Tänään oli sitten se toinen hammaslääkärikäynti. Nyt ei jännittänyt ja pelottanut yhtään niin paljon, kun tiesi minne pitää mennä ja hammaslääkärikin oli sama. Kaikki meni siis hyvin siihen asti, kunnes homma alkoi. Tällä kertaa ei laitettu puudutusta, koska hampaan pitäisi nyt olla käytännössä kuollut eikä tuntea mitään. Kun lääkäri oli poistanut väliaikaisen paikan, oli taas röntgenkuvien vuoro. Kuvia varten hampaan juuriin tungettiin nyt pitkät piikit (ilmeisesti juurten mittausta varten) ja itse kuvakin otettiin jotenkin erilailla vähän epämukavasti. Ei koskenut, mutta oli vähän hankala olo kun suuta piti pitää auki, koska yhdessä hampaassa tökötti neljä viissenttistä piikkiä. Sitten hammaslääkäri alkoi tehdä jotain rapsuttamista ja painelua juurille. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että jossain oli vielä joku toimiva hermo tai tulehdusta tai en tiedä mitä, mutta aina kun lääkäri osui tiettyyn kohtaan hammasta, vihlaisi aika kivasti. Äännähdyksistäni lääkäri sitten kai oppi välttelemään pahinta kohtaa, mutta en voinut mitään sille, että kaikki huomio keskittyi tässä vaiheessa sen odottamiseen, millon se taas osuu arkaan paikkaan. Rentoutuminen oli siis aika vaikeaa...
Selvisin kuitenkin loppuun asti. Minulle jäi kyllä taas kielimuurin takia epäselväksi, mitä tällä kertaa oikein tehtiin ja miksi sitä yhtä kohtaa aina vihlaisi, vaikka hammaslääkäri sitä selittikin. Lopuksi hän vielä ilmoitti, että ei tämä ollutkaan vielä tässä, vaan pitää tulla vielä kahdesti: ensin täytetään juuret ja viimeisellä kerralla sitten rakennetaan se hampaan päällisosan paikka. Että kahden viikon päästä sitten taas uudestaan... Nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä jos mikä kannustaa jatkossa käymään hammaslääkärissä useammin. Tähän koko rumbaan en yhden hemmetin hampaan takia halua enää toista kertaa ryhtyä!
tiistai 29. syyskuuta 2009
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Bremen
Päätin sitten vihdoin käydä tutustumassa Bremeniin. Olin kuullut varsin kaksijakoisia mielipiteitä paikasta: monet suomalaiset ja LonelyPlanet Germany kehuvat paikkaa kivaksi, kun taas osa saksalaisista väittää että kaupunki on tylsä. Vaikkakaan eivät toki hannoverilaiset: heillä ei ole varaa sanoa mitään negatiivista vanhasta hansakaupungista, kun Hannoverissa itsessään on moniin Saksan kaupunkeihin verrattuna jäljellä niin vähän vanhaa ja kaunista. Muutamaa kivaa kadunpätkää ja uutta raatihuonetta lukuun ottamatta Hannoverin keskusta se vasta tylsä onkin! Kiva shoppailuun jne kyllä, mutta ei kovinkaan kaunis, varsinkaan jos vertaa ympäröivien pikkukaupunkien kuvakirjamaiseen idylliin. Puhumattakaan tietysti Wienin keisarillisen loiston jäänteistä, joiden keskellä asuin viime syksyn. Toisaalta on muistettava, että koko Keski-Eurooppa on niin täynnä vanhaa ja kaunista, että jopa Hannoverissa on useita tavallisia asuintaloja jotka Suomessa sijaitessaan kuuluisivat kaupunkien tärkeimpiin nähtävyyksiin.
Mutta takaisin Bremeniin. Bremeniä voi ehkä kutsua tylsäksi – mutta vain vanhankaupungin ulkopuolella. Raatihuoneentori on ehdottomasti upea, voi vain kuvitella miltä sen loiston on täytynyt näyttää satoja vuosia sitten! Pidin kovasti myös sisältä jylhän komeasta Bremenin tuomiokirkosta (Dom St.Petri). Katedraalin erikoisuuksiin kuuluu sen lyijykellari, jonka kävin katsastamassa uteliaisuudesta, kun sisäänpääsy maksoi vain 1,40e. Kellarissa on niin kuiva ilma, että ruumiit muumioituvat, joten siellä on avonaisissa arkuissa näytillä kahdeksan ruumista 1600-1700 –luvuilta. Näyttivät muumioituneilta, mitä niistä nyt oikein muuta voi sanoa.
Bremen tietysti tunnetaan soittoniekoistaan. Kuten kuvasta näkyy, patsaan ympärys oli täynnä turisteja.
Bremenin raatihuone.
Raatihuoneen edessä oleva Rolandin patsas 1400-luvulta. Roland on siis se Rolandin laulun Roland.
Tämän kuoron näin kahdesti päivän aikana, ja molemmilla kerroilla olivat keränneet varsin suuren yleisön. No, kyllä ne laulaa osasivatkin. Mulla meni kyllä hetki tajuta, että kyse on venäläisestä kuorosta (olisihan se pitänyt univormusta ja haitarista arvata), mutta kaikki epäilys häipyi, kun ensimmäiset sävelet laulusta "Oi niitä aikoja" nousivat ilmoille. Kokemukseni mukaan jokainen venäläinen kuoro missäpäin maailmaa tahansa esittää aina ton kappaleen, eikä todellakaan sellasta iloista mustalaisversiota, vaan se aina alkaa sillä slaavilaisen melankolisella ja hitaalla tavalla ennenku "räjähtää" kertosäkeessä. (Jos teillä ei ole nyt aavistustakaan, mistä mä puhun, niin tässä vähän rokimpi versio, joka todistaa sen että se esitetään aina.)
(Koska mä nyt sukutaustastani huolimatta tarpeettomasti altistin rakkaan äitini hituselle puna-armeijan ihannointia, mun on luonnollisesti hyvitettävä tämä jollain. Jos tämä nyt vaikka tasapainottais tilannetta, ja toimis vähän samalla tavalla kuin katolilaisten avemariat synnin hyvittämiseksi? ;) )
Raatihuoneentorilta kävelin rautatieaseman turisti-infosta saamani turistikartan ohjeiden mukaan Schnooriin. Kartta on muuten melko huono, sitä on vaikea seurata, koska suurin osa kadunnimistä puuttuu. Schnoor on vanhojen kapeiden katujen sokkelo, entinen merimieskortteli ja punaisten lyhtyjen alue, mutta nykyään täynnä turisteja, pieniä putiikkeja ja ravintoloita. Kannattaa katsella ympärilleen ja kurkkia kapeisiinkin kulkuaukkoihin – niiden takaa voi löytyä kokonainen sisäpiha ja uusia katuja.
Näkymää Schnoorissa.
Schnoorilta kävelin Weserin rantaa seuraavalle rantabulevardille, jossa näytti olevan meneillään kirpputori. Saksalaisten kirpputorien tarjonta ei kyllä kokemukseni mukaan ole kauhean hyvää. Myöskään joenranta ei ollut niin kaunis kuin olisi voinut olla. Lopetin kartan esittämän kierroksen nousemalla ylös punatiilistä, 1930-luvun alussa rakennettua Böttcherstrassea, joka jo itsessään on nähtävyys.
Böttcherstrassea.
Kierroksen jälkeen vaeltelin Bremenin ostosalueelle, söin lounaaksi pikkupizzan ja jälkiruuaksi kaksi palloa jäätelöä, ja kävin katsastamassa paikallisen Thalia-kirjakaupan. Olinkin suunnitellut, että jos aikaa jää, kulutan loppuiltapäivän rautatieaseman vieressä sijaitsevassa Übersee-museossa. Äiti oli vielä lukenut uusimmasta Matkaopas-lehdestä, että siellä on nyt mielenkiintoinen kenkänäyttely. Museo oli kyllä kiva, mutta siitä puuttui ehkä vähän yhdistävä teema. Vaikutti vähän siltä, kuin joku olisi kerännyt kaikenmoisia mielenkiintoisia esineitä ympäri maailmaa (kaikkea afrikkalaisista naamioista mongolialaiseen jurttaan), laittanut ne sitten esille maanosittain jaoteltuna ja ripotellut sekaan luonnontieteellisistä museoista tuttuja dioraamoja täytettyine eläimineen. Lisäksi ylimmässä kerroksessa oli vielä erikseen näyttelyt, joista toinen kertoi Bremenin asemasta satamana ja toinen evoluutiosta. Jonkinlainen sekoitus luonnontieteellistä, kansantieteellistä ja paikallismuseota siis. Eniten pidin ensimmäisen kerroksen Aasia- ja Tyynenmeren saaret –osioista, koska minua jotenkin kiehtoo sinne tehtyjen löytöretkien historia. Valitettavasti osaa näyttelyistä kai juuri uusittiin, joten esimerkiksi Egyptin aarteet –osaa en nähnyt. Mutta hei, niitähän olenkin päässyt ihailemaan ihan paikan päällä, joten mitäs tuosta.
Kenkänäyttely oli ihan kiva, vaikka ei aiheuttanut mitään suuria intohimoja minussa. Eniten ihmetytti, miten suurin osa vanhoista naisten kengistä oli niin kauhean pieniä. 1800-luvun nyöritettävä naisten silkkisaapikas näytti suunnilleen siltä, ettei se mahtuisi monellekaan yli 12-vuotiaalle nykyisin, ja vielä 1920-luvun kengätkin näyttivät kauhean kapeilta.
Museoiden tarkoituksena on tietysti olla opettavaisia, ja kaksi uutta asiaa jäi minulle tälläkin kertaa mieleen:
1. On olemassa kala nimeltä airokala. Se on pitkä ja kapea, voi kasvaa yli kymmenen metrin mittaiseksi ja voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi merimiehet joskus uskoivat valtaviin merikäärmeisiin. Toinen syy voivat olla toisinaan jonossa uivat merikilpikonnat: kun kilpikonnien kilvet nousevat osaksi merenpinnan yläpuolelle, voivat ne näyttää erehdyttävästi merikäärmeen selältä.
2. Olen ihmetellyt, miksi täällä ei näy tavallisia harmaavariksia, vaan kaikki varikset ovat mustia. No sehän selvisi museossa olevasta harmaa- ja nokivaristen elinalueiden kartasta (tässä harmaavariksen ja tässä nokivariksen). Biologit kiistelevät edelleen siitä, voidaanko linnut oikeasti laskea eri lajeiksi vai ovatko ne vain eri rotuja, kun niiden elinalueiden rajalla esiintyy myös risteymiä.
Museoissa tykkään yleensä kuitenkin eniten niiden kaupoista. Valitettavasti Übersee-museon kauppa oli suljettu toistaiseksi. Museokäyntini jälkeen kävin siis ostamassa eväitä ja otin junan takaisin Hannoveriin.
Mitä muuta tällä viikolla on tapahtunut? Alkuviikosta oli taas harjoittelijoiden kuukausittainen tapaaminen. Kivaa oli, tutustuin taas pariin uuteen ihmiseen ja istuttiin kahvilassa yhteentoista. Perjantaina kävin ottamassa vihdoin sen ilmaisen flunssarokotteen töissä. Seurauksena on ollut arka olkalihas, mutta ei muita oireita. Töissä ei sen ihmeempiä ja hammaskipu poissa. Tiistaina onkin sitten se seuraava hammaslääkärikäynti. Ensi viikoksikaan ei mitään sen erityisempää näillä näkymin tiedossa.
Perinteisesti loppuun vielä pari kuvaa Bremenistä.
Mutta takaisin Bremeniin. Bremeniä voi ehkä kutsua tylsäksi – mutta vain vanhankaupungin ulkopuolella. Raatihuoneentori on ehdottomasti upea, voi vain kuvitella miltä sen loiston on täytynyt näyttää satoja vuosia sitten! Pidin kovasti myös sisältä jylhän komeasta Bremenin tuomiokirkosta (Dom St.Petri). Katedraalin erikoisuuksiin kuuluu sen lyijykellari, jonka kävin katsastamassa uteliaisuudesta, kun sisäänpääsy maksoi vain 1,40e. Kellarissa on niin kuiva ilma, että ruumiit muumioituvat, joten siellä on avonaisissa arkuissa näytillä kahdeksan ruumista 1600-1700 –luvuilta. Näyttivät muumioituneilta, mitä niistä nyt oikein muuta voi sanoa.
Bremen tietysti tunnetaan soittoniekoistaan. Kuten kuvasta näkyy, patsaan ympärys oli täynnä turisteja.
Bremenin raatihuone.
Raatihuoneen edessä oleva Rolandin patsas 1400-luvulta. Roland on siis se Rolandin laulun Roland.
Tämän kuoron näin kahdesti päivän aikana, ja molemmilla kerroilla olivat keränneet varsin suuren yleisön. No, kyllä ne laulaa osasivatkin. Mulla meni kyllä hetki tajuta, että kyse on venäläisestä kuorosta (olisihan se pitänyt univormusta ja haitarista arvata), mutta kaikki epäilys häipyi, kun ensimmäiset sävelet laulusta "Oi niitä aikoja" nousivat ilmoille. Kokemukseni mukaan jokainen venäläinen kuoro missäpäin maailmaa tahansa esittää aina ton kappaleen, eikä todellakaan sellasta iloista mustalaisversiota, vaan se aina alkaa sillä slaavilaisen melankolisella ja hitaalla tavalla ennenku "räjähtää" kertosäkeessä. (Jos teillä ei ole nyt aavistustakaan, mistä mä puhun, niin tässä vähän rokimpi versio, joka todistaa sen että se esitetään aina.)
(Koska mä nyt sukutaustastani huolimatta tarpeettomasti altistin rakkaan äitini hituselle puna-armeijan ihannointia, mun on luonnollisesti hyvitettävä tämä jollain. Jos tämä nyt vaikka tasapainottais tilannetta, ja toimis vähän samalla tavalla kuin katolilaisten avemariat synnin hyvittämiseksi? ;) )
Raatihuoneentorilta kävelin rautatieaseman turisti-infosta saamani turistikartan ohjeiden mukaan Schnooriin. Kartta on muuten melko huono, sitä on vaikea seurata, koska suurin osa kadunnimistä puuttuu. Schnoor on vanhojen kapeiden katujen sokkelo, entinen merimieskortteli ja punaisten lyhtyjen alue, mutta nykyään täynnä turisteja, pieniä putiikkeja ja ravintoloita. Kannattaa katsella ympärilleen ja kurkkia kapeisiinkin kulkuaukkoihin – niiden takaa voi löytyä kokonainen sisäpiha ja uusia katuja.
Näkymää Schnoorissa.
Schnoorilta kävelin Weserin rantaa seuraavalle rantabulevardille, jossa näytti olevan meneillään kirpputori. Saksalaisten kirpputorien tarjonta ei kyllä kokemukseni mukaan ole kauhean hyvää. Myöskään joenranta ei ollut niin kaunis kuin olisi voinut olla. Lopetin kartan esittämän kierroksen nousemalla ylös punatiilistä, 1930-luvun alussa rakennettua Böttcherstrassea, joka jo itsessään on nähtävyys.
Böttcherstrassea.
Kierroksen jälkeen vaeltelin Bremenin ostosalueelle, söin lounaaksi pikkupizzan ja jälkiruuaksi kaksi palloa jäätelöä, ja kävin katsastamassa paikallisen Thalia-kirjakaupan. Olinkin suunnitellut, että jos aikaa jää, kulutan loppuiltapäivän rautatieaseman vieressä sijaitsevassa Übersee-museossa. Äiti oli vielä lukenut uusimmasta Matkaopas-lehdestä, että siellä on nyt mielenkiintoinen kenkänäyttely. Museo oli kyllä kiva, mutta siitä puuttui ehkä vähän yhdistävä teema. Vaikutti vähän siltä, kuin joku olisi kerännyt kaikenmoisia mielenkiintoisia esineitä ympäri maailmaa (kaikkea afrikkalaisista naamioista mongolialaiseen jurttaan), laittanut ne sitten esille maanosittain jaoteltuna ja ripotellut sekaan luonnontieteellisistä museoista tuttuja dioraamoja täytettyine eläimineen. Lisäksi ylimmässä kerroksessa oli vielä erikseen näyttelyt, joista toinen kertoi Bremenin asemasta satamana ja toinen evoluutiosta. Jonkinlainen sekoitus luonnontieteellistä, kansantieteellistä ja paikallismuseota siis. Eniten pidin ensimmäisen kerroksen Aasia- ja Tyynenmeren saaret –osioista, koska minua jotenkin kiehtoo sinne tehtyjen löytöretkien historia. Valitettavasti osaa näyttelyistä kai juuri uusittiin, joten esimerkiksi Egyptin aarteet –osaa en nähnyt. Mutta hei, niitähän olenkin päässyt ihailemaan ihan paikan päällä, joten mitäs tuosta.
Kenkänäyttely oli ihan kiva, vaikka ei aiheuttanut mitään suuria intohimoja minussa. Eniten ihmetytti, miten suurin osa vanhoista naisten kengistä oli niin kauhean pieniä. 1800-luvun nyöritettävä naisten silkkisaapikas näytti suunnilleen siltä, ettei se mahtuisi monellekaan yli 12-vuotiaalle nykyisin, ja vielä 1920-luvun kengätkin näyttivät kauhean kapeilta.
Museoiden tarkoituksena on tietysti olla opettavaisia, ja kaksi uutta asiaa jäi minulle tälläkin kertaa mieleen:
1. On olemassa kala nimeltä airokala. Se on pitkä ja kapea, voi kasvaa yli kymmenen metrin mittaiseksi ja voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi merimiehet joskus uskoivat valtaviin merikäärmeisiin. Toinen syy voivat olla toisinaan jonossa uivat merikilpikonnat: kun kilpikonnien kilvet nousevat osaksi merenpinnan yläpuolelle, voivat ne näyttää erehdyttävästi merikäärmeen selältä.
2. Olen ihmetellyt, miksi täällä ei näy tavallisia harmaavariksia, vaan kaikki varikset ovat mustia. No sehän selvisi museossa olevasta harmaa- ja nokivaristen elinalueiden kartasta (tässä harmaavariksen ja tässä nokivariksen). Biologit kiistelevät edelleen siitä, voidaanko linnut oikeasti laskea eri lajeiksi vai ovatko ne vain eri rotuja, kun niiden elinalueiden rajalla esiintyy myös risteymiä.
Museoissa tykkään yleensä kuitenkin eniten niiden kaupoista. Valitettavasti Übersee-museon kauppa oli suljettu toistaiseksi. Museokäyntini jälkeen kävin siis ostamassa eväitä ja otin junan takaisin Hannoveriin.
Mitä muuta tällä viikolla on tapahtunut? Alkuviikosta oli taas harjoittelijoiden kuukausittainen tapaaminen. Kivaa oli, tutustuin taas pariin uuteen ihmiseen ja istuttiin kahvilassa yhteentoista. Perjantaina kävin ottamassa vihdoin sen ilmaisen flunssarokotteen töissä. Seurauksena on ollut arka olkalihas, mutta ei muita oireita. Töissä ei sen ihmeempiä ja hammaskipu poissa. Tiistaina onkin sitten se seuraava hammaslääkärikäynti. Ensi viikoksikaan ei mitään sen erityisempää näillä näkymin tiedossa.
Perinteisesti loppuun vielä pari kuvaa Bremenistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)