Viimeiset viikot Hannoverissa

Palatessani Suomesta sain yllätyksekseni huomata, että Hannoverista joululomalle lähtiessäni alkanut luminen talvisää jatkui: kaupungissa oli lunta ja pakkasta! Eniten 25 vuoteen, kertoivat paikalliset. Minullehan tämä sopi, koska olin jo lopen kyllästynyt Pohjois-Saksan aina märkään ja tuuliseen säähän. Hannover päätti ilmeisesti näyttää minulle ennen lopullista lähtöäni vielä parhaat puolensa.

Saran pikkusisko Miia syntyi sitten 30.12., ja minua olisi tietysti kovasti houkutellut mennä kylään heti kun mahdollista, mutta maltoin mieleni ja odotin seuraavaan viikonloppuun. Sitä ennen torstaina aloitti töissä seuraajani Ioana, jonka kanssa tulin toimeen erinomaisesti. Ioana ei ole CEMS-opiskelija, mutta muistuttaa minua kovasti kaikista CEMS-tuttavistani, koska on erittäin ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, ja vaikka on kotoisin Romaniasta, on opiskellut niin Bremenissä, Milanossa kuin Alankomaissakin. Lisäksi koska Ioana on kotoisin vuoristoisesta Transilvaniasta, hän oli kanssani täysin samaa mieltä Pohjois-Saksan ilmastosta ja saksalaisten kyvyttömyydestä tulla toimeen lumen kanssa. ”Romania ei ole kovin kehittynyt maa, mutta jos mekin saamme lumet aurattua, niin miksi se on niin vaikeaa saksalaisille?!”, Ioana valitti.

Ja tosiaan, ainakin Hannoverissa ihmiset olivat ihan ihmeissään lumen kanssa. Keskustan kävelykatuja ja jalkakäytäviä ei juuri aurattu, vaan sen sijaan niille kaadettiin säkkikaupalla suolaa. Tästä seurauksena oli käsittämättömän liukas suolan sekainen sohjolumi, joka värjäsi kengät harmaiksi. Ja todellakin muuten liukas, en ole varmaan liukastellut niin paljon koko elämäni aikana Suomessa. Olisivat sitten jättäneet vaikka lumen kokonaan silleen, niin se olisi pian pakkautunut pitäväksi, mutta ei... Hiekoitusyrityksetkin oli aika heikkoja.

Toisin kuin vaalealla isosiskollaan, Miialla on jo nyt paksu tumma tukka. Pikkuinen vie tietysti kaikkien huomion, minkä kyllä sitten huomaa niin Saran kuin Tommy-kissan käytöksessakin. Huomiohakuisuuteen olenkin kyllä tottunut jo Aikun ja Jennin luona, jossa Empun ja Kassun synnyttyä on saanut varautua siihen, että noin kymmenen sekunnin sisään sohvalle istuutumisesta on syliin kiipeilemässä kaksi pikkutyttöä ja yksi kissa, ja arempi kissakin norkoilee jossain lähistöllä.

Syntymäpäivääni vietin siis Marin luona. Mitään kovin erikoista ei tehty, mitä nyt syötiin edellisenä päivänä itsetehtyjä hampurilaisia ja sunnuntaina oli tarjolla iltapäiväteen kanssa munkkeja ja donitseja. Tarkoitus onkin sitten juhlia vähän suuremmin Oulussa yhdessä Tapanin kanssa. Maanantaina tosin sain sitten vielä töissä kukkia. Saksassa aikuisetkin synttärit onkin selvästi isompi juttu kuin Suomessa, eikä onnea saa toivottaa etukäteen, koska se tuo huonoa onnea!

Keskiviikkona tarjoilin viimeisen päiväni kunniaksi työkavereille suomalaista suklaata ja salmiakkia, ja sain tiimiltä lahjaksi pyyhkeen (”Että voit sitten saunoa siellä Suomessa!”) ja laadukkaan kynän. Illalla mentiin vielä Ioanan, Birten, Antjen ja tämän kämppiksen kanssa mun jäähyväisdrinkeille Bar Celonaan. Kauan ei tietenkään voitu olla, kun toisilla oli vielä seuraavana päivänä töitä, mutta kivaa oli silti!

Torstaina kävin ilmoittamassa kaupunginosatoimistossa muuttavani ulkomaille, pakkasin ja tein viimeisiä ostoksia. Perjantaina siivosin ja lähdin jo päivällä Hampuriin. Pelkäsin hetken saksalaisten ottaneen jo mallia VR:n toiminnasa, kun kesken matkaa tuli kuulutus, että ”Ajetaan nyt Lüneburgiin asti ja katsotaan sitten miten siitä eteenpäin!”, mutta päästiin kuitenkin lopulta jostakin raideviasta huolimatta Hampuriin vain 10 min myöhässä.

Eri maissa asuminen ja uusien ihmisten tapaaminen on kyllä hienoa, mutta lähdön jälkeen on ehdottomasti kaksi hetkeä, jolloin kadun sitä eniten: 1. jättäessäni hyvästejä kaikille uusille ystäville ja tuttaville ja 2. raahatessani jälleen kerran kakskytkiloista hemmetin isoa matkalaukkua milloin millekin metroasemalle tai bussipysäkille toivoen samalla, että se ei oikeasti paina viittäkymmentä kiloa, vaikka siltä tuntuu. Onneksi erityisesti Saksassa paikalliset miehet ovat useampaan otteeseen kunnostautuneet tarjoamalla minulle apuaan portaissa tai laukkua nostellessa.

Viimeisenkin Saksan viikonloppuni kulutin nauttimalla Marin, Sebastianin, Saran ja Miian seurasta. Löhöttiin sohvalla, katsottiin telkkaria, syötiin itsetehtyä pizzaa, käytiin vähän shoppailemassa läheisessä ostoskeskuksessa jne. Sunnuntaina iltapäivällä oli sitten viimein aika lähteä. Onneksi Marin perhe on tulossa juhannukseksi Suomeen, niin ei hyvästitkään tuntuneet niin pahoilta.

Air Berlin oli muuttanut aiemman suoran Hampuri-Helsinki –lentoni välilaskulliseksi, joten ensin oli lennettävä pikkuisella Bombardierilla Düsseldorfiin. Muuten ihan ok, mutta ääni oli kyllä varsinkin nousussa kauhean kova. Düsseldorfissa oli 45 minuutin vaihtoaika, joka riitti erinomaisesti. Helsinki-Vantaalla koin laukun suhteen positiivisen yllätyksen. Hihnalle alkoi ensin tulla kaksi tuntia myöhässä olevia laukkuja Teneriffalta, joten mietin jo kauhuissani, kuinka kauan oikein joutuisinkaan seisomaan odottamassa. Siinä samassa bongasin kuitenkin oman laukkuni joukosta. Ikinä en ole ennen saanut Helsinki-Vantaalla laukkuani yhtä nopeasti! Jenni oli kiltti ja haki minut lentokentältä. Olin muuten onnistunut pakkaamisessa lopulta hyvin: laukku painoi 19,6 kiloa!

Aikataulu oli kieltämättä Suomeen palatessa tällä kertaa tavanomaista tiukempi, koska heti maanantaiaamuna minun piti lähteä pendolinolla Ouluun työhaastatteluun. Yöunet jäi kyllä vähän lyhyiksi... Mutta mitä sitten tapahtuikaan, siitä lisää vähän myöhemmin!