Goslar

Yksisarvinen apteekin ulkoseinällä Goslarissa.

Meinasi aamulla tulla kiire junalle, kun aamupalalla uppouduin liiaksi kirjaan. Sitten tietysti ratikkakin meni suunnilleen nenän edestä, joten aika huolestuneena katselin kelloa ja laskeskelin minuutteja junan lähtöön siinä seuraavaa odotellessani. Onneksi asun lähellä keskustaa: olin loppujen lopuksi junassa kymmenisen minuuttia ennen lähtöaikaa. Eikä se myöhästyminenkään nyt niin olisi haitannut, olisi vain pitänyt odottaa tunnin verran seuraavaa junaa. Lähinnä olisi harmittanut, että olisin raahautunut sängystä ylös kahdeksalta turhan takia.

Junamatka Goslariin meni lähinnä maisemia katsellessa. Peltoja, vieriviereen rakennetuista punakattoisista taloista koostuvia pikkukyliä kirkontorneineen, tuulivoimaloita joista vain muutama jaksoi pyöriä laiskasti, jokunen puimuri työssään, yhden pellon laidalla pystyynkuivuneen puunkarahkan ylimmällä oksalla haukka vaanimassa saalista... Pikkuhiljaa tasaiset peltoaukeat muuttuivat kukkuloiksi horisontissa, sitten kukkulat tulivat lähemmäksi ja kasvoivat korkeutta, kunnes ne olivat yhtäkkiä aivan vieressä ja saavuimme Goslariin, kaupunkihan sijaitsee Harz-vuoriston pohjoisreunalla.

Goslarin rautatieasemalta on vain pari sataa metriä keskustaan. Sää oli helteinen, muttei painostava. Huomasin heti, etteivät paikan suosittelijat olleet olleet väärässä. Kaupunki on aivan käsittämättömän idyllinen! Valokuvat eivät tee oikeutta ollenkaan, koska niistä puuttuu se pikkukujien ja vanhojen rakennusten tunnelma. Ensivaikutelma oli suunnilleen, ettei tällaista paikkaa oikeasti voi olla! Satumaista tunnelmaa lisäsi ohittamani hääseurue: morsian oli kaunis kuin mikä, ja pari säteili onnea. Melkein liikutuin minäkin heitä katsellessani. Ainoa silmiinpistävä seikka oli hääseurueen pukeutuminen: osalla oli päällä puvut ja juhlamekot, mutta osa taas oli paikalla farkuissa!

Kävelin keskustan läpi Kaiserpfaltzille, joka on alunperin 1000-luvulla rakennettu ja 1800-luvulla restauroitu keisarillinen palatsi. Palatsi eli loistoaikojaan 1000-1200 -luvuilla, jolloin Saksan keisari ei pitänyt hovia missään yhdessä paikassa, vaan siirtyi hovinsa kanssa linnasta ja palatsista toiseen pitämään valtiopäiviä. Goslarin Kaiserpfaltzissa tätä tarkoitusta varten oli kaksi valtavaa salia: yläkerrassa yhdeltä seinältä osittain avoin kesäsali ja sen alapuolella talvisali. Talvisali pystyttiin lämmittämään tunnissa jopa 15-17 -asteiseksi lattian alla kulkevan höyryjärjestelmän avulla. Lattialämmitys, siis! Valitettavasti saksalaiset ovat kokemukseni mukaan jostain syystä vielä näin tuhat vuotta myöhemminkin siinä käsityksessä, että tuo 15-17 astetta on sopiva sisälämpötila, mistä syystä odotan talvea kauhulla...


Goslarin keisarillinen palatsi.

Kaiserpfaltz restauroitiin 1800-luvulla, koska Saksan yhdistyessä haluttiin vetää yhteneväisyyksiä keskiajan mahtavien keisareiden ja uuden keisari Vilhelm I:n välille. Niinpä muun restauroinnin lisäksi valtavaan kesäsaliin palkattiin taitelija maalaamaan seinille historiallisia kuvia entisajan keisareista ja ruhtinaista. Erityisen tärkeä oli Fredrik I Barbarossa, joka tarun mukaan ei hukkunutkaan Turkin-matkallaan vaan elää luolassa, josta käy kerran sadassa vuodessa tarkistamassa, ovatko Saksan mahdin päivät jälleen palanneet. Tarkoituksena oli tietenkin vihjata että Saksan yhdistymisen tapahtuessa näin oli käynyt ja Vilhelm I oli suunnilleen Barbarossa uudelleensyntyneenä. Salin keskimmäinen ja isoin maalaus esittikin sitten tietysti Saksan uusia keisareita, Vilhelm I:n lisäksi maalauksesta löytyvät ns. 99 päivän keisari Fredrik III ja hänen poikansa Vilhelm II, joita vanhat keisarit siunaavat ylhäältäpäin. Oli siellä Bismarckkin... Palatsi oli silti hieno kokemus ja herätteli taas kiinnostustani varhaiskeskiaikaan.

Mitä muuten tulee tuohon ensimmäisen keisarikunnan mahdin ihailuun myöhemmin, niin natsit itseasiassa yrittivät vähän samaa, he vain ottivat kohteekseen Barbarossan aikalaisen ja alaisen, ruhtinas Henrik Leijonan, jolla oli valtava herttuakunta. Sattui vain käymään niin, että kun natsit avasivat Henrikin sarkofagin ei sisällä ollut vainaja vastannutkaan aivan heidän odottamaansa vaaleaa urhoa: ruumis oli tummahiuksinen, pienikokoinen ja rampa. Henrik Leijona jätettiin sikseen, eikä hänestä tullut natsien esikuvaa.

Henrik Leijonaan liittyy sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että hänen vaimonsa Matilda oli Rikhard Leijonanmielen sisar, mikä todistaa että tämä kuningassukujen ristiinnainti ja sisäsiittoisuus ei ollut uusi asia 1800-luvulla, jolloin se tuntui suorastaan kärjistyvän. Aiemmin mainitun Vilhelm III:n isoäitikin oli kuningatar Viktoria, jolle tuntuvat olevan sukua kaikki mahdolliset kuningassuvut jotain kautta nykyään...

Mutta tästä historialuennosta takaisin Goslariin. Loppupäivän vietin yksinkertaisesti kuljeskelemalla ympäri keskustaa. Jokaisen kadunkulman takaa tuntui löytyvän lisää käsittämättömän kauniita näkymiä ja idyllisiä paikkoja. Lounaan söin raatihuoneentorilla, jonka jälkeen jatkoin vaeltelua ympäriinsä. Muutamassa kaupassakin kävin, tosin muuta ei tullut ostettua kuin vihdoin sitä äidin niin kovasti vaatimaa käsidesiä.


Lounas: crepesejä kirsikoiden, jäätelön ja suklaahippujen kera.


Näkymä lounaspaikasta.

Illansuussa palasin junalla takaisin Hannoveriin väsyneenä kaikesta kävelystä, tuijottamisesta ja ihailusta. Oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, eikä turistejakaan ollut lopulta kovinkaan paljon, ainakaan verrattuna kaupungin viehättävyyteen. Annan lopuksi valokuvien puhua puolestaan...