Lüneburg ja ilotulitus

Lüneburg oli positiivinen yllätys, ja ehkä melkeinpä suosikkini tähän asti näkemistäni pikkukaupungeista (toisaalta hassua kutsua näitä pikkukaupungeiksi, kun ovat järjestään isompia kuin esim.Mikkeli). Ainakin sen voin myöntää, että vaikka olen kuullut kehuttavan Celleä niin Suomessa kuin täälläkin, niin sekä Goslar että Lüneburg menevät kyllä minusta Cellen ohi kauneudessa ja Hameln turistiystävällisyydessä. Positiivista kuvaa Lüneburgista auttoi myös sää, joka oli aurinkoinen ja kesäinen. Lämpötila lähenteli melkein hellelukemia, taisi olla viimeinen kunnon kesäpäivä tänä vuonna.

Koska täältä on Lüneburgiin kahden tunnin junamatka, tapasin Marin ja Saran Lüneburgin asemalla vasta puoli yhdeltä. Ajoitus oli siitä huono, että Saran päiväuniaika lähestyi, minkä takia hän oli vähän kiukkuinen. Pyöri mm. pienessä karusellissa niin kauan, että naama muuttui melkein vihreäksi, eikä pysynyt pystyssä enää istuallaankaan, mutta suuttui kun lähdimme eteenpäin. Pysähdyimmekin miltei heti alkuun jäätelökahvilan terassille nauttimaan lämpimästä säästä.


Jäätelökaakaota mulle ja Marille, pallo mansikkajäätelöä Saralle.

Kävimme katsomassa vanhaa kirkkoa, jossa oli varsin upeat urut 1500-luvulta ja erikoisuutena torni, joka on vinossa yhteen suuntaan 2,2m ja toiseen 1,3. Paikallisen tarinan mukaan kirkon arkkitehti oli niin suruissaan tästä seikasta, että yritti päättää päivänsä hyppäämällä tornista, mutta putosikin heinäkuormaan. Tästä pettyneenä herra lähti ryyppäämään, kompastui kännissä, löi päänsä ja kuoli. Epäilen vahvasti tarinan todenperäisyyttä, mutta kirkko oli hieno ja kunnostautui tarjoamalla lyhyitä esitteitä useissa kielissä, myös suomeksi! Teksti oli vielä käännetty kohtalaisen hyvin, vaikka sitä lukiessa välillä tuntui, että kääntäjä oli ehkä ollut varsin iäkäs.

Sara ilmoitti kirkon eteisessä, että tarvitsisi vaipanvaihdon, ja kyseli kirkkosaliin päästyämme kovaan ääneen, josko vaippa vaihdettaisiin siellä. Mari yritti selittää, ettei se nyt ehkä kuitenkaan olisi paras idea. Kirkon pientä lahjatavarakauppaa hoiti onneksi herttaisennäköinen valkotukkainen mummo, joka totta kai päästi Marin ja Saran käyttämään kirkon vessaa. Näytti juuri sellaiselta mummolta, joka ei kieltäisi mitään nuorelta raskaana olevalta naiselta pienen lapsen kanssa. (Ja jos nyt lisätään tähän vielä sellainen pieni kuusinkertaisen tädin kehityspsykologinen kommentti, niin luulenpa että Sara alkaa pian oppia kuivaksi. Vielä jokin aika sitten nimittäin kielsi aina topakasti, jos kysyttiin, onko vaipassa jotain, mutta nyt ilmoittaa asian itse – osoittaa siis jo asian jonkinasteista tiedostamista.)

Kirkon jälkeen kulutimme aikaa yksinkertaisesti käveleskelemällä ympäriinsä vanhankaupungin kaduilla ja kujilla. Osa Lüneburgin taloista on vinossa, koska alueelta on louhittu suolaa vuosisatoja, mikä on saanut maan painumaan. Lüneburg oli myös siitä erilainen verrattuna muihin tähän mennessä näkemiini pikkukaupunkeihin, että niitä ristikkotaloja ei juuri näkynyt. Sen sijaan vallalla oli sellainen hansatyyppinen tiiliarkkitehtuuri porrastettuine päätyineen. Myös Mari oli kovasti ihastunut Lüneburgiin (ja aurinkoiseen säähän), ja sanoi olon tuntuvan suorastaan siltä kuin olisi lomalla.


Sara olisi halunnut ihastella näitä hevosia useampaankin kertaan.

Joskus kolmen jälkeen aloimme etsiä ruokapaikkaa, koska Marin ja Saran piti lähteä puoli viiden junalla takaisin. Neljä tuntia riitti kyllä kaupungin katselemiseen hyvin. Istuimme lopulta italialaisen ravintolan punaruutuisin pöytäliinoin koristetulle terassille. Mari söi pizzaa ja minä valkosipuli-oliiviöljy-chili-spagettia, josta Sara verotti muutaman haarukallisen ja useamman kirsikkatomaatin. Jos nykyisessä pikaruokamaailmassa kaksivuotias tahtoo syödä tomaattia tai mitä tahansa muuta vihanneksia, niin minä en ainakaan kiellä! Loppuajan Sara viihdytti itseään leikkimällä, että pöytäliinaa paikallaan pitävä metalliosa on rannekoru. Ruuan jälkeen kävelimme asemalle. Junat Hannoveriin ja Hampuriin lähtivät onneksi miltei yhtä aikaa.

Lauantain ohjelmani ei kuitenkaan loppunut kotiinpaluuseen, koska tiesin, että Herrenhäuser Gärtenissä on viimeinen osa ilotulituksen maailmanmestaruuskisoista. Kisaesityksethän on jaettu tasaisesti kesälle niin, että toukokuussa on pari, sitten kesä-heinäkuussa pari ja elo-syyskuussa pari. Sinä aikana minkä olen täällä asunut on ollut kaksi ilotulitusta, mutta ensimmäisellä kerralla olin Hampurissa ja toisella kerralla unohdin koko jutun. No, lippu itse ilotulitukseen olisi maksanut 15-20 euroa, mutta arvasin kyllä, että eiköhän isoimmat paukut näe myös rajatun alueen ulkopuolelta ja että muillakin on varmasti sama ajatus. Katsoin kartasta päivällä, että pääsisin lähelle ilotulitusaluetta lähtemällä yksinkertaisesti kävelemään yhtä puistoa pitkin läheltä tätä mun kämppää. Puoli yhdeksältä lähdin liikeelle, mutta huomasin pettymyksekseni että puisto oli täysin pimeä. Kilometrin verran kävelyä yksin pilkkopimeässä puistossa? Ei kiitos. Seurasin sitten yhtä pariskuntaa, joilla näytti olevan sama suunta, ja kävelin suurimman osan matkaa ison tien vieressä, kunnes pariskunta siirtyi puiston puolelle kohdassa, jossa siellä oli jo muitakin. Matka oli pitempi kuin olin arvioinut, mutta lopulta juuri ennen ilotulituksen alkamista löysin sen odottamani väkijoukon ja ihan hyvän katselupaikan. Ja se ilotulitus oli kyllä hieno! Matalimmat pyroefektit näkyi kyllä vaan vähän puiden takaa, mutta suurin osahan ammutaan taivaalle. Esitys kesti 20 minuuttia, ja taivas näytti välillä kultaiselta itkupajulta, välillä kultaiselta vesiputoukselta (kulta oli selvästi ilotulituksen trendiväri). Välillä välähdykset oli niin kirkkaita, että melkein silmiin koski, ja lopussa paukut tuntuivat suorastaan tulevan päälle. Ihan viimeiset pamahdukset tuntuivat sydänalassakin.

Takaisin päätin tulla raitiovaunulla – olisin päässyt paljon helpommalla, jos olisin mennytkin sillä. Ratikka oli tietysti ihan täynnä, eivätkä kaikki mahtuneet edes kyytiin. Ratikkamatkaani hauskuutti n.4-5 paikallisen miehen ryhmä, joista yksi oli ollut ilmeisesti Helsingissä lähiaikoina ja kertoi tästä toisille (”Mitä suomalaiset tekevät talvella? – Saunovat ja naivat!”). Joku oli tainnut myös opettaa miehelle olennaista matkailusanastoa suomeksi, koska koko joukko hoki kovaan ääneen selvästi huvittuneena ”Ripuli! Ripuli!”. Olisin halunnut nähdä miesten ilmeet, kun olisivat huomanneet, että joku ymmärtää heitä, mutten keksinyt hyvää tapaa paljastaa kansallisuuttani siinä muutaman pysäkinvälin aikana.

Loppuun taas sekalaisia kuvia Lüneburgista.