Wernigerode

Wernigerode oli ollut mielessäni käyntikohteena linnansa takia jo jonkun aikaa, ja kun nyt oli jälleen vapaa viikonloppu (ei vieraita, ei aiempia suunnitelmia) päätin käydä vihdoin katsastamassa paikan. Junamatkaan meni vajaa kaksi tuntia suuntaansa ja koska kaupunki ei sijaitse Ala-Saksin osavaltiossa, maksoivat liputkin vähän enemmän, BahnCard-alennuksen kanssa 17e/suunta.

Wernigerodessa junasta astuessani olin vähän eksyksissä: kaupunki on pieni, eikä karttoja oikein ollut tarjolla. Rautatieasemalta onneksi oli tienviitat kohti vanhaakaupunkia ja linnaa. Kylttien näyttämä tie vei puiston läpi, joka vähän epäilytti, mutta sitten tupsahdinkin jostain kadunkulmasta kaupungin valtaväylälle. Linna vilkkui talojen välistä korkealla kukkulalla, ja pian löysin jälleen sinne johdattavia tienviittoja. Reitti kiemurteli kukkulaa pitkin ylöspäin keltalehtisten puiden välistä. Kaunista oli, mutta nousu oli jyrkähkö, vaikkakaan ei lopulta niin kovin pitkä. ”On tässä kiivetty linnavuorille ennenkin, niin Bratislavassa kuin Salzburgissakin”, kannustin itseäni eteenpäin ja viimeisten portaiden jälkeen olin jo miltei linnan portilla.


Siellä se häämöttää...


Syksyistä.


Melkein perillä

Linnalta oli hieno näköala yli kaupungin Harz-vuoristoon. Laaksosta näkyi myös höyryveturin savuvana, kun se lähti puksuttamaan kohti alueen korkeinta huippua, Brockenia, joka taruissa on oikea Kyöpelinvuori. Siksi Wernigerode onkin täynnä kaikenmoista noitakrääsää. Olin aiemmin harkinnut ohjelmaan myös tuollaista höyryveturijuna-ajelua, mutta se ei yksinkertaisesti mahtunut päivän ohjelmaan: linna oli tärkein!

Ostin sisäänpääsyn linnaan ja englanninkielisen kuuntelulaitteen oppaaksi, opiskelijana selvisin alle seitsemällä eurolla. Linna on alunperin kaukaa keskiajalta ja toimi majapaikkana, kun keisari hoveineen siirtyi siitä jo näkemästäni Goslarin palatsista itään. Linnan nykyinen ulkoasu tosin on 1800-luvun loppupuolelta, samoin sisustus. Silloin linna toimi Stolberg-Wernigerode-suvun asuntona. Sukuun kuului mm. Stolberg-Gedernin prinsessa Louise, joka meni naimisiin Charles Edward Stuartin kanssa. Charles Edward Stuarthan oli osallisena vuoden 1745 jakobiittikapinassa ja tunnetaan englanninkielisissä maissa paremmin nimellä "Bonny Prince Charlie"


Sisäpiha.

Linnan kiertämiseen taisi mennä parisen tuntia, sitten laskeuduin takaisin kaupunkiin. Alasmennessä reitin kauneutta oli helpompi ihailla. Sattui vielä olemaan sellainen ihanan kirpeänkylmä syyspäivä. Kerrankin kylmyys oli sellaista tuttua, korvanlehtiä nipistelevää ja raikasta, eikä sitä Hannoverin ainaista kosteankylmää, joka tunkee luihin ja ytimiin vaikka päällä olisi miten paljon!


Sumuiset kukkulat, laaksossa kaupunki.


Mutta mikä ihme tämä on? Nojasi linnan ulkoseinään. Ehkä sinivalaan kylkiluu? Tapani, anatomia-asiantuntijani, auta! EDIT: Luu on paljastunut valaan leukaluuksi.

Kaupunki oli idyllinen, mutta aika pieni. Vähän Goslarin tyyppinen, muttei ihan yhtä kaunis. Raatihuone oli taas ”yksi Euroopan kauneimmista”. Minusta tuntuu, että olen täällä nähnyt jo aika monta tuohon luokkaan itsensä lukevaa raatihuonetta. Kun pääkatu oli kierretty, ei tehtäväksi jäänyt juuri muuta kuin mennä johonkin kahvilaan hetkeksi istuskelemaan, koska kaupoista suurin osa oli kiinni. Kaunis Cafe Wien oli valitettavasti ääriään myöten täynnä, joten tyydyin pienimuotoisempaan leipomokahvilaan.


Wernigerodea.


Cafe Wien.


Höyryveturi.

Ostin kupin kaakaota ja leivoksen ja istuuduin niitä nauttimaan, mutta kuinkas kävikään: jotenkin onnistuin huitaisemaan kaakaokuppini nurin. Leivoslautanen ja tarjottimeni lainehtivat ja pöydällä oli lätäköitä. Ystävällinen mies viereisestä pöydästä haki minulle tiskiltä paperia. Saatuani pöydän puhtaaksi ja pahimman tulvan tarjottimeltani laantumaan, jatkoin tyynesti näin yllättäen kaakaopediltä tarjoiltavan leivokseni haarukointia. Eikä leivos siitä kyllä kärsinyt: alin kerros muuttui suklaakakuksi, kun huokoinen pohja imi kaakaon itseensä. Viereisen pöydän mies katsoi minua vähän hämmästyneenä, mutta totesi sitten, että ”Käyhän se noinkin, mitään vahinkoa ei siis tapahtunutkaan!”. Stoalaisen rauhallisesti pistin loput leivoksesta poskeeni. Siinä saksalaisille suomalaista ilmeettömyyttä ja lehmänhermoja! Koko episodin aikana ainoa reaktioni taisi olla poskien punertuminen ja pieni huokaus. Eniten harmitti, että kaakaota kaatui hiukan sormikkaille, jotka ei sitten osittain märkänä olleet enää niin lämpimät.

En löytänyt yhdestäkään auki olevasta leipomosta tai kahvilasta täytettyjä leipiä, jollaisen olisin ostanut paluumatkalle evääksi. Täytyi tyytyä suklaamuffiniin, joka oli kyllä herkullinen, mutta ei oikein vienyt nälkää. Niinpä Hannoveriin palattuani teinkin harvinaisen teon ja kävin ostamassa aseman Pizza Hutista kaksi palaa salamipizzaa. Illalla olin kaikesta kiipeilystä, ympäriinsä juoksentelusta ja matkustelusta niin väsynyt, etten enää jaksanut lähteä ulos juhlistamaan halloweeniakaan. Mutta päivä oli ihana ja linna hieno!