Kulttuurieroja työpaikalla (ja vähän muutakin)

Tänään oli Marenin viimeinen työpäivä, jonka kunniaksi kävimme lounaan jälkeen läheisessä jäätelökahvilassa jätskillä. Iltapäivällä Maren sitten lähti, joten tästä eteenpäin saan selviytyä yksin. No, ei hätää, minulla on papereilla varsin hyvät ohjeet ja apua voi aina pyytää joko oppisopimuskoulutuksessa olevalta pojalta, joka on ollut tuolla jo jonkin aikaa, tai sitten muilta työntekijöiltä. Ensimmäisen täysin itsenäisen isomman tehtäväni sainkin jo pian Marenin lähdön jälkeen, mutta hyvän perehdytyksen ja ohjeiden avulla selvisin tehtävästä melko helposti. Huomista itsekseen selviämistä odotankin jo miltei innolla. Iltapäivällä juttelin myös saksaksi yhden kollegan, Frau M:n kanssa saksaksi. Sujui kohtuullisesti, ja kaikki kyllä puhuvat hyvää englantia jos niin pyydän, mutta tarkoituksella yritän pysytellä saksassa. Lähes kyllä harmittaa, kun kaikki kehuvat miten hyvä minun on aloittaa nyt, kun on lomat ja hiljaista. Frau M. lupaili, että lokakuussa tulee hektistä. Teki mieli sanoa, että tulispa jo nyt. En tykkää ollenkaan, jos ei ole tarpeeksi tekemistä. Siksi olenkin jo osittain kehittänyt itselleni tekemistä mm. viilailemalla powerpoint-esityksiä, joista oikeasti minun vastuullani olisi vain tiettyjen kuvien päivitys, mutta joita kukaan ei kyllä kiellä parantelemastakaan (varsinkin kun parannukset ovat laatua "Nuo numerot voisi olla kaksi milliä keskemmällä.").

Mutta siis niihin kulttuurieroihin. Ensinnäkin kaikki katsovat jutellessa hirveän intensiivisesti silmiin. Siis kyllähän Suomessakin silmiin katsotaan, mutta välillä sentään käännetään katse pois. Minusta tuntuu melkein vaivaannuttavalta, kun keskustelukumppanin katse suorastaan porautuu silmiin, ja välillä on suomalaisittain pakko vilkaista muualle, vaikka miten yritän katsoa takaisin. Toinen juttu on sitten puhuttelut ja toisiin ihmisiin viittaaminen. Minun on kauhean vaikea tottua, että viittaisin esim. omanikäiseeni Mareniin muille ihmisille puhuessani etunimen sijaan kutsumalla häntä Frau F:ksi. Olen tottunut suomalaiseen tapaan, jossa kaikista ylintä johtoa myöten puhutaan etunimellä. En myöskään puhuessani tiedä, ketä teititellä ja ketä sinutella, ja olen vielä niin sekaisin kaiken muun kanssa, etten taida edes huomata kumpaa teen. Toivottavasti en ole ketään loukannut... (Toisaalta puhuttu saksani on toistaiseksi niin kehnoa, että saanen paljon anteeksi.) Sähköpostin voi näköjään tuttavallisimmillaan lähimmille kollegoille aloittaa, että "Hallo Frau/Herr X", kun Suomessa kirjoittaisin vaan "Hei". Lisäksi en tajua yleensä heti, että minua puhutellaan, kun jostain kuuluu "fraulavoonen" (lähinnä mietin, että mitähän ne puhuu asumisesta=wohnen). Menee hetki, ennenkuin ymmärrän, että ai niin siis "Frau Lavonen".

Helteet jatkuvat edelleen, joten vietimme tämänkin illan Tapanin kanssa kaupungilla, ensin keskustassa, sitten uuden raatihuoneen viereisessä puistossa ja sitten jälleen keskustassa. Tuo uusi raatihuone on kyllä siitä mielenkiintoinen, että se on aivan käsittämättömän mahtipontinen rakennus, mutta rakennettu vasta 1913. Suomessa oli jo aivan toiset suuntaukset silloin, mutta niin täällä kuin Wienissäkin näköjään jylläsi vielä vanha ja korea rakennustapa (jonka varsinkin Tapani soisi olevan voimissaan vieläkin). Kävimme myös katsomassa raatihuoneen aulassa pienoismalleja Hannoverista eri vuosilta. Järkyttävin oli malli vuodelta 1945: koko kaupunki oli aivan raunioina. Sitä hävitystä on vaikea kuvitella, mutta varmaan 90% rakennuksista oli ilman kattoa ja monet pommitettu täysin maan tasalle. Kaupungin tilalla oli yksinkertaisesti raunioita raunioiden vieressä. Tuntuu käsittämättömältä että sellaisesta määrästä täyttä tuhoa on saatu rakennettua kokonainen kaupunki uudelleen. Minunkin kotitaloni näkyi pienoismallissa, ja oli säästynyt yllättävän hyvin, ainoastaan yksi pomminjälki katossa juuri minun asuntoni kohdalla. Muutenkin tässä kaupunginosassa oli jostain syystä enemmän seiniä ja kattoja jäljellä kuin muualla.


Hannoverin keskustan kauneimpia paikkoja, tietysti uudelleenrakennettu sodan jälkeen.


Uusi raatihuone puistosta nähtynä.


Me luultiin, että tällaisia on vain leffoissa, mutta läheltä edellisen kuvan ottopaikkaa löytyi puusta useampiakin.

Huomenna lähden suoraan töistä rautatieasemalle ja menemme junalla Hampuriin. Lauantaina on siis aika sanoa Tapanille taas hyvästit joksikin aikaa. Tapani on kyllä ihastuneempi Hannoveriin kaupunkina kuin minä (johtuen ilmeisesti italialaisesta jäätelöstä, ystävällisistä ihmisistä Games Workshopissa, kauniista kesäsäästä ja halvoista crepeseistä) ja suunnittelee palaavansa syyslomalla, jos vain mitenkään mahdollista. Onneksi töissä menee hyvin, on paljon helpompi jäädä tänne yksin kun viihtyy.