Dresden

Jos nyt joku muukin teistä kuin rakas äitini on pähkäillyt, olenko maininnut Dresdeniin menosta aiemmin, niin voitte olla ihan rauhassa, en ole. Idea nimittäin syntyi vasta keskiviikkoiltana, kun olimme kokoontuneet Evan ja Danielin kanssa miettimään viikonlopun ohjelmaa. Kaikilla oli edessä suunnitelmaton viikonloppu, joten päätettiin taas lähteä johonkin. Ensin ajatuksena oli vuokrata auto ja mennä katselemaan Reinin jokilaaksoa, mutta sitten huomattiin, että esim. suurin osa linnoista on marraskuun alusta lähtien kiinni. Sitäpaitsi sekä Eva ja Daniel olivat käyneet siellä jo, eikä vuodenaikakaan ole ihan paras maisemien ihastelulle. Alettiin sitten katsella, mitä olisi suunnilleen samanlaisen matkan päässä ja löydettiin Dresden. Mitään ennakkotietoja meillä ei kaupungista ollut, mutta se löytyi wikitravelin ”9 kaupunkia, jotka Saksassa pitää nähdä”-listalta, joten päädyttiin sitten siihen. Halpa hostellikin löytyi nopeasti Hostelworldista. Eva ehdotti, että autonvuokrauksen sijaan käytettäs mitfahrgelegenheitia eli kimppakyytiä. Onnistuttiin pienen etsimisen jälkeen löytämään sopivat kyydit, joten viikonlopun suunnitelma oli valmis! (Kuskien oli tosin käsittämättömän vaikea ymmärtää, että ei haittaa vaikka Evan puhelinnumero on slovakialainen, koska EU:n uusien roaming-säännösten myötä siihen soittaminen on halvempaa kuin useisiin saksalaisiin liittymiin soittaminen. Jaettiin sitten mun saksalaista numeroa, jolloin paljastui, että olen vahingossa antanut joillekin ihmisille täällä mun vanhan Wienin-numeron. Ihmekös kun ei kukaan soita tai tekstaile...)

Lauantaiaamuna piti sitten vääntäytyä ylös sängystä jo ennen puolta kuutta, koska meidän kyyti lähti seitsemältä toiselta puolelta Hannoveria. Menomatka muistutti mua kyllä tehokkaasti siitä, miksi en yleensä tykkää mennä vieraiden ihmisten kyytiin: maailmassa on hyvin vähän ihmisiä, joiden ajotaitoon oikeasti luotan ja joiden kyydissä voin rentoutua täysin, ne ihmiset voi ehkä jopa laskea yhden käden sormilla. Kaikkien muiden kyydissä toivon että ajaisin itse. En siksi, että olisin paljon parempi kuski, vaan siksi että voisin sitten ainakin vaikuttaa jollain lailla tapahtumiin. Joo, ehkä hiukan kontrollifriikki... Tämä kuski sattui olemaan päälle seitsemänkymppinen pappa, joka ajoi nenä tuulilasissa, välillä silmälasien kanssa ja välillä ilman. Ennen kaistanvaihtoa pappa vilkuili olkansa yli noin kymmenen kertaa lähestyen samalla vääjäämättä edessäolevaa rekkaa, ja kun ohitus lopulta tapahtui, oli kaistanvaihto niin jyrkkä että olin joka kerta puolivarma että auto lähtee käsistä. Kaiken lisäksi pappa soitti radiota kauhean kovalla, joten jouduttiin kuuntelemaan koko matka schlagereita, käännösiskelmiä ja selitystä niin amarylliksista kuin sienestämisestäkin. Ei ihan ollut meidän radiokanava... Siinä kuultiin saksaksi kaikki Tsingiskaanista Alicen kautta lippusalkoon. Koko loppupäivän mulla soi päässä Johnny Cash. (Ai miksikö laitoin nuo linkit tohon? Että tekin saisitte kärsiä, tietysti!) Hyväksi puoleksi voisi kai laskea, että ainakaan pappa ei ajanut nopeampaa kuin osasi, koska matka taittui Saksan vapaavauhtisilla autobahneilla huimaa satasta, suurimmaksi osaksi reunaviivan päällä.

Jotenkin onnistuimme pääsemään perille asti ehjinä ja vielä kohtalaisen järkevään aikaan. Dresdenissä etsimme ensin hostellimme, joka sijaitsi muutama sata metriä rautatieaseman takana. Huoneeseen ei tietenkään vielä päässyt, joten jätimme tavarat säilytykseen ja lähdimme etsimään 1.lounasta, 2.turisti-infoa ja 2. Sparkassen ja Commerzbankin raha-automaatteja, koska Saksassa on sellainen tyhmä systeemi, että ainoastaan oman pankin automaateista voi nostaa ilmaiseksi. Lounasta löydettiin aasialaisesta ravintolasta (punaista thaikanacurrya, nam), Commerzbank oli matkan varrella ja turisti-infokin löytyi lopulta, mutta Sparkassesta tuli suorastaan inside-vitsi, koska sen sijaintia kysyttiin useammalta henkilöltä, jotka kaikki viittoilivat eteenpäin, että ”Tuolla se on, tästä vaan suoraan”. Eipä vaan näkynyt. Nämä ohjeet tosin veivät meidät turisti-infoon, josta osasivat antaa tarkemmat ohjeet Sparkassen todellisesta sijainnista. Ollaan kohtalaisen varmoja, että Sparkassen sijainti on jonkinlainen dredeniläisten turistien päänmenoksi keksimä vitsi: jos kuka tahansa kysyy sen sijaintia, kaikki huitovat epämääräisesti keskustaa kohti ja selittävät sen olevan ihan lähellä riippumatta siitä, missä sitä sijaintia kysytään.


Eva ja Daniel pohtivat, minne mennään seuraavaksi.

Meillä oli matkaoppaana mun Lonely Planet Germany, jossa olevaa kävelyreittiä alettiin sitten kulkea läpi, apuna infosta 80 centillä ostettu turistikartta selityksineen. Käytiin katsomassa maisemia uuden raatihuoneen tornissa, jonne onneksi oli hissi. Matkan toiseksi sisäpiirivitsiksi muodostui tornin englanninkielisen esitteen aloittava lause ”Public well-being shall henceforth act as the guiding principle over the decision-making of the city administration”, joka oli meistä ihastuttavan monimutkainen ja pompöösi, mutta aika huono valinta turistiesitteen ekaksi lauseeksi. Joku vähän huonommin englantia osaava todennäköisesti jättäisi esitteen lukemisen siihen paikkaan, ja tuollainen lause nyt tuottaa vaikeuksia edistyneemmillekin opiskelijoille. Ihastuimme erityisesti sanaan ”henceforth”.


Onks toi hevonen teistäkin vähän kummallisen näköinen?

Tornivisiitin jälkeen matka jatkui kohti turistikeskustaa ohi muutamien rakennusten, jotka olisivat itsessään riittäneet nähtävyyksiksi Suomessa, mutta jotka ohitettiin turistioppaissa sivulauseella. Esimakua tulevasta, vaikkemme sitä vielä tienneet. Ensikosketus Dresdeniin kauneuteen tuli, kun näimme vasta muutama vuosi sitten uudelleenrakennetun Frauenkirchen. Kirkkoa ei päässyt katsomaan sisältä, koska siellä valmistauduttiin illan konserttiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin ostaa konserttiin halvimman hintaluokan liput, 13e/kpl. Teoksena oli Edward Elgarin Gerontiuksen uni, jota emme tunteneet ollenkaan, mutta näkisimmepä sitten ainakin kirkon sisältä. (Elgar tunnetaan muuten parhaiten tästä sävellyksestään.)


Frauenkirche.

Vaikka ilta alkoi jo pimetä, oli konsertin alkuun vielä monta tuntia, joten jatkoimme kävelykierrostamme. Elben rantaa kulkevalla Brühlsche Terrasse -bulevardilla Dresdenin kauneus sitten paljastui meille kokonaan. Hienoja barokkirakennuksia iltavalaistuksessa ja näkymä Elbelle! Emme enää ihmetelleet ollenkaan, miksi Dresdeniä kutsutaan pohjoisen Firenzeksi. Kävimme Hofkirchessä, jossa oli juuri meneillään kuoroharjoitukset ilmeisesti seuraavana päivänä televisioitavaa jumalanpalvelusta varten. Kuulosti kyllä upealta, suorastaan nousi ihokarvat pystyyn!


Elbe.


No on huonosti rajattu ja tärähtänyt kuva, mutta että saisitte edes jonkun käsityksen rakennuksista...

Käytiin pikaisesti vilkaisemassa oopperatalon aulaa, joka oli täynnä Joutsenlammen ensi-iltavieraita, ja käveltiin sitten läheisen Zwinger-barokkipalatsin sisäpihan läpi. Alkoi olla illallisaika, joten etsiydyttiin takaisin kierroksen alussa näkemällemme ravintolakadulle espanjalaiseen ravintolaan syömään viiniä ja tapaksia (chorizo-makkaraa ja valkoisia papuja, lohta ja marjahyytelöä, paistettua juustoa ja hilloa, aurinkokuivattuja tomaatteja, serranonkinkkua, paistettua sardiinia ja talon leipää).

Illalliselta ehdittiin juuri sopivasti takaisin Frauenkircheen. Meidän paikat oli ylhäällä parvella, eikä sieltä nähnyt orkesteria, kuoroa ja solisteja, ellei noussut seisomaan. Minä keskityin lähinnä kuuntelemaan. Hieno konsertti oli, vaikkakaan tekstistä ei kyllä saanut mitään selvää, vaikka se olikin englanniksi.

Vatsa täynnä lämpimässä kirkossa istuminen sai kyllä kovin uniseksi, olihan meillä pitkä päivä takana. Vaellettiin siis takaisin hostelliimme. Oltiin varattu kolme sänkyä neljän hengen huoneesta, eikä siihen neljänteen sänkyyn meidän onneksi tullut ketään. Lakanoiden ja pyyhkeiden kanssa hintaa tuli 18e/hlö, johon sisältyi myös proseccovoucheri hostellin baariin. Käytiin siis baarissa juomassa prosecco-lasillisemme ja mentiin nukkumaan.

Aamulla heräsin tietysti ennen muita, joten oli hyvin aikaa pukeutua ja meikata. Olimme päättäneet, että koska aikaa on seitsemään asti illalla, emme pidä turhaa kiirettä aamulla. Lähdimme siis hostellilta noin puoli yhdeltätoista ja kävimme ostamassa rautatieasemalta aamiaista. Sitten menimme Residenz-linnaan katselemaan Saksin vaaliruhtinaiden ja kuninkaiden arvoesineitä. Ja kyllä niitä kaikenlaisia koruja, kelloja, astioita jne riittikin! Kävi niin kuin yleensä tuollaisissa museoissa: tuli sellainen yliannostusturtumus, että sitä vaan kierteli lopulta vitriinien lomassa jaksamatta oikein enää innostua noin tuhannennesta hienosta figuurista tai kaulaketjusta tai barokkikellosta. Suomessa sitä syötiin metsäpirteissä puuroa ja naurista kesät ja talvet samaan aikaan kun Saksin vaaliruhtinaat lahjoitteli vaimoilleen mitä monimutkaisempia kullattuja kellopelejä, korallivartisia ruokailuvälineitä ja lasitaide-esineitä.

Museon jälkeen oli tutustumisvuorossa sodassa paremmin säästynyt Elben toinen ranta vanhoine rakennuksineen. Kävelyreitin puolivälissä pysähdyttiin lounaalle tsekkiläis-böömiläiseen ravintolaan, koska se näytti niin kivalta. Eva oli tietysti innoissaan päästessään syömään kotoista ruokaa. Tsekkiläinen ruoka ei varsinaisesti ole minun herkkuani, mutta leipäknödelit ja liha smetanakastikkeessa puolukkahillon kanssa oli ihan hyvää, ja varsinkin täyttävää. Väännettiin tosin taas vähän peistä siitä, että minun pitäisi muka juoda olutta, mutta sain kieltäydyttyä. Ruuan päälle otettiin tietysti tsekkiläisittäin Becherovka-snapsit.


Dresden joen toiselta rannalta nähtynä.

Kävelykierros jatkui jälkiruuaksi ostamiamme jäätelöitä syöden. Valitettavasti loppukierroksemme ei ollut kovinkaan menestyksekäs, kun yhteen kirkkoon ei päässyt sisälle ja maailman kauneimmaksi mainostettu maitokauppa oli mennyt kiinni tuntia aiemmin. Kävelimme sitten Elben rantaa ja sillan yli takaisin toiselle puolelle.

Tässä vaiheessa piti kovasti miettiä, mitä teemme loppuajan, koska alun perin oli ollut tarkoitus käydä yhdessä ihmisen toimintaa esittelevässä museossa, mutta nyt siihen ei ollutkaan enää aikaa. Kävimme sen sijaan vilkaisemassa päältäpäin VW:n lasisen tehtaan ja kävelimme ravintolakadulle sushiravintolaan, jossa vietimme viimeisen tunnin.

Paluukyyti oli sekä mukavampi että nopeampi kuin menokyyti. Kuski oli parikymppinen sotilas, joka tosin tietysti ajoi 180 km/h, mutta oli kyllä selvästi parempi kuskikin. Sitä paitsi autokin taisi olla kohtalainen, kun tuo vauhti ei juuri tuntunut. Silloin Brysselin-reissulla huomasin, että pikkuisehko vuokra-automme alkoi ravistaa aina kun nopeus nousi yli 170km/h, tällä kertaa ei ollut sitä ongelmaa. Kuski sai mun osittaisen luottamuksen myös yksinkertaisesti sillä, että oli vähän sellainen rockabilly-tyyppinen, mikä muistutti mua omasta isoveljestäni joskus viitisentoista vuotta sitten.

Kun kuski kuuli, että olen Suomesta, oli kommenttina heti ”Ai Suomesta? Niillä on siellä hyvä musamaku! Tiedätkö Baseballsit? Ne on nyt Suomessa listaykkösenä!”. Onneksi olin juuri alkuviikosta päättänyt ottaa selvää siitä, mikä ihme tää Baseballs on, kun niitä on suomalaiset nettilehdet ja facebook täynnä, ja huomannut tykkääväni bändin ideasta (hei, pojat tekee fiftariversioita poppihiteistä ja esiintyy torttutukissa, farkuissa, valkeissa t-paidoissa ja nahkatakeissa – what’s not to like?!). Pystyin siis sanomaan, että joo, mäkin tykkään niistä, ja kohta autossa soikin Umbrella... Siinä se matka taittuikin mukavasti alle kolmessa tunnissa menomatkan neljän sijaan ja pääsin ihan järkevään aikaan vielä nukkumaankin.

Dresden oli siis ehdottomasti meille kaikille kolmelle positiivinen yllätys. Mulle ainakin ainoa aiempi kuva Dresdenistä oli siitä pommituksesta, jota käytetään aina esimerkkinä, kun halutaan osoittaa että ei ne voittajatkaan toisessa maailmansodassa mitään pyhimyksiä olleet. Kaupunki oli niin kaunis, että tuntui melkein kuin olisi ollut lomalla jossain kauempana. Ei Dresden tietenkään pelkästään mistään barokkipalatseista koostu, ja DDR:n perintö näkyy kyllä joiltain osin selvästi. Ainakin Eva kehui, että tuntui kovin kotoisalta, ja minustakin kaupunki muistutti osin monia muita idästä länteen –kaupunkeja (Praha, Bratislava, Budapest, jopa Tallinna). Muuten tuntui kyllä välillä, että kaupungin identiteetti perustuu tasan kahteen asiaan: August Väkevään ja vuoteen 1945.

Loppuviikko kuluu taas vieraita viihdyttäessä, kun äiti ja iskä saapuvat huomenna, sopivasti samana päivänä kuin Hannoverin joulumarkkinat avautuu. Viikonlopuksi mennään Hampuriin Marin luo, joten seuraava blogaus varmaan sitten siitä.