin herkullista curry-jogurtti –keittoa. Kerrankin juuri niin tulista kuin pitääkin! Puoli yhdeltätoista lähdimme kävellen kotiin, minä olin ihan rättiväsynyt, kun kauan odotettu esitys oli nyt vihdoin ohi.

Seuraavana päivänä sain vielä töissä paljon kehuja esityksestäni, ja keskustelimme Frau L:n kanssa Suomen opintotukijärjestelmästä ja yliopisto-opinnoista. Ilmeisesti esiintymistaitoni tosiaan olivat tehneet vaikutuksen, koska Frau L. alkoi yhtäkkiä kysellä kiinnostuksenkohteitani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Kun sanoin, että seuraavat pari vuotta aion viettää Suomessa, hän ehdotti että kokoontuisimme joulukuussa keskustelemaan yhden rekrytoinnista vastaavan kanssa, jotta Rengasfirmalla olisi tiedossa kiinnostuksenkohteeni mikäli Pohjoismaissa sattuisi avautumaan jotain sopivaa. Epätodennäköistähän se tietenkin on kun ottaa huomioon firman taloudellisen tilanteen ja sen, miten pieni organisaatio heillä on esimerkiksi Suomessa, mutten todellakaan odottanut mitään tällaista, joten suostuin ilomielin.

Muuten työviikko oli kohtalaisen kiireinen. Kerran kuussa tekemäni työntekijämääräraportin kanssa on ollut muutaman viikon ajan teknisiä ongelmia, kun ohjelma ei oikein tykkää uudesta Officesta, joka meille asennettiin vähän aikaa sitten. Muutaman viikon IT:n kanssa vatvomisen jälkeen saatiin asia kuntoon vihdoin keskiviikkona, eikä raporttikaan myöhästynyt – sen pitää olla perillä tietyillä henkilöillä vuorokausi ennen yhtä kokousta ja kokous oli perjantaiaamuna klo.7-8. Sain raportin lähetettyä keskiviikkona kolmelta, joten ylimääräistä aikaa jäi kokonaista puolisentoista tuntia, kun minun piti puoli viideltä kiiruhtaa hammaslääkäriin. Tekemistä oli myös torstain kuukausittaista BU HR –kokousta valmistellessa ja tietysti piti ehtiä ajatella sitä torstai-illan omaa esitystänikin. Ja sitten vielä perjantaina oli pakattava tavarat, jotka viikonlopun aikana siirretään meidän uuteen toimistoon samassa kerroksessa. Eipä siinä mitään, viikko meni tosi nopeasti, ja toivoisin oikeastaan tälläistä työmäärää useamminkin!

Tapanin vierailu ja Lyypekki

Tapani saapui sitten viimein viikko sitten lauantaina. Olin tietysti innoissani, vaikkakin iloa laimensi ärsytys vuokraisäntää kohtaan, joka oli minulta kysymättä käynyt makuuhuoneessani perjantaina kun olin töissä. Oli kyllä ilmoittanut tulostaan edellisenä iltana puhelimitse (klo.23, arvatkaa olinko jo nukkumassa?), mutta ajattelin että käyttää vain keittiötä ja kylppäriä, kun sillä on oma huone täällä kans. Olikin sitten käynyt hakemassa paljonkin tavaroitaan mun huoneesta ja jättänyt lapun, että voisinko tyhjentää yhden hyllypenkin mun tavaroista, kun haluaisi viedä sen mukanaan. Eihän mun huoneessa tietysti mitään salaista ole, mutten silti tykkää että siellä on käyty kysymättä. Koska kyseinen tyyppi on täällä ollessaan aina myöhään ties missä, ja lähdin aamulla kohtalaisen aikaisin kohti Hampuria, jätin sitten hänelle lapun, että penkki on nyt tyhjä ja voisitko tulevaisuudessa mainita mulle, kun aiot mun huoneeseen. Muutenkaan en oikein tykkää siitä tyypistä, kun on niin erilainen kuin minä: sellainen epäsaksalaisen epäjärjestelmällinen hällä-väliä –suhtautuminen kaikkeen saa mut kiristelemään hampaita.

Mutta takaisin Tapaniin siis. Menin Hampurin kentälle Tapania vastaan, sitten menimme Marin luo syömään lounaaksi kotona tehtyä pizzaa. Tapani oli taas kiltisti raahannut mukanaan Marille ja Sebastianille Arnoldsin donitseja. Mua alkoi muutamaa päivää ennen Tapanin tuloa jo nolottaa se tavaramäärä, mitä raukka joutui kantamaan mun takia mukanaan: ne donitsit, Suomi-esitystä varten suklaata ja salmiakkia, xylitolpurkkaa, pari uhkaavasti loppumassa ollutta korvaamatonta kosmetiikkatuotetta, äidin lähettämän käsilaukun, kaks hametta… Toinen hankki ja raahasi kaiken valittamatta sanallakaan, vaikka mä aloitin viimeisen viikon sisällä varmaan joka kerta nettikeskustelut tyyliin ”Voisitko kulta tuoda vielä yhden jutun...?”. (Marin luona ei tietysti voitu Tommyn takia olla pitkään, kun allergialääkkeistä huolimatta Tapanin alkoi olla parin tunnin kuluttua taas vaikea hengittää.)

Sunnuntaina ei tehty mitään erikoista, paitsi käytiin syömässä rautatieaseman Noosoussa halpaa ja hyvää thaimaalaista. Maanantai-ilta vietettiin Ikeassa, koska tarvitsin porukoiden tuloa varten vieraspatjan ja halusin nähdä, oisko Sweden Shopissa mitään tarjottavaa siihen esitykseen (ei ollut, tai olis ollut lakkahilloa, mutta minkä kanssa sitä sitten ois tarjonnu?). Kävi hyvä tuuri, koska yhdellä saksalaisella harjoittelijalla, Birtellä, oli käytössä äitinsä auto ja myös asiaa Ikeaan, joten päästiin hänen kanssaan. Kukaan meistä ei ole Hannoverista, joten jouduttiin turvautumaan gps:n, joka osoittautui melkein yhtä huonoksi kuin Brysselin-matkan Emily. Oltiin välillä kaikki kolme täysin pihalla yrittäessämme seurata laitteen ohjeita. Löydettiin kuitekin lopulta perille, ja myöhemmin takaisin.

Tiistai-iltana käytiin melko laihoin tuloksin shoppailemassa, mutta keskiviikkona mentiin sen sijaan leffaan katsomaan englanninkielistä versiota Pixarin uudesta Up-leffasta. Koska näytös oli jo 17.40 ja koska kaikki muut, jotka alkuperäisversion halusivat nähdä olivat sen ilmeisesti katsoneet jo aiemmin, saimme yksityisnäytöksen. Ihan oikeasti, olimme ainoat ihmiset koko salissa! Se olikin ihan hyvä, koska vaikka leffa on varmasti lapsille hauska seikkailutarina, niin ainakin tällaiselle romanttiselle pehmolle se oli välillä ihan sydäntäraastava rakkaustarina. Itkin ihan valtoimenaan muutamaan kertaan, ja kyllä Tapanikin puristi mun kättä aika kovaa parissa kohdassa. Me samaistuttiinkin kyllä alkuleffan pääpariin aika vahvasti. Jos kiinnostaa, niin koko rakkaustarina oikeastaan löytyy tästä, vaikka on tietysti leffan kontekstissa nähtynä vielä koskettavampi. Tapani muuten on varma, että meidän häistä tulee tollaset kun ton pätkän alussa ;). (Nykyisestä pehmoudestani syytän Tapania ja siskon- ja veljenlapsia. Viimeksi olen itkenyt yhtä vuolaasti leffaa katsoessani, kun eräässä elokuvassa aivan Indin näköinen pikkuinen Dakota Fanning harhaili yksin ja eksyneenä jossain öisillä kaduilla. Minkähänlainen itkupilli musta tulee joskus jos saan omia lapsia?)

Torstain ja perjantain pidin lomaa, joten lähdimme torstaina päiväksi Lyypekkiin. Sää ei kyllä oikein suosinut, oli kylmää ja tuulista, mutta ei sentään satanut. Matkaan meni aikaa, koska matkustimme halvalla Quer-durchs-Land –lipulla, joka kelpaa vain paikallisjunissa, mutta säästö oli huomattava: selvisimme kahdestaan menopaluusta 39 eurolla. Kaupungissa kävelimme ympäriinsä nähtävyyksiä katsellen, söimme lounaaksi schnitzelit ja ennen paluuta kävimme vielä Cafe Niedereggerissä ihastelemassa marsipaanivalikoimia ja syömässä marsipaanivohvelit.


Lyypekin kuuluisa portti, joka on ainakin äidille varmasti tuttu Niedereggerin logosta.


Tapani katselee nähtävyyksiä ajatuksissaan.




Lyypekkiä.


Marsipaanivohveli.

Perjantai kulutettiin taas lähinnä laiskottelemalla, joitakin joululahjoja tuli tosin hankittua. Viimeistä iltaa yhdessä juhlistettiin juustoilla, viinillä, patongilla, rypäleillä ja Hogfather-dvd:llä. Alun perin tarkoitus oli kyllä mennä ulos syömään (ensin saksalaista, joka vaihtui intialaiseksi), mutta katsellessani joululahjoja yhdessä tavaratalossa tuli Tapani viereiseltä herkkuosastolta selittämään silmät pyöreinä, miten hyvää parmesaania siellä on maistatettavana. Juustotiskin edessä seisoessa suunnitelmat sitten muuttui, ja lopulta valittiin neljää erilaista juustoa, ja jotenkin onnistuttiin myös selvittämään haluamamme palvelutiskin myyjälle. Saman tavaratalon toinen myyjätäti yllätti minut alkoholia ostaessani. Täti katsoi minua nimittäin hetken tutkivasti ja kysyi sitten, saisiko tiedustella ikääni. Naurahdin epäuskoisen ilahtuneena ja kerroin olevani 25. Olin jo valmis kaivamaan ajokortin esiin, mutta täti sanoi minun näyttävän niin luotettavalta, että uskoo kyllä. Puolusteli sitten, että ikää on vaikea arvioida ja minähän voin ottaa kysymyksen kohteliaisuutena. Niin kuin tietysti otinkin. Vaikka minulta on viime vuosiin asti useinkin kysytty paperit Suomessa (nykyisin ei tosin enää supermarketeissa), niin en todellakaan odottanut joutuvani samaan tilanteeseen Saksassa, maassa jossa olen ollut laillisesti baarissa 17-vuotiaana! Suomessakin on papereita tarvinnut näyttää enää harvenevassa määrin. Oulun Raksilan Alkossa oli jopa lappu, että paperit kysytään kaikilta, jotka näyttävät alle 25-vuotiailta, mutta minulle myytiin viinitonkka mukisematta. Kauhistuneena kyselin silloin Tapanilta, kuinka paljon ikäistäni vanhemmalta mahdan oikein näyttää. Saksalaisen kassatädin kysymys oli siis todellakin kohteliaisuus!

Lauantaiaamuna piti saada pakattua Tapanin loput tavarat, siistittyä huone ja valmistauduttua lähtöön ennen yhdeksää. Tehokkuus- ja työnjohtovaihteeni meni päälle ja saimme kaiken valmiiksi ajoissa, mutta Tapani tuijotti minua koko aamun kuin pommia, jonka sytytyslanka jo palaa (siis silloin kun ei ollut tekemässä jotain määräämääni tehtävää). Tuntee minut kyllä hyvin, en pidä kiireestä ja aikaisehko herätys yhdistettynä nopeaan pakkaamiseen ja viimeisen aamun tunnekuohuihin olisi hyvinkin voinut johtaa jonkinlaiseen, Tapanille jo kohtalaisen tuttuun ”mitä-sinä-siinä-seisot-meillä-ei-ole-aikaa-me-ei-ehditä-ikinä-mikset-tehnyt-tätä-aiemmin-tee-nyt-jotain-täällä-näyttää-kauhealta-tulee-ikävä”-romahdukseen. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan tullut ja junassa vihdoin Tapani-parkakin uskalsi rentoutua.

Jätettyäni Tapanin lentokentälle menin Marin luo viettämään iltapäivän Marin, Saran ja Tommyn seurassa. Tommy kiehnäsi ihan vieressä, ja päiväunilta herättyään myös Sara liittyi seuraan. Minulla oli siis välillä kyljessä kiinni kaksi vauvaa :). Vaikka eihän Sara enää mikään vauva ole, herranjestas että sillä riittää energiaa leikkimiseen, juoksemiseen, hyppimiseen, tanssimiseen ja selittämiseen, yleensä kaikkiin yhtä aikaa. Siinä meinasi kädessä valmiina oleva suklaakeksikin unohtua ja sulaa, kun piti leikkiä ja selittää asioita ja paijata Tommya jne.

Illalla palasin sitten Hannoveriin. Jännitystä matkaan toi kun pian Hampurista lähdön jälkeen kuuluteltiin ensin turvamiehiä ja sitten Lüneburgissa ilmoitettiin, että nyt odotetaan ambulanssia. Lähdettiin lopulta 20 minuuttia myöhässä eteenpäin, mutta juna sai onneksi kirittyä ajan kiinni ja saapui aika hyvin aikataulussa perille.

Tapaninkin paluumatka oli sujunut hyvin. Jouduttiin tosin tekemään pieniä järjestelyjä, kun piti saada viikolla ostetun Jaanikan 7-vuotislahjan toimitus sumplittua, ettei lahja lojuisi Oulussa jouluun saakka. Kuriiriksi jo lupautunut Lotta kun tietysti lähtikin viikonlopuksi Pieksämäelle, koska sai käyttöönsä Hannelen auton viikoksi. Äiti, Hyde ja lapset on nimittäin parhaillaan viikon lomalla Egyptissä. Onneksi veljenvaimoni Jenni suostui kuljettamaan Tapanin lyhyellä varoitusajalla lentokentältä Tapanin veljen luokse Viikkiin ja otti samalla tuomiset, jotka Lotta sitten hakee Jenniltä alkuviikosta. Jaanikan lahja odottaa tyttöä siis autossa, kun palaavat Suomeen tiistaina. Kiitos vielä kerran Jennille! (Jenni-parka yritti kyllä puolustautua tekstarilla, että Lotallakin on auto ja etteivät äiti, Hyde ja kakarat enää tiistaina tulisi käymään heillä, mutta julmasti torppasin nämä ajatukset ja puolipakotin raukan lauantaiajelulle lentoasemalle ja Viikkiin – ja vielä juuri kun suurin osa lapsista oli ripoteltu sukulaisille yökylään ja kotona oli vain pikkuinen Emppu. Sori Jenni!)

Tällä viikolla onkin sitten edessä kaikenlaista. Töissä muutamme samassa kerroksessa uusiin tiloihin, ja tekemistä riittää varmasti muutenkin kun olin viime viikolla vain kolme päivää paikalla. Keskiviikkona olisi taas hammaslääkäri ja torstaina vihdoin se Suomi-esitys ja sen jälkeen Stammtisch. Näin viime yönä jo esityksestä untakin!

Budapestiin marraskuussa!

Jotkut saattaakin muistaa, että kävin viime syksynä Pariisissa CEMS Career Forumissa. Tänä syksynä vastaava tapahtuma järjestetään Budapestissa. Alunperin mun ei ollut tarkoitus mennä, koska mulla on jo (niinkun näette) se kansainvälinen harjoittelu ja oikeita töitä olis tarkoitus etsiä Suomesta, eikä ne mua kiinnostavimmat yritykset edes ole mukana. En siis hakenut mihinkään haastatteluihin. Myös lentolipputilanne näytti huonolta, kun Hannoverista ei ole suoria lentoja ja Hampurista lennot oli kalliita.

Mitä enemmän kaikki CEMS-kaverit kuitenkin alko puhua aiheesta facebookissa, sitä enemmän mua alkoi kiinnostaa mennä joka tapauksessa. Pääsishän siellä näkemään samalla niin tuttuja Wienistä kuin viime keväältä Helsingistäkin. Kun sitten yksi minua kiinnostava yritys vielä ilmoitti kuitenkin olevansa paikalla, aloin katsella lentolippuja. Ensin jouduin pettymään: pe-su lippuja ei ollut, to-su maksoi jotain 500e! Onneksi selailin kuiten Hampurista suoraa reittiä Budapestiin lentävän Malevin sivuja, ja huomasin että jos lähden perjantai-iltana ja palaan maanantaina, lippujen hinta suorastaan romahtaa. Mulla on ehkä joka tapauksessa yksi lomapäivä suunnittelematta (jos siis jouluaatosta ja uudenvuodenaatosta ei menekään puolta päivää molemmista, mutta tää on vielä selvityksen alla) ja jos ei ole, niin voin aina tehdä sitten ne tunnit sisään toiste. Perjantain lento lähtee vasta kahdeksan aikoihin illalla, joten ehdin Hampuriin hyvin töiden jälkeen. Maanantaiksi oli kaksi vaihtoehtoa: aikaisin aamulla tai alkuillasta. Koska aamulento oli epämiellyttävän aikaisin, mutta olisin siitä huolimatta ehtinyt töihin vain pariksi tunniksi, päätin valita sen alkuiltalennon, jonka jälkeen ehdin vielä ihan ihmisten aikoihin Hannoveriin. Liput on nyt varattu, hintaa tuli 154e! Ja koska career forum ja sen jälkeiset bileet on lauantaina, jää mulle vielä koko sunnuntai ja maanantaiaamupäivä aikaa Budapestissä!

Seuraava ongelma oli tietysti majoitus. Järjestäjät olivat ystävällisesti laittaneet hotelli- ja hostellivaihtoehtoja nettisivuilleen, mutta ajattelin ensin kysellä muilta, ovatko jo varanneet majoituksen ja jos joku haluaisi jakaa huoneen mun kanssa tai isommalla porukalla. Tulee kuitenkin aina huomattavasti halvemmaksi kuin yhden hengen huone. Kävikin superhyvä tuuri! Italialainen Maria, joka oli mun kanssa keväällä samassa KONE-projektiryhmässä, kysyi haluaisinko jakaa huoneen hänen kanssaan. Parasta tässä oli se, että Maria on tällä hetkellä harjoittelijana Brysselissä Starwood Hotelsilla, joten saisi työntekijätarjouksen Budapestin LeMeridien-hotelliin. Hinta on vain 69usd=47e/huone/yö! Siis vähän päälle kakskymppiä per henki! Aivan käsittämätön hinta! Tohon tulee kyllä vielä vähän veroja päälle, mutta silti! LeMeridien on ihan keskustassa (jos tunnette Budapestia, voitte katsoa sijainnin tästä)ja 4-5 tähden hotelli! Normaalihinnat on tietysti yli sata euroa yö. Koska Marian lennot on perjantaina ja sunnuntaina, joudun maksamaan su-ma –yön yksin, mutta 47e (+verot) on silti vähemmän kuin yhden hengen huoneet monissa huonompitasoisissa hotelleissa.

Nyt olen tosi innoissani lähdössä! Ajankohta on siis tarkemmin sanottuna 13.-16.11., eli enää kuukausi. Budapestissahan me käytiin Tapanin kanssa tammikuun alussa, joten kaupunkikin on tuttu, ja pidinkin paikasta kovasti. Nyt vaan täytyy toivoa, että mahdollisimman moni CEMS-tuttu olisi paikalla. Niin, ja kai sitä täytyy muistaa ajatella sitä career forumiakin eikä vaan sosialisointia, joten CV on päivitettävä ja sellaista. Mutta jee, Budapest! Ja jee, LeMeridien! Kyllä siellä sitten kelpaa leikkiä oikeaa aikuista bisnesnaista, kun istuskelee puku päällä LeMeridienin aulabaarissa ;)

Ilonaihetta on muuten myös siinä, että Tapani saapuu lauantaina. Blogissa voi siis olla viikon ajan hiljaista, katsotaan nyt.

Lotan vierailu (ja saksalainen saunakokemus)

Vaikea käsittää, että on jo lokakuu, vastahan minä saavuin tänne! Syksy on kuitenkin jo niin pitkällä, että ”vierailuviikkoni” ovat alkaneet: ensin Lotta ja ensi viikolla Tapani. Lotta saapui Ryanairilla Bremenin kautta, menin torstaina rautatieasemalle suoraan vastaan. Lotta-paran matkalaukusta oli lennon aikana hävinnyt pyörä, mutta oli onneksi saanut uuden laukun tilalle. Veimme siis tavarat taas mun luo ja vietimme illan keskustassa: ensin illallista, ja sitten epämääräistä keskustan esittelyä, että Lotta olisi seuraavana päivänä edes jokseenkin kartalla joutuessaan viettämään kaupungilla yksin aikaa.

Perjantaina piti sataa, mutta onneksi aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, vaikka lämpötila jäikin aika alhaiseksi. Lähdin töistä vähän aiemmin ja tapasin Lotan keskustassa. Lotta oli päivän aikana ennättänyt ostaa itselleen ainakin yhdet kengät, ja ilmeisesti saanut ajan kulumaan ihan hyvin. Kävelimme läpi sen tutun vanha raatihuone-ristikkotalot-uusi raatihuone –kierroksen, tosin tällä kertaa emme pysähtyneet jätskille Tapanin lempparipaikkaan. Sen sijaan kävimme syömässä kohtalaisen halpaa mutta aika mitäänsanomatonta kiinalaista, ja jälkiruuaksi jätskillä toisessa jäätelökahvilassa. Lotta oli vieraistani ensimmäinen, jota jäätelökahviloiden upeat jätskiannokset eivät kiinnostaneet ollenkaan , joten tyydyimme valitsemaan muutamat irtopallot kassalta. Paikka oli kyllä selvästi kalliimmasta päästä, ehkä mun olisi pitänyt sittenkin viedä Lotta joko sinne Tapanin vakiopaikkaan tai siihen Ernst August Galeriessa olevaan, niissä on molemmissa halvemmat hinnat ja parempi valikoima kivoja annoksia.

Seuraavaksi kävimme katsastamassa Hannoverin Oktoberfestin, joka oli kyllä enemmän tivoli kuin olutjuhla, oluttelttojakin oli vain yksi. Porukkaa ei ollut hirveästi, ja kaikki perinteiset tivoliherkut (suklaaseen kastetut hedelmät, schmalzkuchenit, crepesit) jäi maistamatta, koska oltiin vielä niin täynnä. Olutteltassakaan ei käyty, kun siellä oli ihan tyhjää, eikä oluesta kumpikaan tykätä. Auringon laskiessa myös ilma kylmeni selvästi, joten kun oli kierretty koko alue kertaalleen, päätettiin lähteä. Mielenkiintoisimmaksi kokemukseksi jäi nähdä, kuinka yksi laite jumittui kesken niin, että matkustajat istuivat ylhäällä vinossa. Pääsivät kyllä sitten turvallisesti alas ja saivat rahansa takaisin. Eniten mua jännitti yhden isän puolesta, kun sen n.11-vuotias tytär oli halunnut laitteeseen yksin ja juuri ylittänyt pituusrajan. Tyttö ei alas päästyään näyttänyt olevan moksiskaan, mutta se isäparka oli varmasti paniikissa!

Koska kello oli vasta jotain vähän yli kahdeksan, päätettiin mennä vielä keskustan ExtraBlattiin juomaan yhdet cocktailit. Lopulta juotiin tietysti kahdet ja syötiin annos ranskalaisia samalla. Koska täällä ei ole tullut juuri alkoholia juotua, sai kaksikin drinkkiä meidät kikattelemaan aika kivasti loppuajan. Koska huomattiin että pää ei kolmansia drinkkejä kestäisi, lähdettiin jo kymmeneltä. Se osoittautuikin täydelliseksi ajoitukseksi, koska Oktoberfestillä oli juuri ilotulitus joka näkyi keskustaan saakka, ehkä jopa paremmin kuin jos olisimme olleet paikanpäällä.

Lauantaina aamupäivällä ajelimme junalla Hampuriin, jossa Mari oli meitä vastassa. Iltapäivän ohjelmaksi oli sovittu käynti kylpyläntapaisessa uimahallissa, ja koska Saraa ei tarvinnut ottaa mukaan, päätimme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä samalla saunassa. Täällä on nimittäin saunaosastot erikseen, eikä sinne saa viedä lapsia. Sisäänpääsykin maksoi 15e pelkästään sen saunan takia – esimerkiksi kolmen tunnin uiminen maksoi 6,50e ilman saunaa. Mä en kyllä ihan ymmärrä, miten siellä voisi uida kolme tuntia lämmittelemättä välillä saunassa, varsinkin kun vesi oli enemmän sellaista uimahallikylmää, ts. siinä ei voinut vain lillutella, vaan piti uida ettei paleltuisi.

Saksalainen sauna on tietysti kokemus sinänsä. Olen ollut sellaisessa kerran aiemminkin, joten tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää. Päätimme heti alkuun, että emme ajattele niinkään kokemusta saunana vaan vaikka ”wellnessinä”, niin ne erot ei sitten niin paljon haittaa ja pystytään silti nauttimaan kokemuksesta, ja se auttoi aika hyvin. Sauna-alueelle pääsi allasalueelta, ja siellä oli kauhean kylmä! Uimapuvut piti riisua, joten siellä liikuttiin sitten pyyhkeeseen kietoutuneena ja saunassa istuttiin alasti, miehet ja naiset sekaisin. Myös uimahallin pukuhuoneessa oli muuten miesten ja naisten alueiden lisäksi eka-alue, jossa miehet ja naiset vaihtoivat vaatteita sekaisin, toisaalta kaikkein ujoimmille oli myös koppeja.

Saksalaiset ovat ilmeisesti jostain syystä päätelleet, että koska saunassa on kuuma, pitää saunan ulkopuolella olla vastaavasti kylmä. Suurin osa suihkuistakin sauna-alueella oli jääkylmiä! Lopulta löysimme onneksemme Lotan kanssa suihkut, jotka sai myös lämpimämmälle. Pääsaunoja oli kaksi, toisessa +80-85c ja toisessa +90-95c. Löylyä ei saanut heittää itse, minkä takia kuumuus oli kuiva ja tuntui epämiellyttävämmältä kuin normaalisti saunassa. Lauteet mm.poltti jalkoja ilkeästi. Mukana piti olla iso pyyhe eikä mitään peflettiä, koska mikään osa ihosta (paitsi ne jalkapohjat) ei saanut koskettaa lauteita. Suurin osa muista saunojista oli vanhoja pariskuntia tai miehiä, me nuoret naiset oltiin ehdottomasti poikkeus. Onneksi saunojia ei ollut paljon, vaan saatiin välillä olla ihan kolmistaan. Silloin voitiin myös jutella, muuten saunassa ja sauna-alueella kuului olla hiljaa.

Alueella oli istumista varten penkkejä sekä erikseen lepohuone, jossa oli lepotuoleja rentoutumista varten. Myös ulos pääsi lepäilemään lepotuoleille. Onneksi tarjolla oli vilttejä, koska muuten kyllä olisi tullut kylmä sateisessa syyssäässä. Tarjolla oli myös vettä ja yrttiteetä. Siis oikeasti, teetä saunomisen välissä...
Löylynheitto tapahtui kerran tunnissa ja oli oma seremoniansa, jonka aikana saunaan ei saanut tulla tai sieltä poistua (hei, saunasta pitää saada aina poistua silloin kun haluaa!). Saunaan asteli sisään bikineihin pukeutunut nainen, joka ensin tarjoili jääpaloja halukkaille ja ilmoitti sitten vuorossa olevan tuoksun (vihreä tee, eukalyptus, appelsiini...). Sitten nainen kaatoi muutaman kauhallisen vettä kiukaalle, otti olallaan olevan pyyhkeen ja alkoi pyörittää sitä päänsä päällä helikopterityyliin. Tämän jälkeen nainen kaatoi jälleen kiukaalle vettä ja tällä kertaa alkoi hulmutella pyyhkeen avulla kuumaa ilmaa saunojien suuntaan. Aika outo kokemus, mutta tuntui ihan kivalta. Lisäksi kävimme kerran myös erikoislöylyssä, jolloin halukkaille saunojille myös jaettiin kourallinen sokerista, laventelista, oliiviöljystä ja hunajasta koostuvaa kuorinta-ainetta ja jonka jälkeen oli tarjolla jokaiselle kupillinen säilykehedelmiä (oli ilmeisesti niin rankka kokemus, että piti saada lisäenergiaa?).

Saunassa ei tietysti ikinä saa kilpailla, mutta mulle tuli kyllä melkein vastustamaton tarve haastaa löylykilpailuun vanha ukko, joka kysyi nuorelta löylynheittäjänaiselta, että eikö tänään ole miehiä löylyvuorossa ollenkaan, kun naiset heittää vaan lässyjä tyttölöylyjä. Hah, luuli varmaan olevansa kovakin saunoja, kun jaksoi istua sen saksalaisten enintään suositteleman 15 minuuttia saunassa kerralla ja kesti vielä löylyt kerran tunnissa....

Lopulta me käytiin uimassa vaan kerran ja kerran ulkona olevassa porealtaassa, muuten istuttiin saunassa ja rentouduttiin lepotuoleissa. Oli kyllä tosi kivaa ja rentouttavaa, vaikka saksalaisten saunakäsitykset vähän huvittikin.

Illalliseksi syötiin kotona tehtyjä hampurilaisia ja sitten siirryttiin sohvalle katsomaan vuokraleffaa. Leffa oli ”Georgia Rule”, sellainen sentimentaalinen naistenleffa, joka oli sitten kyllä huono. Päähenkilö oli olevinaan jotain 17-18-vuotias, mutta käyttäytyi suurimmaksi osaksi kuin pikkulapsi, ja mä en kestä ollenkaan jos leffan päähenkilö on tyhmä ja lapsellinen idiootti. Muutenkin leffa oli kliseitä täynnä: huonosti käyttäytyvä nuori tyttö lähetetään kesäksi maalle isoäidin luo, ja sympaattinen pikkukylä sitten tekee sille tietysti hyvää. Kylän asukkaita on tietysti mm. komea (eläin)lääkäri, jolla on takana traumaattinen kokemus (vaimo ja lapsi kuolivat onnettomuudessa) ja uskonnollinen nuoripari, jotka on olleet yhdessä lapsesta asti, mutta joiden suhde rikkoutuu. Paljastuu tietysti, että lapsellinen päähenkilö, joka on täysin out of control onkin vaan traumaattisten kokemustensa uhri, jolla on sydän kultaa, joten on ihan ok, että se viettelee sen nuorenparin miespuoliskon (joka säästää itseään avioliittoon). Lopussa niin lapsellinen idiootti, juoppoäiti kuin tiukkapipo-isoäitikin tietysti oppivat luottamaan toisiinsa uudelleen ja blaablaa. Voi plääh, mikä leffa!

Sunnuntaiksi ei juuri ollut suunnitelmia. Päivä aloitettiin tavallista runsaammalla aamiaisella tuoreiden sämpylöiden, keitettyjen munien ja alkoholittoman kuohuviinin kera (Marin takia tietysti). Sitten olikin aikaa leikkiä sekä Saran että perheen uuden kissan, Tommyn, kanssa. Tommy on punavalkoraidallinen, muttei lainkaan sellainen maatiaiskissan näköinen. Selän selkeät raidat sulautuu kyljissä tosi kauniiksi marmorikuvioinniksi ja hoikka ruumiinrakenne tuo mieleen lähinnä jonkun oselotin tai vastaavan. Tommy on tietysti vielä pentu, joten innokas leikkimään, muttei aina ymmärrä että jos Sara nujuaa sohvalla, niin on ehkä paras siirtyä pois alta. Ja vaikka Saralle toki opetetaan jatkuvasti, ettei kissa ole mikään lelu ja sen on saatava nukkua rauhassa, niin kaksivuotiaan on vaikea ymmärtää että pitäisi edes vähän katsoa ettei kissa jää alimmaiseksi. Tommylla on muuten tosi kuuluva kehräys!




Tommy

Sara on edelleen vähän sekaisin minun ja Lotan suhteen. Tunnisti kyllä molemmat heti aamulla, eikä vierastanut, muttei kuitenkaan ilmeisesti ihan täysin meitä erota. Oltiin nimittäin myöhemmin päivällä kävelyllä ja Lotta oli jäänyt kotiin alkavan nuhan takia. Kun sanoimme Saralle, että mennään kotiin katsomaan, miten Tommy ja Lotta voivat, osoitti Sara hämmästyneenä minua; ”Lotta da!”. Kun sitten sanottiin, että eihän, kukas tuo olikaan, niin Sara tuntui huomaavan itsekin virheensä ja korjasi leveästi hymyillen, että ”Sisje!”.


Sara olisi tahtonut paljon mieluummin alkoholitonta kuohuviiniä kuin tyhmää apfelschorlea. Kaksivuotiaan elämä on välillä aikamoista tahtojen taistoa milloin mistäkin...

Onneksi näen Saraa taas ensi viikonloppuna Tapania hakiessa. Oli nimittäin melko sydäntäsärkevä tällä kertaa se viimeinen kuva, joka Sarasta jäi mieleen. Mari lähti saattamaan minua rautatieasemalle, ja Sebastian ja Sara tulivat alkumatkan samalla bussilla palauttaakseen sen vuokraleffan. Kun Sebastian talutti sitten pysäkillä Saraa bussista ulos, tämä ehti huomata, että minä ja Mari emme olekaan nousemassa bussista. Hämmästyksen ja kauhistuksen sekainen ilme ja kysyvä ”Sisje?!” – ja seuraavaksi vilkutimmekin jo bussin ikkunasta itkuiselle pikkutytölle.

Lotta siis jäi vielä Marin luo keskiviikkoon asti, jolloin lentää Hampurista takaisin Suomeen. Toivottavasti nyt ei tule enemmän kipeäksi, että voisi nauttia loppulomastaan! Lotalla on myös tiistaina synttärit, mikä olikin se syy meidän saunakäyntiin ja kaikkeen muuhun kivaan.

Lopuksi vielä huomio, jonka tein saksalaisten syksypukeutumiseen liittyen. Viime viikolla muutamana aamuna ja nyt viikonloppuna pidin välillä sormikkaita, koska oli niin kylmänkosteaa (lämpömittarin mukaan +13, mutta kylmä sade ja tuuli saavat sen tuntumaan suunnilleen viideltä asteelta). Myös Lotalla oli sormikkaat mukana, ja ne olivatkin erityisesti tarpeen perjantai-iltana Oktoberfestillä. Olimme kuitenkin ainoat: saksalaiset eivät mitään sormikkaita käytä, koska ne ovat ilmeisesti talvivaatteita. Sekä toppa- että villakangastakkeja kyllä näkyy katukuvassa, mutta hanskoja ei ole käsissä kellään. Edes rattaissa istuvilla pikkulapsilla ei ole sormikkaita, koska ei ole muka vielä niin kylmä! Miten voi muka olla tarpeeksi kylmä toppatakille, mutta samalla niin lämmin, etteivät edes lapset tarvitse sormikkaita?